Minä olen vasta tulossa äidiksi, esikoinen hautuu masussa kesää odotellen. Olen aina kokenut, että äiti minusta joskus tulee, ja se on se mitä varten minut on tehty. Työni on lasten parissa, tunnen oloni yleensä kotoisaksi äitien kahvipöytäkeskusteluissa, olen hoitanut lapsia koko ikäni ja lasten kanssa oleminen on minulle luontaista. Tiedän erinomaisesti, että se ei ole lainkaan sama asia, kuin olla äiti. Ehei. Mutta kai minunkin kokemuksillani on jotain merkitystä? Miksi jotkut äidit (ei toki kaikki) kokevat tärkeäksi mitätöidä lapsettoman ihmisen "lapsikokemukset"? Onhan se TIETYSTI eri asia kuin omat lapset, mutta siinä vaiheessa kun ei niitä omia ole niin parempaan ei pysty.
Jos 14. raskausviikolla huokaisen helpotuksesta, että taisin selvitä kokonaan ilman pahoinvointia, niin jonkun viisaamman pitää päästä näpäyttämään, että se on vasta edessä (ei ole vielä näkynyt ja viimeistä kolmannesta eletään).
Kun kiirehdin remontin kanssa, koska en tiedä paljonko jaksan / voin tehdä loppuraskaudesta, jotkut äiti-kaverini näpäyttivät että ajattelinko rampautua kokonaan raskauden vuoksi. Kun taas suunnittelin 27. raskausviikolla tekeväni vielä viikonloppureissua kummipojan kanssa (ei olisi ensimmäisemme), minulle tuhahdeltiin huvittuneena, että niinköhän muka jaksan.
Jos pohdiskelen ristiäisiä etukäteen, jonkun pitää päästä kommentoimaan, että kuvittelenko voivani elää niin suunniteltua elämää vielä lapsen saatuani - ja jos taas mietin, että voisikohan kaikkien ristiäisjuttujen antaa odottaa siihen että asia on oikeasti ajankohtainen, niin joku toinen kommentoi että kuvittelenko voivani sitten enää suunnitella/valmistella mitään, kun vauva on maailmassa.
Jos olen laskeskellut, että on järkevää hankkia 1-5 vaatekertaa kokoa 50, koska vauvahan saattaa hyvässä lykyssä olla niihin liian iso jo syntyessään, niin kaikilla on pätevä mielipiteensä siitä miksi olen väärässä.
Viikonlopun jälkeen työkaverit kahvipöydässä kertovat hauskoja juttuja omien lapsiensa touhuilusta. Minulla oli siskontytöt viikonlopun hoidossa, ja olivat keksineet että viideltä on kiva herätä, joten osallistuin keskusteluun omalla kokemuksellani - "no sitä se kuule on, odotahan kun on se oma!" Daa, todellako? En kai väittänytkään olevani hämmentynyt lapsen heräämisestä, mutta juurihan te päivittelette vastaavasti omaa mielestäni aika normaalin kuuloista arkeanne! Yritän osallistua teitä kiinnostavaan keskusteluun enkä tunkea väliin mielipiteitäni kevään hamemuodista!
Jossain yhteydessä livautin, että on se hyvä että meillä on ollut näitä "harjoituskappaleita", niin ollaan varmaan jotain ehditty miehen kanssa jo toisistamme oppia... siihen kaikki kuorossa huvittuneina, että "se on sit niiiiiiiiinn eri asia kun ne on omia". On varmasti juu, en muuta kuvitellutkaan, mutta ei kokemuksistamme ja kasvatusperiaatekeskusteluistamme haittaakaan varmasti ole ollut.
Koko elämäni ei pyöri lasten ympärillä, enkä yritä epätoivoisesti tunkea "äitipiireihin" kun en niihin kuulu, vaikka viesti siltä kuulostaakin. Kuulostaa siksi, että tähän on poimittu miljoonista muista keskusteluista ne aihetta koskevat poiminnot :) Mutta pitäisikö olla vain hiljaa tai keskustella kengistä, jos ei ole omia lapsia? Ja entä sitten kun on, jatketaanko sitten linjalla "odotahan kun ne on kouluikäisiä" tai "odotapas kun tulevat murkkuikään!"? Ja mikä pahinta, en kai minä ala puhua lapsettomille ihmisille noin??!!
Jos 14. raskausviikolla huokaisen helpotuksesta, että taisin selvitä kokonaan ilman pahoinvointia, niin jonkun viisaamman pitää päästä näpäyttämään, että se on vasta edessä (ei ole vielä näkynyt ja viimeistä kolmannesta eletään).
Kun kiirehdin remontin kanssa, koska en tiedä paljonko jaksan / voin tehdä loppuraskaudesta, jotkut äiti-kaverini näpäyttivät että ajattelinko rampautua kokonaan raskauden vuoksi. Kun taas suunnittelin 27. raskausviikolla tekeväni vielä viikonloppureissua kummipojan kanssa (ei olisi ensimmäisemme), minulle tuhahdeltiin huvittuneena, että niinköhän muka jaksan.
Jos pohdiskelen ristiäisiä etukäteen, jonkun pitää päästä kommentoimaan, että kuvittelenko voivani elää niin suunniteltua elämää vielä lapsen saatuani - ja jos taas mietin, että voisikohan kaikkien ristiäisjuttujen antaa odottaa siihen että asia on oikeasti ajankohtainen, niin joku toinen kommentoi että kuvittelenko voivani sitten enää suunnitella/valmistella mitään, kun vauva on maailmassa.
Jos olen laskeskellut, että on järkevää hankkia 1-5 vaatekertaa kokoa 50, koska vauvahan saattaa hyvässä lykyssä olla niihin liian iso jo syntyessään, niin kaikilla on pätevä mielipiteensä siitä miksi olen väärässä.
Viikonlopun jälkeen työkaverit kahvipöydässä kertovat hauskoja juttuja omien lapsiensa touhuilusta. Minulla oli siskontytöt viikonlopun hoidossa, ja olivat keksineet että viideltä on kiva herätä, joten osallistuin keskusteluun omalla kokemuksellani - "no sitä se kuule on, odotahan kun on se oma!" Daa, todellako? En kai väittänytkään olevani hämmentynyt lapsen heräämisestä, mutta juurihan te päivittelette vastaavasti omaa mielestäni aika normaalin kuuloista arkeanne! Yritän osallistua teitä kiinnostavaan keskusteluun enkä tunkea väliin mielipiteitäni kevään hamemuodista!
Jossain yhteydessä livautin, että on se hyvä että meillä on ollut näitä "harjoituskappaleita", niin ollaan varmaan jotain ehditty miehen kanssa jo toisistamme oppia... siihen kaikki kuorossa huvittuneina, että "se on sit niiiiiiiiinn eri asia kun ne on omia". On varmasti juu, en muuta kuvitellutkaan, mutta ei kokemuksistamme ja kasvatusperiaatekeskusteluistamme haittaakaan varmasti ole ollut.
Koko elämäni ei pyöri lasten ympärillä, enkä yritä epätoivoisesti tunkea "äitipiireihin" kun en niihin kuulu, vaikka viesti siltä kuulostaakin. Kuulostaa siksi, että tähän on poimittu miljoonista muista keskusteluista ne aihetta koskevat poiminnot :) Mutta pitäisikö olla vain hiljaa tai keskustella kengistä, jos ei ole omia lapsia? Ja entä sitten kun on, jatketaanko sitten linjalla "odotahan kun ne on kouluikäisiä" tai "odotapas kun tulevat murkkuikään!"? Ja mikä pahinta, en kai minä ala puhua lapsettomille ihmisille noin??!!
Vastaukset 5
Vanhimmat
kuulostaa niin tutulta! :D itse kun kyllästyin tuohon "odotahan kun saat omia lapsia" lauseeseen ni osallistuin niihin keskusteluihin vain niin että kyselin ihmisiltä lapsista ja niihin liittyvistä asioista.. äidit rakastaa kun omasta lapsesta kysytään/puhutaan (kokemusta on :D) ja myös näin tein välillä: "eikös se olekkin niin että... " vaikka tiesin ihan hyvin että asia niin on..
joo tuttua!! Toivoin että en itse ole muuttunut sellaiseksi lapsen saatuani!!
Ja toivon myös että osaisin vielä jutella jostain muustakin kuin että mitä meijä kallekasperille kuuluu,, joo maailma supistuu siihen yhteen asiaan ja sitten sitä vaan pölöttää ulos sen mitä tietää mistä tietää ja kuitenkin tavallaan "tietää" myös sen ettei se sitä toista oikeesti kiinnosta.
Mulla kanssa harmitti että jo kokeneet äidit tiesivät neuvoa kaikenlaista just tyylillä "odotahan vain", kukaan ei koskaan kuunnellut minua että miltä minusta nyt juuri tällä hetkellä tuntuu ja mitä ajattelen asiasta. Aina piti heidän olla viisastelemassa.
Olet onnellisesti raskaana ja nauti niistä jokaisesta hetkestä mitä koet, sillä se on niiin ihmeellistä ja uutta. =)
Mä kanssa olisin todella kaivannut sellaista oikeeta kuuntelijaa ja kannustajaa.
Aurinkoista kevättä sulle ja masuasukille ja tulevalle isille myös!
T:mari
Juuri noin se jatkuu kai koko loppuelämän. Jos sanot, että sait nukuttua huonosti viime yönä, niin joku vastaa, että odotahan, kun vauva syntyy. Jos vauva syntymänsä jälkeen nukkuukin hyvin (sellaisiakin vauvoja on!), niin joku toteaa, että "niin, vielä, odotahan kun vähän kasvaa ja alkaa liikkua". Jos se nukkuu hyvin vielä sittenkin, niin odotahan kun tulee murrosikään, kyllä silloin valvotaan ja huolehditaan kun nuori pyörii huumepiireissä kylillä pitkin yötä (ihan niin kuin siihen ei voisi vaikuttaa vaikka kieltämällä). Ja toki ne lapsenlapset tulevat sitten seuraavana kuvaan. Sama virsi jokaisesta asiasta, minkä ikinä keksii huomauttaa. Eli pidemmittä puheitta pääset aina todella helpolla tällä hetkellä, koska koko ajan on tulossa vain ja ainoastaan pahempaa ja pahempaa. Oikein ihmetyttää, miten näin negatiiviset ihmiset tekevät lapsia.
Mutta näkee kyllä myös niitä tulevia äitejä, jotka romantisoi koko lapsiperhe-elämän ihan liikaa ja tekee aivan käsittämättömiä suunnitelmia ajatuksella, että lapsi ei muuta mitään eikä vaadi mitään. Sellaisten kohdalla ymmärränkin, että tekee mieli huomauttaa, vaikka itse olen siitä pidättäytynyt. Sinä et varmaankaan kuulu näihin.
Hieno aloitus! Tutulta kuulostaa :). Mulla on myös pari tuollaista "kaveria". Aina ollaan pätemässä ja nostamassa itseä jalustalle sillä omalla äitiydellä. Onneksi on sitten niitäkin, jotka ymmärtää kohdella silti ihan täyspäisinä ihmisinä niitä lapsettomiakin.
Mun kohdalla pahin oli ehkä yks kerta kun eräs tuttavapariskunta tuli kylään. Heillä kaksi rasavilliä poikaa. Mulla tietenkin kaikennäköistä tavaraa siellä sun täällä niin tämä nainen kehtaa sanoa näin " Semmoista se on kun ei itsellä ole lapsia niin tavaroita on lasten ulottuvilla"...Voitte varmaan kuvitella kuinka olin luukku auki. Muija tulee minun huusholliini kylään ja olettaa, ettei hänen tarvitse siellä katsoa penskojensa perään.
Odotan esikoistani ja toisaalta olen tyytyväinen noista kokemuksista, sillä en halua menettää yhtään ystävääni, en myöskään niitä lapsettomia sillä hekin ovat minulle tärkeitä. Toivottavasti osaan itse olla normaali enkä alkaa tuollaiseksi pätijäksi ja kaikkitetäjäksi.
Hyvä aloitus.
Joillakin tuntuu olevan hirveän vahvana se käsitys, että miten he asian kokivat ja elivät, on se "oikea". Kun se minulla meni näin, menee se kaikilla muillakin. Ja jos ei vielä mene niin kohta kyllä menee, odotas vaan....
Niin oli aiheena sitten raskaus, synnytys, vauva-arki, taaperoikä, uhmaikä, koulunaloitus, murrosikä...Mutta mikä tahansa muukin elämänalue. Ikäänkuin oma kokemus pätevöittää hallitsemaan tämän ilmiön niin kokonaisvaltaisesti ettei muuta ole.