Olen ollut alakuloinen ja ahdistunut jo 4 vuoden ajan. Vasta vuosi sitten lähdin ensimmäisen kerran hakemaan apua, kun opo sanoi hoitavansa minulle ajan koulupsykologille. Juttuni siirtyi nopeasti eteenpäin ja tällä hetkellä olen psykologisten testien kautta päässyt (joutunut) ryhmäterapiaan.
Mutta minulla on ongelma. En uskalla puhua avoimesti asioistani edes psykologeille. Valehtelen ja välttelen itselleni vaikeita aiheita. En osaa puhua yksinäisyydestäni, itsetuhoisista ajatuksistani, painajaisistani. Minulla on myös tapana vähätellä olojani ja ajatuksiani.
Psykologini luokse mentäessäni olen valmiiksi ajatellut mitä haluan sanoa ja päättänyt että nyt sanon sen, mutta onnistun aina jotenkin epämääräisesti kiertämään asian ytimen ja koko juttu jää tyhjänpäiväiseksi.
En tiedä mitä pelkään kun nieleskelen kyyneliä ammatti-ihmisten ja hoen että kyllä tämä tästä, minä pärjään. Sillä heti kotiin päästyäni sulkeudun yksinäisyyteeni ilman toivoakaan siitä että tämä kidutus olisi joskus ohitse.
Jos teillä olisi neuvoja niin kertokaa. Olen todella kiitollinen jo etukäteen!
Mutta minulla on ongelma. En uskalla puhua avoimesti asioistani edes psykologeille. Valehtelen ja välttelen itselleni vaikeita aiheita. En osaa puhua yksinäisyydestäni, itsetuhoisista ajatuksistani, painajaisistani. Minulla on myös tapana vähätellä olojani ja ajatuksiani.
Psykologini luokse mentäessäni olen valmiiksi ajatellut mitä haluan sanoa ja päättänyt että nyt sanon sen, mutta onnistun aina jotenkin epämääräisesti kiertämään asian ytimen ja koko juttu jää tyhjänpäiväiseksi.
En tiedä mitä pelkään kun nieleskelen kyyneliä ammatti-ihmisten ja hoen että kyllä tämä tästä, minä pärjään. Sillä heti kotiin päästyäni sulkeudun yksinäisyyteeni ilman toivoakaan siitä että tämä kidutus olisi joskus ohitse.
Jos teillä olisi neuvoja niin kertokaa. Olen todella kiitollinen jo etukäteen!
Vastaukset 2
Vanhimmat
ammatti-ihmisten edessä tarkoitin siis
Mulla on vähän sama ongelma. Käyn koulupsykologilla ja tuntuu etten saa tarpeeksi hyvin kuvailtua tunteitani ja sitä mitä pääni sisällä tapahtuu. Istun hiljaa ja vastaan kyllä kysymyksiin, mutta niihinkin lyhyesti. Tapaamisten ulkopuolella keksin paljon sanottavaa ja mitä haluaisin kertoa psykologille. Pelkään että hän luulee että mulla ei oo oikeesti mitään ongelmaa, että tuun vaan valittaa sinne.
Muutaman kerran jälkeen oon kyllä vähän enemmän onnistunu avaamaan itseäni, mutta vieläkin on paljon mitä en osaa ääneen sanoa.
Itse sain sellaisen vinkin, että kirjottaa ylös ennen sinne menoa asioita joista haluaa keskustella ja antaa vaikka lapun psykologille. Tai sitten kirjoittaa päiväkirjaa, jonne kirjottaa kaiken mitä tuntee ja kokee ja sitten sitä käydään läpi psykologin kanssa.
En tiedä ovatko vinkit kovin hyviä, itse ainakin vierastan vähän molempia. Mutta ajattelin vain vinkata jos itse innostut.
Tsemppiä ja haleja sinne!:)