Missä vaiheessa ymmärsitte kumppanin narsistisuuden? Itse voin myöntää tajunneeni heti, että nyt ei ole kaikki kohdallaan. Mies vaikutti aluksi ujolta ja herkältä, mutta yhtäkkiä saattoi päästää niin uskomattomia sammakoita ja loukkauksia ettei tosikaan (jo heti ensimmäisellä tapaamisella). Viikon päästä tapaamisesta googletin jotain ja löysin narsismi-aiheisen palstan. Havaitsin, että miehessä näkyi jo tässä vaiheessa paljon viitteitä narsismista. Kehui entisillä naisillaan, jotka kaikki olivat tietenkin hulluja, yritti sitoa heti (puhui ensimmäisellä tapaamiskerralla että kesällä vietetään aikaa hänen mökillään- oli joulukuu), puhui joistakin julkkisystävistä, nimitteli ihan kaikkia ihmisiä kavereiksi jne.
No, kaksi viikkoa tapaamisen jälkeen jätin hänet. Arvosteli äitiäni ja se oli minulle liikaa. Mutta, muutaman päivän päästä palasin takaisin ja pyysin vielä anteeksi, että noin hermostuin. Voi v****. Ja tätä on offia jatkui jonkin aikaa- kun oli vielä voimia lähteä, enkä ollut pahasti koukussa. Jonakin päivänä kuitenkin havahduin siihen, että asuin tämän henkisen sadistin kanssa, joka alkoi myös harjoittaa fyysistä väkivaltaa. Minä olin täysin rikki ja romuna. Jouduin suhteen aikana syömään masennuslääkkeitä ja koskaan aikaisemmin en ole joutunut. Minulla ei ollut voimia tehdä yhtään mitään, ei lähteä suhteestakaan. Pyytelin anteeksi olemassaoloani. Minä en ollut oma itseni, olin haamu, joka kävelee kodin seinän viertä pitkin, jottei toinen vain loukkaannu.
Minä tiesin. Minä tiesin heti, että nyt on jotain pahasti pielessä ja melkein irtaannuin, mutta jokin kumma voima sai minut takaisin. En edelleenkään tiedä, mikä se oli. Järki sanoi alusta saakka, että häivy ja nopeasti, mutta jokin selittämätön koukku jäi. En sano, että tunnekoukku, koska rakkaudestahan tässä ei koskaan ollut kyse. Enemmänkin siitä, että tulin hulluksi narsusta ja koin, että ilman en pärjää. Jokin jännityshän näissä ihmisissä on. Jonkin sortin paha poika-fiksaatio kuten tuossa yhdessä ketjussa puhuttiin.
Nykyään voin sanoa, ettei kiinnosta tippaakaan kyseinen ihminen. Haen nykyään elämääni positiivista jännitystä harrastuksista jne.
No, kaksi viikkoa tapaamisen jälkeen jätin hänet. Arvosteli äitiäni ja se oli minulle liikaa. Mutta, muutaman päivän päästä palasin takaisin ja pyysin vielä anteeksi, että noin hermostuin. Voi v****. Ja tätä on offia jatkui jonkin aikaa- kun oli vielä voimia lähteä, enkä ollut pahasti koukussa. Jonakin päivänä kuitenkin havahduin siihen, että asuin tämän henkisen sadistin kanssa, joka alkoi myös harjoittaa fyysistä väkivaltaa. Minä olin täysin rikki ja romuna. Jouduin suhteen aikana syömään masennuslääkkeitä ja koskaan aikaisemmin en ole joutunut. Minulla ei ollut voimia tehdä yhtään mitään, ei lähteä suhteestakaan. Pyytelin anteeksi olemassaoloani. Minä en ollut oma itseni, olin haamu, joka kävelee kodin seinän viertä pitkin, jottei toinen vain loukkaannu.
Minä tiesin. Minä tiesin heti, että nyt on jotain pahasti pielessä ja melkein irtaannuin, mutta jokin kumma voima sai minut takaisin. En edelleenkään tiedä, mikä se oli. Järki sanoi alusta saakka, että häivy ja nopeasti, mutta jokin selittämätön koukku jäi. En sano, että tunnekoukku, koska rakkaudestahan tässä ei koskaan ollut kyse. Enemmänkin siitä, että tulin hulluksi narsusta ja koin, että ilman en pärjää. Jokin jännityshän näissä ihmisissä on. Jonkin sortin paha poika-fiksaatio kuten tuossa yhdessä ketjussa puhuttiin.
Nykyään voin sanoa, ettei kiinnosta tippaakaan kyseinen ihminen. Haen nykyään elämääni positiivista jännitystä harrastuksista jne.
Vastaukset 7
Vanhimmat
Mulla kesti noin vuoden tajuta... Se tuli sillen pikkuhiljaa outoina asioina. Rupesin voimaan selittämättömällä pahoin. En luottanut häneen yhtään ja joku ääni sanoi päässäni tai oikeestaan kamppaili että olenko mä hullu vai tuo toinen.
Nyt ajateltuna olen yhdistänyt tiettyjä asioita joista olis pitänyt jo aiemmi tajuta mutta olin nin koukussa, huumassa ja hän oli todella hyvä syyllistämään minut kaikesta. Luin sitten tästä kun sain vihiä että mies saattaa olla narsisti ja silloin tiesin. Noin vuosi meni aikaa.
"Nykyään voin sanoa, ettei kiinnosta tippaakaan kyseinen ihminen."
Huoh...koskahan sitä olisi valmis tuohon...sitten kait kun se kamelin selkä katkeaa.
Jokin jännistyshän näissä ihmisissä on... kylli. Sitä juuri.
Omakin vaistoni varoitteli alusta asti mutta toisaalta se oli todella kiehtovaa. Tästä lähtien olen luvannut itselleni kuunnella sitä sisäistä ääntäni hieman tarkemmin.
Täysin outoa alusta asti. Tunteetonta touhua alusta loppuun.
Aika pian sen jälkeen kun oltiin menty naimisiin. Mutta yritin ja yritin ymmärtää ja kestin ja kestin ja annoin anteeksi uudelleen ja uudellen. Lakaisin jopa kaiken maton alle! Noin niinkuin vertauskuvallisesti. Mutta koska olen vahva ihminen ja narsisti huomasi tehneensä virhearvion minusta... loppu ei ollut hyvä.
Olkaa ihmiset vahvoja ja rehellisiä. Vai se voi pelastaa teidät.
Ensimmäisellä kerralla, kun tavattiin...
Omalla kohdallani kadun myös sitä, että kuunnellut juuri tuota sisäistä ääntäni, joka todella yritti varoittaa...mutta vaimensin sen. Kuunnelkaa todella sitä omaa sisäistä intuitiotanne.
Minulla todella samantapainen kokemus kuin narkunexäuhrilla..
Me tavattiin ja rakastuin heti ensisilmäyksellä. Ks ihminen sitoi minut aivan täysin itseensä kiinni. Hän muutti luokseni asumaan vaikka olimme nähneet vain muutaman kerran.. Noh, ei mennyt kuin muutama kuukausi niin olimme muuttamassa yhteen isompaan asuntoon. Olin jo suhteen alusta asti epäileväinen ja petyin jatkuvasti kun hän valehteli ja petti luottamukseni.. Mutta aina se olin minä joka oli loppupeleissä pyytelemässä anteeksi!!! (verisuonet pullistuu päässä kun edes ajattelee).. Noh, suhteemme oli aika vaakalaudalla mutta sitten hän sai minut puhuttua ympäri ja muutimme yhteen. Kovat oli puheet tulevaisuudesta, lapsista, omakotitalosta ja hienosta autosta. Näiden kaikkien ohella hän lyttäsi minua maata kohti jatkuvasti.. Aina minussa oli vikaa vaikka hän itse kohteli minua äärettömän törkeästi. Ei minkäänlaista empatiakykyä, kamalia raivonpuuskia päivittäin ilman syytä, syyttelyä, valehtelua ja nimittelyä.. Sitten saattoi olla päivä tai pari ja hän oli kuin aurinko. itkin jokaviikko, moneen kertaan.. mietin koko ajan miksi olen tämän tyypin kanssa? Ei se oo mun arvonen eikä ole mun tapaista että alistun jollekkin ihmiselle ja annan sen pompotella miten haluaa.. Ei ollenkaan. Kaverit ja vanhemmat sanoivat jo alusta asti että mietihän nyt mihin touhuun oot lähdössä mukaan.. Olin korviani myöten rakastunut eikä minua kiinnostanut muiden mielipiteet. Noh, yritin kaikkeni suhteen eteen.. Annoin mahdollisuuksia valehtelematta 5, puolen vuoden aikana.. Ja pidin itseäni ääliönä kun aina vaan suostuin.
Nyt olen ollut erossa tästä ihmisestä kohta 2kk ja voin jopa hengittää ja nauttia elämästä!!! Ja tosiaan, suhteemme ei kestänyt kuin 8kk, kaikki tämä tapahtunut sinä aikana.. Olen onnellinen siitä että lähdin suhteesta ajoissa.. Pari kk kauemmin kun olisin roikkunut niin olisin todella muuttunut ihmisenä ja joutunut elämään helvetissä...