En tiedä onko tämä sopiva paikka tällaiseen keskusteluun, mutta kertokaa jos teillä/tutullanne on jokin sairaus joka ainakin jollain tapaa ehkä rajoittaa elämää.
vauvakuume ei ota laantuakseen, näen unia vauvasta, sisustan mielessäni asuntoa lasta varten, mietin miltä se pieni tuntuu tuossa rinnalla.. entä se, että yhtäkkiä sinä vastaatkin täysin toisen elämästä.
Minulla on huimaus (yksi sairauksistani, mutta muiden kanssa pärjään) tämä on asia joka mietityttää ja paljon! Vakavaa tämä ei ole, mutta kiusallista. Välillä on rajoittanut täysin elämääni, nyt yritän uudestaan työelämään. Pelkään, että mitä se olisi vauvan kanssa.. en voisikaan enää levähtää kun sille tuntuu, tai jos en pystykkään nauttimaan siitä, kun itsellä huono olo. En joskus pääsisikään lapsen kanssa ulos, tai olisin väsynyt ja huono äiti!
haluan antaa lapselleni hyvän ja turvallisen lapsuuden mieheni kanssa, mietin vaan kovasti mielessäni näitä asioita ja eniten sitä, että miten te joilla on oikeasti jokin elämää hieman rajoittava asia/sairaus tms.. niin miten te pärjäätte?
vauvakuume ei ota laantuakseen, näen unia vauvasta, sisustan mielessäni asuntoa lasta varten, mietin miltä se pieni tuntuu tuossa rinnalla.. entä se, että yhtäkkiä sinä vastaatkin täysin toisen elämästä.
Minulla on huimaus (yksi sairauksistani, mutta muiden kanssa pärjään) tämä on asia joka mietityttää ja paljon! Vakavaa tämä ei ole, mutta kiusallista. Välillä on rajoittanut täysin elämääni, nyt yritän uudestaan työelämään. Pelkään, että mitä se olisi vauvan kanssa.. en voisikaan enää levähtää kun sille tuntuu, tai jos en pystykkään nauttimaan siitä, kun itsellä huono olo. En joskus pääsisikään lapsen kanssa ulos, tai olisin väsynyt ja huono äiti!
haluan antaa lapselleni hyvän ja turvallisen lapsuuden mieheni kanssa, mietin vaan kovasti mielessäni näitä asioita ja eniten sitä, että miten te joilla on oikeasti jokin elämää hieman rajoittava asia/sairaus tms.. niin miten te pärjäätte?
Vastaukset 6
Vanhimmat
Kuule, varmasti sinusta tulee oikein hyvä äiti. Jo se, että tällaisia asioita mietit, kertoo, että olet vastuuntuntoinen ja tunnollinen ihminen. Vähän epäselväksi jäi, että mikä sairaus sinulla on, mutta kuitenkaan ei ilmeisesti mitään niin vakavaa, jonka kanssa et pärjäisi.
Lapsi kasvattaa myös meitä aikuisia vanhempina, vanhemmuuteenkin kasvetaan eikä kukaan ole täydellinen vanhempi. Välillä voi olla väsynyt eikä aina ole hyvä olo, mutta rakkaus omaan lapseesi kantaa. Itse huomasin, että raskausaikana paniikkihäiriöni oireet hävisivät (vaikka lopetin raskauden huomauttuani lääkkeet). Jotenkin raskaushormonit auttoivat paniikkihäiriööni. Uskon, että luonto hoitaa tällaiset asiat puolestamme. Kun olet äiti, olet varmasti väsynyt välillä vauvan hoidon ja sairautesi takia, mutta varmasti pärjäät ihan hyvin. Ja onhan sinulla onneksi miehesi apunasi ja kenties muitakin läheisiä? Tsemppiä vaan!
korvaperäinen, asentohuimaus. Sekä välillä sekoittuu myös niskaperäinen huimaus ja selkäkivut. Miten nykyisin menee tämän paniikin kanssa? mahtavaa kuulla, että sekin voi hellittää raskauden aikana. Itse kärsin välillä myös näistä, sekä ahdistuneisuudesta. Pitkä terapiajakso takana, ja nyt pitäisi sitten alkaa elämään :)
kuinka sinulla, tai muilla se lapsi siinä arjessa oikeasti käyttää? apua, miten ilmaisisin tämän oikein :) koska sehän on täydellinen elämänmuutos.. itseä ei enää voi pitää ensimmäisenä, vaan vauva vie kaiken huomion ja sen tarpeet tulee itsesi edelle, onko tämä ollut kenellekkään vaikeaa? olen niin kova jahkailemaan asioita, enkä uskokkaan että edes kymmenen lapsen jälkeen on täydellistä äitiä, ei! mutta vastuu toisaalta myös pelottaa kovasti.
juu, mies on tuossa ja anoppila löytyy läheltä. Kiitos rohkaisevasta viestistäsi!
No kiva kuulla, että sait rohkaisua viestistäni :)
Minäkin kärsin myös ahdistuneisuudesta ja lisäksi minulla on myös
sosiaalisten tilanteiden pelkoja. Ikävä kyllä, mulla alkoi näitä ahdistuneisuus ja paniikkioloja tulemaan uudestaan sen jälkeen, kun lopetin imetyksen :(
Liekö noilla hormoneilla vaikutusta.
Aloitin uudelleen lääkkeet, mutta olen yrittänyt taistella näitä juttuja vastaan käymällä terapiassa. Aloitin vuosi sitten myös hypnoositerapian ja olen huomannut siitä saavani jonkin verran apua!
Itseänikin jännitti aika lailla äidiksi tuleminen, vauvan hoito ja lapsen saaminen oli suuri elämän muutos ja kaikki oli ihan uutta ja piti kaikki opetella vaipan vaihdosta lähtien. Olin myös aika arka aluksi vauvaa käsitellessäni ennen kuin aloin saamaan varmuutta hoitamiseen. Mutta hyvin on selvitty ja varmasti sinäkin selviät hyvin! Minullakin oli mieheni ja äitini apu koko ajan lähellä ja sekin toi turvallisuuden tunnetta.
Jännä juttu se lapsen saaminen, aluksi on ihan ihmeissään ja katselee sitä pientä vauvaa, että siinä se nyt on ja minusta on tullut äiti. Vauva saattaa tuntua vähän vieraaltakin ja olo saattaa olla vähän epävarma. Mutta mitä enemmän lasta hoitaa ja on lapsen kanssa niin se äidin rakkaus kasvaa kasvamistaan ja lopulta se on sulle maailman tärkein ihminen.
Musta tuntuu, että jokainen äiti kokee huonommuutta välillä ja kantaa syyllisyyttä pienemmistäkin asioista. Että elä huoli, se on ihan normaali tunne :) Täytyy vaan muistutella itselleen, ettei täydellisiä vanhempia ole olemassa. Yritämme tehdä vain parhaamme kulloisenkin tilanteen mukaan.
Hyvää kevättä ja onnea vauva-asioiden kanssa! Kyllä kaikki menee varmasti hyvin!
no tuo käytännön puoli ei sillai huoleta kun on tullu oltua nii paljon vauvojen ja lasten kanssa ylipäätään, mutta kaikki sen tuoma vastuu.. huhhuh! :)
heitän ehkä ihan hirveän ajatuksen tähän, mutta entä tunne "mitä v***ua me ollaan menty tekemään, tässä sitä ollaan kiinni ja öisin ei nukuta, sairaaloissa saa rampata, oma elämä jää väkisinkin ja olla kokoajan vauvan tavoitettavissa" jotenkin ehkä kamala ajatellakkaan näin, mutta se tunne, että toinen on täysin riippuvainen sinusta ja onko itsestä hyväksi äidiksi? kaikki nämä mietityttää minua.
miten vielä, jos jaksat vastata, niin tämä sinun paniikki/ahdistus/sos.tilanteiden pelko on käytännössä mennyt, koska sen lapsen kanssa on pakko mennä vaikka kuinka ahdistaa? missä mittakaavassa ne ovat elämässäsi ja kuinka hyvin pärjäät niiden kanssa?
todella mukavaa kuulla, että vaikka sinullakin "esteitä" niin kuulostat silti onnelliselta ja hyvin tsemppaavalta :) ihana myös kuulla, (itselläkin kun samantapaisia ongelmia) niin joku toinen pärjää näiden kanssa ja vielä lapsi siinä mukana.
Ymmärrän, että sinua huolettaa moni asia lapsen saannissa. Ja varsinkin se vastuu, joka on suuri. Itselläni velloi raskausaikana myös monet asiat mielessä, olen vielä vähän semmoinen stressaaja luonne muutenkin.
Elämänmuutos oli minullekin valtava, koska kaikki tapahtui hyvin nopeasti kohdallani. Olin ennen nykyisen mieheni tapaamista elänyt 10 vuotta yksin ja suurimman osan siitä ajasta sinkkuna. Olin siis tottunut hyvin pitkälti elämään vain itselleni.
Kun tapasin nykyisen mieheni, rakastuimme hyvin nopeasti ja tunsimme olevamme "sielunkumppaneita" toisillemme. Halusimme elämältä samoja asioita ja perheen perustaminen oli yksi niistä. Tulinkin sitten aika nopeasti raskaaksi, koska yhteisestä päätöksestä jätin pillerit pois.
Kun sitten olin raskaana, huomasin olevani suuren onnen lisäksi myös hieman peloissani tulevasta ja kaipasin vanhaa elämääni jonkin verran. En niin, että olisin halunnut sitä takaisin, mutta olin vähän haikeilla fiiliksillä, koska tajusin miten suuri muutos on nyt tapahtunut.
Mutta jännä juttu, kun lapsemme syntyi niin ei ole kertaakaan ollut ikävä "vanhaa elämääni" ja vastuu ja tämä uusi perhe-elämä ei ole ahdistanut kertaakaan. Kaikki vaan jotenkin lutviutui itsestään, kai se on se äidin rakkaus mikä herää ja luonto hoitaa nämä hommat. Nyt en voisi kuvitellakaan muun laista elämää tai elämää ilman lastani.
Arki on luonnollisesti tosi erilaista nykyään kuin ennen lapsen saantia, mutta nautin siitä ihan älyttömästi, kun saan olla ja touhuta lapseni kanssa. Lapsi antaa meille vanhemmille ihan mielettömästi ja elämä tuntuu paljon rikkaammalta. Mutta tietysti on myös tärkeää välillä olla omaakin aikaa. Sitten sitä arkea jaksaa taas ihan toisenlailla.
Näiden ongelmieni kanssa olen aika mukavasti pärjäillyt, olen vähän varmaan hullukin, mutta yritän aina puskea eteenpäin ja yritän olla välttelemättä vaikeita tilanteita. Mutta sen olen huomannut, että jos sosiaalisia kontakteja ei juurikaan ole ja on vain kotiympyröissä lapsen kanssa niin silloin kynnys lähteä ihmisten pariin on paljon suurempi. Olenkin yrittänyt käydä lapseni kanssa kerhoissa ym. missä tapaisi muita lapsia ja vanhempia. Muistan, kun eka kerran lähdimme käymään vauvakerhossa niin sydämeni pamppaili ulko-ovella ja oli tosi hankala olo, mutta seuraavalla kerralla olo oli jo parempi.
Uskoisin, että sinunkin kohdallasi asiat varmastikin menevät luontevasti. Asioilla on vaan aina tapana järjestyä :) Mutta tietenkin on hyvä, että tällaisia asioita miettii ja puntaroi, onhan se iso elämän muutos. Ja jos vielä kovasti mietityttää ja epäröit niin anna itsellesi aikaa. Ota vaikka ihan aikalisä koko asiaan ja katsot sitten jonkin ajan päästä miltä asia on ruvennut omassa mielessä tuntumaan.
Vastailen vaikken sairastakkaan mitään..
Sinua askarruttavat asiat tuntuvat olevan ihan niitä samoja, mitä myös täysin terveet aikuiset miettivät.
On ihan järkevääkin miettiä asioita etukätee, mutta liika miettiminekään ei ole hyväksi.
Äitiyttä kun ei mitat siinä, onko sairauksia vai ei, jos pystyt nyt elämään niiden kanssa, opit varmasti elämään niiden kanssa myös lapsen tultua. Varsikin kun pahin vauva-aika on mennyt ohi, ja pystyt ennakoimaan. Opit tuntemaan että olet väsynyt ja alkaa huimaamaan jos et lepää kello silloin ja silloin, joten sitten lepäät sillon. Lapsikin oppii siihen, jos vauvasta asti,tiettyyn kellon aikaan, äidin kanssa pötkötellään (esimerkiksi siis) ja vasta sitten mennään ulos, tai että aina kun lapsi nukkuu, sinäkin nukut koska muuten et jaksa. Miehen tukea arjen asioissa tarvitset varmasti enemmän kuin "terve" äiti, mutta tämän nyt ei luulisi olevan ongelma kumppanillesi :)
Kyllä sitä joskus tulee miettineeksi että elämä olisi helpompaa kun ei olisi lapsia (lapset pian 5 ja 2) mutta koskaan ei ole lasten saanti kaduttanut. Jos ulkopuolisestikkin puitteet on kunnossa (siis asunto, työpaikka,suhde jne), niin siitä vain :) Vaikka mietinkin joskus em asiaa, niin en minä olisi lapsia jättänyt tekemättäkään. Toki oma aika on kortilla ja se on todella tärkeää, kuten myös parisuhteen yhteinen aika. On mielestäni älytöntä kun esimerkiksi siskoni ei miehensä kanssa mene ikinä MIHINKÄÄN kahdestaan. Heillä on kouluikäiset ja taapero. Hääyö, kolme vuotta sitten, oli ainoa kerta kun ovat kahdestaan olleet missään, sen jälkeen kun keskimmäinen lapsi on syntynyt.. Mielestäni ihan turhaa "uhrautumista". Tietysti jos ei koe tarvitsevansa yhteistä aikaa. omasta mielestäni parisuhdetta tulee hoitaa koko suhteen ajan...
Tuttavani sai vauvan. Hän on sähköpyörätuolissa,sairaudesta en ole ihan varma, mutta hän on kääpiö, ei pysty kävelemään ja kädetkin, luulisin että reuman takia, pelkät nykeröt. raskauden ajan hän vain makasi, mutta nyt hän voi todella hyvi. toki hän tarvitsee päivittäin apua lastenhoidossa kun mies(terve) ei ole kotona mutta silti. jos hän uskaltaa saada lapsen, ehkä sinäkin. :)
Hyvältä kuulosti edellisen kirjoittajan aikalisä.