Tää on taas tätä samaa kuin monilla muilla eronneilla.. Seurustelin poikaystäväni kanssa yli 2 ja puoli vuotta. Puhuimme jos ensvuonna menisimme kihloihin.
tein kahden ja puolen vuoden aikana abortin ja kestin poikakaverini huutamiset päissään ja haukkumiset. selvinpäin hän ei koskaan ollu sellainen, mutta päissäänhän ihminen aina sanoo mitä ajattelee.. no joskus ei.
rakastin häntä silti ja halusin olla hänen kanssaa, mutta poikaystäväniei arvostanut sitä.
Hän jätti minut sitten sen jälkeen tekstiviestillä, mutta olemme saaneet jo asiat puhutuksi. Kuitenkin hän puhuu kuinka hän haluaa kokeilla kanssani vielä joskus uudestaan kun sen aikaa tulee, jos on tullakseen, mutta kuitenki tahtoisi sitä. mutta ei osaa varmaksi sanoa. Haluaisin hänet vain takasin..
Mulla ei oo hirveesti kavereita joitten kanssa olla koulun jälkeen ja vapaa-ajalla.. Valmisutn nyt keväällä ammattiopistosta (olen 21) ja haen uusiin kouluihin ja kesätöitä. Olen kaksi viimeistä vuotta ollut ilman kesätöitä ja ahistus siitä että mitä jos en tänäkään kesänä saa töitä, mitä sitten teen? opiskelurahoja tarvisin jos pääsen kouluun..
Masentaa kolmantena jopa se että kun olen niin älyttömän laiha enkä saa itseäni lihomaan, en yksinkertaisesti vaan saa lisää läskiä ympärilleni vaikka kuinka syön ja syön ja syön. tää on piinannut mua jo monta monta vuotta ja masennus entisestään tän takia..
Poikaystäväni tiesi kuinka vaikeaa minulla on nyt ollut ja kuinka tarvitsin hänen tukeaan, ja hän jätti minut silti.. tuntuu kuin elämä olisi nähty ja saatu päätökseen.. mitä mää tältä elämältä vielä haluan?
tein kahden ja puolen vuoden aikana abortin ja kestin poikakaverini huutamiset päissään ja haukkumiset. selvinpäin hän ei koskaan ollu sellainen, mutta päissäänhän ihminen aina sanoo mitä ajattelee.. no joskus ei.
rakastin häntä silti ja halusin olla hänen kanssaa, mutta poikaystäväniei arvostanut sitä.
Hän jätti minut sitten sen jälkeen tekstiviestillä, mutta olemme saaneet jo asiat puhutuksi. Kuitenkin hän puhuu kuinka hän haluaa kokeilla kanssani vielä joskus uudestaan kun sen aikaa tulee, jos on tullakseen, mutta kuitenki tahtoisi sitä. mutta ei osaa varmaksi sanoa. Haluaisin hänet vain takasin..
Mulla ei oo hirveesti kavereita joitten kanssa olla koulun jälkeen ja vapaa-ajalla.. Valmisutn nyt keväällä ammattiopistosta (olen 21) ja haen uusiin kouluihin ja kesätöitä. Olen kaksi viimeistä vuotta ollut ilman kesätöitä ja ahistus siitä että mitä jos en tänäkään kesänä saa töitä, mitä sitten teen? opiskelurahoja tarvisin jos pääsen kouluun..
Masentaa kolmantena jopa se että kun olen niin älyttömän laiha enkä saa itseäni lihomaan, en yksinkertaisesti vaan saa lisää läskiä ympärilleni vaikka kuinka syön ja syön ja syön. tää on piinannut mua jo monta monta vuotta ja masennus entisestään tän takia..
Poikaystäväni tiesi kuinka vaikeaa minulla on nyt ollut ja kuinka tarvitsin hänen tukeaan, ja hän jätti minut silti.. tuntuu kuin elämä olisi nähty ja saatu päätökseen.. mitä mää tältä elämältä vielä haluan?
Vastaukset 1
Vanhimmat
Eroaminen on aina sellainen tapahtuma joka saa olon kurjaksi. Mutta poikaystäväsi ei tainnut olla vielä tarpeeksi kypsä vakavaan parisuhteeseen ja se sinun on nyt hyväksyttävä. Varmasti tulevaisuus pelottaa juuri nyt kun tuntuu että yksikään asia ei ole varma tai vakaalla pohjalla, mutta älä pelkää. Kivoja ihmisiä ja miehiä on kuitenkin paljon, vaikka itsekään en sitä aina jaksaisi uskoa. Heistä joku, jonain päivänä tulee olemaan sinulle arvokas ja paljon mieluisampi kuin entisesi.
Itse olen ollut vaikeassa, väkivaltaisessa avioliitossa ja eroaminen tuotti mieletöntä tuskaa vaikka eropäätöksen tekijä olinkin minä itse. Halusin vain olla hyvä ja hoivata miestäni vaikka hän olikin aivan kamala minulle. Olin työtön, asunnoton ja avioeroamassa. Asuin kaupungissa jossa en tuntenut kuin aviomieheni ystävät jotka eivät halunneet olla tekemisissä kanssani. Kävin suljetulla osastolla lepäämässä, ihan omasta tahdostani sillä en halunnut kuolla mutta valtavan ahdistuksen kohdatessa en ajatellut muuta kuin kuolemaa.
Puoli vuotta meni ja sain paremman työn toisesta kaupungista, olen tyytyväinen että jaksoin sillä huomaan että vuosi vuodelta elämä on kehittynyt myönteisempään suuntaan. Välillä kaikki romahtaa enkä jaksa mitään mutta sitten on taas oltava nöyrä ja noustava ylös. Ja jokainen romahdus, jokainen masennuskausi on ollut helpompi ja helpompi selvitä. Voimia sinulle!