Elikkä haluaisin tässä nyt "avautua" ja hakea neuvoja/apua omiin ongelmiini. Olen 22-vuotias turkulainen työtön sinkku mieshenkilö ja asun yksin. Olen erittäin yksinäinen ja vietän suurimman osan ajastani katsellen leffoja, kuunnellen musiikkia tai muuten vaan oleskellen ja yrittäen saada aikaani kulumaan. Viikonloppuisin kuljen enimmäkseen yökerhoissa, joihin menen useimmiten yksin, kun ketään en ole saanut kiinni. Olen myös usein masentunut, vihainen, ärtynyt ja todella ahdistunut.
Äitini asuu suht koht lähellä omaa asuntoani, ja siellä tulee usein käytyä, kun tunnen tarvitsevani seuraa. Isääni nään erityisen harvoin. Vanhempani erosivat, kun olin 15v, josta noin 5v pidin isääni jatkuvasti yhteyttä ja kävin hänen luonaan. Vanhempieni ero oli kuitenkin helpotus tuolloin. Nyt olen nähnyt isääni harvemmin. Siskooni minulla on oikeastaan aika huonot välit, jos olemme vähääkään tekemisissä, niin ajaudumme hyvin helposti riitoihin, ja itse ainakin tunnen oloni paljon mukavammaksi erossa hänestä. Pitäisin häntä lähes narsistina. Ystäviä minulla ei ole, ja aika vähän tuttuja/kavereitakaan. Joskus tästä turhautuneena, jopa ajattelen että vihaan ihmisiä, enkä ystäviä edes tarvitse, vaikka tiedän ettei se näin ole.
Olen aika pitkälti erilainen, totisempi, jäykempi ja vihamielisempi, kuin suurin osa ikäluokaltani tapaamista ihmisistä, ja luulen yksinäisyyteni johtuvan suurilta osin siitä. Haluaisin kyllä enemmän kavereita, ja että minusta pidettäisiin, mutta minulla on ilmeisesti käynyt äärimmäisen huono tuuri, sillä löydän äärimmäisen harvoin ihmisen, joka minua on miellyttänyt ja kenet olisin halunut pitää lähelläni. Kerään ilmeisesti myös äärimmäisen paljon vihollisia luonteeni ja asenteideni takia, sillä minusta tuntuu, että monikaan minut tunteva ihminen ei halua minulle mitään hyvää. Ulkonäköni ja kokoni puolesta olen myös hyvin epäsympaattisen näköinen.
Olen hakenut kouluihin, ja kaiken toivon mukaan opiskelupaikka napsahtaa ensi syksynä :) Optimistisesti ajatellen. Haluaisin kouluttautua ammattiin, jonka työt olisivat mieleisiä ja niitä olisi tarjolla. Minulla on luettu ammatti, mutten ole työllistynyt niihin hommiin, enkä niistä järin pidäkään. 3 vuotta sitten kävin armeijan, ja sielläkin tulin huonosti ihmisten kanssa toimeen. Varsinkin ikäiseni miehet usein vituttavat minua lähes niin, ettei veri kierrä.
Onko kenelläkään samanlaisia kokemuksia? Tietääkö ketään tukiryhmiä syrjäytyneille nuorille aikuisille Turun seudulta? Onko antaa neuvoa/apua/vinkkiä? Kiitos kaikille ketkä tämän kuitenkin lukevat.
Äitini asuu suht koht lähellä omaa asuntoani, ja siellä tulee usein käytyä, kun tunnen tarvitsevani seuraa. Isääni nään erityisen harvoin. Vanhempani erosivat, kun olin 15v, josta noin 5v pidin isääni jatkuvasti yhteyttä ja kävin hänen luonaan. Vanhempieni ero oli kuitenkin helpotus tuolloin. Nyt olen nähnyt isääni harvemmin. Siskooni minulla on oikeastaan aika huonot välit, jos olemme vähääkään tekemisissä, niin ajaudumme hyvin helposti riitoihin, ja itse ainakin tunnen oloni paljon mukavammaksi erossa hänestä. Pitäisin häntä lähes narsistina. Ystäviä minulla ei ole, ja aika vähän tuttuja/kavereitakaan. Joskus tästä turhautuneena, jopa ajattelen että vihaan ihmisiä, enkä ystäviä edes tarvitse, vaikka tiedän ettei se näin ole.
Olen aika pitkälti erilainen, totisempi, jäykempi ja vihamielisempi, kuin suurin osa ikäluokaltani tapaamista ihmisistä, ja luulen yksinäisyyteni johtuvan suurilta osin siitä. Haluaisin kyllä enemmän kavereita, ja että minusta pidettäisiin, mutta minulla on ilmeisesti käynyt äärimmäisen huono tuuri, sillä löydän äärimmäisen harvoin ihmisen, joka minua on miellyttänyt ja kenet olisin halunut pitää lähelläni. Kerään ilmeisesti myös äärimmäisen paljon vihollisia luonteeni ja asenteideni takia, sillä minusta tuntuu, että monikaan minut tunteva ihminen ei halua minulle mitään hyvää. Ulkonäköni ja kokoni puolesta olen myös hyvin epäsympaattisen näköinen.
Olen hakenut kouluihin, ja kaiken toivon mukaan opiskelupaikka napsahtaa ensi syksynä :) Optimistisesti ajatellen. Haluaisin kouluttautua ammattiin, jonka työt olisivat mieleisiä ja niitä olisi tarjolla. Minulla on luettu ammatti, mutten ole työllistynyt niihin hommiin, enkä niistä järin pidäkään. 3 vuotta sitten kävin armeijan, ja sielläkin tulin huonosti ihmisten kanssa toimeen. Varsinkin ikäiseni miehet usein vituttavat minua lähes niin, ettei veri kierrä.
Onko kenelläkään samanlaisia kokemuksia? Tietääkö ketään tukiryhmiä syrjäytyneille nuorille aikuisille Turun seudulta? Onko antaa neuvoa/apua/vinkkiä? Kiitos kaikille ketkä tämän kuitenkin lukevat.
Vastaukset 4
Vanhimmat
Mää olen 24 vuotias poika Tampereelta, kans työtön ja yksinasuva. Mulla ei ole tällä hetkellä yhtäkään ystävää, kaveria tai tuttavaa jos ei osaa sisaruksista lasketa. Nää molemmat sisarukset on muuten mua paljon nuorempia, en pysty käyttäytymään luontevasti vanhempieni enkä vanhempien sisarusteni kanssa. Oon aika icnognito. Missään baareissa en uskalla käydä koska pelkään kännisiä ihmisiä.
Mulla ei ole mitään toiveita eikä haaveita uran tai opiskelun suhteen enää. Töihin en halua hakeutua koska ei ole motivaatiota, enkä täten halua kiusata itseäni. En koe että mulla olis mahdollisuutta edes päästä minnekään (työnhaku tuntuu toivottomalta), eikä työ anna mulle mitään mitä mää oikeesti haluaisin, en ole materialistinen ihminen. Mää suoritin siviilipalveluksen 19-vuotiaana ja siellä mulla vähän meni hermot kaikkeen. Sen vuoden kärvistelin työkavereiden kanssa joita ei kiinnostanut minä vittuakaan. Ihan piruuttaan kieltäydyin muutaman viikon palveluksesta ja menin kattoon mitä on kiven sisällä. Siellä oli ihan kiva kattoo telkkua ja nukkua. Siellä mää opin että jos ei suostu tekeen työtä ilman palkkaa niin on rikollinen.
Kaiken tän ja välivuoden jälkeen hain sitten yliopistoon minne mää pääsinkin sitten. Aluksi ihastelin sitä menoa, vau mikä tiedon tyyssija, sitten opin vihaamaan sitä paikkaa ja niitä ihmisiä, ja kaiken lisäksi olin pettynyt itseeni ja opiskeluuni. Yliopistossa juttelin aika monelle ventovieraalle ihmiselle, tein muutaman tutun sillä tavalla, useimmiten tunsin itseni vajaaksi kun yritin turhaan kommunikoida jonkun kanssa. Vain kerran mulla oli pokkaa kysyä yhdeltä tytöltä että jos se haluais tehdä jotain joskus, se nauro ja sano että joo katotaan pyöritellen silmiään. Siinä on mun kokemukset tytöistä aikuisiällä. Kävin myös muutamassa ainejärjestön illanistujaisissa. Ekalla kertaa meni ihan hyvin, yritin tutustua ihmisiin, kättelin ja yritin morjestella mahdollisimman monta ihmistä läpi, tuntu lupaavalta. Mutta ei siitä paljoa tullut. Yhdessä saunaillassa sitten meni hermot tähänkin hommaan, ihmisille puhuminen tuntu toivottomalta, huone täynnä pöytiä jotka oli täynnä pölöttäviä ihmisiä, kaikilla muilla joku porukka jolle puhua paitsi mulla. Ton jälkeen mää aikalailla sitten erosinkin koulusta ja rupesin vaan oleskeleen yksinäni. Onneksi elämä on edes aika mielekästä ja päämääräistä harrastusten takia.
No minä olen 20-vuotias tyttö Turusta. Muutin tänne kesällä, kun avopuoliso sai opiskelupaikan. Minäkin hain moneen kouluun tänne, mutta mihinkään en päässyt. Tällä hetkellä olen hyvin yksinäinen, koska en tunne täältä juuri ketään ja kun en mihinkään kouluunkaan päässyt, niin yksinäisyys on aika taattu. Onneksi sentään kesäksi on töitä tiedossa, niin ei tarvitse sitä aikaa olla vain kotona. Jos nyt tärppäisi ja pääsisi johonkin kouluun syksyllä, niin voisi olla ehkä vähän helpompi tutustua.
Jaksamisia ja valoisaa kevättä!
Hei,
Eikös tuossa tapauksessa voisi soittaa turun kriisikeskukseen, koska onhan tuokin kriisi, kun tuntee itsensä syrjääntyneeksi. Googlettamalla löytää puh. numeron ja sieltä varmaan ohjaavat eteenpäin.
Toivon että yrität säilyttää positiivisen asenteen ja toivoa ei kannata heittää vaan sinnitellä eteenpäin ja avoimin mielin tutustua uusiin ihmisiin.:) Ei kannata koskaan luovuttaa, koska tiedän kokemuksesta että yrittää vain uudelleen. Minulla on saman kaltaisia ongelmia ollut ikäni, periksi en ole antanut., vaikka lähellä on joskus ollut. Vaikeaa se on mutta, jossain on varmasti toinen yksinäinen nainen tai mies joka voi juuri kaivata seuraasi.
Hei,
Turun kriisikeskus googlettamalla löytyy. Älä menetä toivoasi varmaan jossain on toinen yksinäinen joka kaipaa seuraasi :) ja meitä on varmaan monta, jotka tuntee itsensä maailman yksimäisemmäksi.