Hyvää elämässä: kaksi lasta, mies, kaksi koiraa, anoppi, omakoti (tosin velalla ja yksi iso rahareikä), mökki, sisarukset. Huonoa elämässä: minä itse ja varsinkin aivojeni toiminta...
Kun katson elämääni taaksepäin, nykyhetkeen ja tulevaan, tuntuu, että olen saanut aikaiseksi sarjan epäonnistumisia. Yksi palikka horjuu ja kaatuu, lähtee siitä kierre.
Tuntuu, että olen vaivaksi kaikille. Aina valittamassa paskasta olosta, ahdistuksesta ja paniikkikohtauksista. Itseäkin vaivaa, kun näkee kaiken niin mustien lasien läpi. En osaa olla armollinen itselleni. Minut on opettu lapsena haaveilemaan pilvilinnoja, tekemään kokoajan poikkeuksetta kiitettävää työtä sen eteen. Ruoskin mielessäni itseäni mm. siitä, että en ole esim. klo 12.00 mennessä tyhjentänyt astianpesukonetta tai lämmittänyt taloa kolmeen mennessä. Aina on jokin aikaraja. Nukkumaan menokin ahdistaa, kun tuntuu, että en voi joustaa siinä yhtään. Olen todella herkkäuninen.
Olen sairastanut masennusta diagnosoituna vuodesta 2005 lähtien. Sitä ennenkin olin jo useamman vuoden todella masentunut. Vasta lapsen syntymä ja sitä seurannut unettomuus, johti siihen etten enää jaksanut.
Sen jälkeen olin osastolla ja ensimmäinen lääkitykseni aloitettiin. Nukuin kyllä lääkkeen avulla, mutta en enää pystynyt hoitamaan lasta lääkkeen otettuani. Ja olisin voinut nukkua päivälläkin, niin paljon se lääke väsytti. Itse en ollut tyytyväinen lääkkeeseen. Lääkärin mielestä se oli kuitenkin hyvä ratkaisu.
No koska olin niin väsynyt päivisin, oli taaperoni hoidossa päivät ja minä yksin märehtimässä kotona ilman ystäviä. Aika kului ja masennus oli ja pysyi. Tuli taas niitä itsetuhoyrityksiä. Sain saikkua, mutta silti lähdin aina kesken johonkin määräaikaiseen työhön. Ja sitten taas uuvutin itseni ja itsetuhoyritys, sairaalaan ja kotiin.
Pisimmillään olen ollut 6kk osastolla. Se on pahin kausi, mikä minulla on ollut. Suunnittelin sairaalassa itsemurhaa ja tekovälineetkin olivat valmiina. Sen verran kuitenkin oli järkeä päässä, että kerroin niistä hoitajille. Tuolloin rakas mummoni (äidin korvike) oli kuollut, muutimme paikkakuntaa, ostimme osakkeen ja remontoimme sen alle 2kk:ssa viikonloppuisin työn ohella, minulla alkoivat töissä yt-neuvottelut ja pam - ahdistus/paniikki/masennusresepti oli valmis. Mukavana lisänä siinä sopassa oli se, että mieheni halusi ottaa eron.
Sairaalassa kokeiltiin vaikka mitä lääkkeitä. Monikaan niistä ei tuottanut tulosta. Nykyinen lääkitys on peruja sieltä ja on suoraan sanoen syvältä. Sen aloitettuani olen saanut sellaisia ahdistus/paniikkikohtauksia, joita koskaan ennen en ollut kokenut. Aiemmin selvisin kohtauksista ilman rauhoittavia, nyt sitä sitten on pitänyt käyttää Alproxia 1mgx2, eikä sekään aina auta.
Yöt nukun lääkkeiden voimalla, ahdistukset lääkkeiden voimalla, päivät lääkkeiden voimalla... Tämän lääkityksen aikana olen kaksi kertaa yrittänyt itsemurhaa ja silti lääkärit pitävät tätä hyvänä estolääkityksenä. Voi ju..lau..!
Tällä hetkellä olen kuntoutustuella ja jatkoa sille taas haetaan. Työkokeilu on suunnitteilla, mutta ajankohtaa en tiedä vielä. Vointini mukaan mennään. Olen silti hakenut amk opiskelemaan. En enää jaksa elää näin. En pysty nauttimaan hetkestä television äärellä. Aina on huono omatunto siitä, kun olen sairas ja mies käy töissä. Vaadin itseltäni, että kodin on oltava tiptop jne. Ja sitten kun ei ole voimia tehdä niitä töitä, olen ruoskin itseäni mielessäni. En näe silloin oikeutetuksi rentoutumista vaikka uutisia lukien. Kokoajan vilkuilen paljonko kello on ja mitä pitäisi tehdä. En vain osaa olla normaalisti.
Ihmettelen, miten vanhukset jaksavat päivästä toiseen pienissä yksiöissään. Ehkä heillä ei enää ole kiire ja hoppu tehdä asioita, sillä he ovat osansa jo tehneet. Minä olen todella nuori, enkä ole juurikaan ominavuin saavuttanut mitään. Haluaisin olla ammatillisesti muuta kuin olen, mutta niihin haaveammatteihin tarvitaan hyvä psyykkinen terveys. Sekin tekee olostani kurjemman. Taidealakin kiinnostaa ja hain muotoilijaksi, mutta en ole pitkiin aikoihin maalannut/piirtänyt, joten voipi olla että sekin on huti. Ja olisi vielä hyvä, jos kouluttautumisen jälkeen olisi töitä.
Kun katson elämääni taaksepäin, nykyhetkeen ja tulevaan, tuntuu, että olen saanut aikaiseksi sarjan epäonnistumisia. Yksi palikka horjuu ja kaatuu, lähtee siitä kierre.
Tuntuu, että olen vaivaksi kaikille. Aina valittamassa paskasta olosta, ahdistuksesta ja paniikkikohtauksista. Itseäkin vaivaa, kun näkee kaiken niin mustien lasien läpi. En osaa olla armollinen itselleni. Minut on opettu lapsena haaveilemaan pilvilinnoja, tekemään kokoajan poikkeuksetta kiitettävää työtä sen eteen. Ruoskin mielessäni itseäni mm. siitä, että en ole esim. klo 12.00 mennessä tyhjentänyt astianpesukonetta tai lämmittänyt taloa kolmeen mennessä. Aina on jokin aikaraja. Nukkumaan menokin ahdistaa, kun tuntuu, että en voi joustaa siinä yhtään. Olen todella herkkäuninen.
Olen sairastanut masennusta diagnosoituna vuodesta 2005 lähtien. Sitä ennenkin olin jo useamman vuoden todella masentunut. Vasta lapsen syntymä ja sitä seurannut unettomuus, johti siihen etten enää jaksanut.
Sen jälkeen olin osastolla ja ensimmäinen lääkitykseni aloitettiin. Nukuin kyllä lääkkeen avulla, mutta en enää pystynyt hoitamaan lasta lääkkeen otettuani. Ja olisin voinut nukkua päivälläkin, niin paljon se lääke väsytti. Itse en ollut tyytyväinen lääkkeeseen. Lääkärin mielestä se oli kuitenkin hyvä ratkaisu.
No koska olin niin väsynyt päivisin, oli taaperoni hoidossa päivät ja minä yksin märehtimässä kotona ilman ystäviä. Aika kului ja masennus oli ja pysyi. Tuli taas niitä itsetuhoyrityksiä. Sain saikkua, mutta silti lähdin aina kesken johonkin määräaikaiseen työhön. Ja sitten taas uuvutin itseni ja itsetuhoyritys, sairaalaan ja kotiin.
Pisimmillään olen ollut 6kk osastolla. Se on pahin kausi, mikä minulla on ollut. Suunnittelin sairaalassa itsemurhaa ja tekovälineetkin olivat valmiina. Sen verran kuitenkin oli järkeä päässä, että kerroin niistä hoitajille. Tuolloin rakas mummoni (äidin korvike) oli kuollut, muutimme paikkakuntaa, ostimme osakkeen ja remontoimme sen alle 2kk:ssa viikonloppuisin työn ohella, minulla alkoivat töissä yt-neuvottelut ja pam - ahdistus/paniikki/masennusresepti oli valmis. Mukavana lisänä siinä sopassa oli se, että mieheni halusi ottaa eron.
Sairaalassa kokeiltiin vaikka mitä lääkkeitä. Monikaan niistä ei tuottanut tulosta. Nykyinen lääkitys on peruja sieltä ja on suoraan sanoen syvältä. Sen aloitettuani olen saanut sellaisia ahdistus/paniikkikohtauksia, joita koskaan ennen en ollut kokenut. Aiemmin selvisin kohtauksista ilman rauhoittavia, nyt sitä sitten on pitänyt käyttää Alproxia 1mgx2, eikä sekään aina auta.
Yöt nukun lääkkeiden voimalla, ahdistukset lääkkeiden voimalla, päivät lääkkeiden voimalla... Tämän lääkityksen aikana olen kaksi kertaa yrittänyt itsemurhaa ja silti lääkärit pitävät tätä hyvänä estolääkityksenä. Voi ju..lau..!
Tällä hetkellä olen kuntoutustuella ja jatkoa sille taas haetaan. Työkokeilu on suunnitteilla, mutta ajankohtaa en tiedä vielä. Vointini mukaan mennään. Olen silti hakenut amk opiskelemaan. En enää jaksa elää näin. En pysty nauttimaan hetkestä television äärellä. Aina on huono omatunto siitä, kun olen sairas ja mies käy töissä. Vaadin itseltäni, että kodin on oltava tiptop jne. Ja sitten kun ei ole voimia tehdä niitä töitä, olen ruoskin itseäni mielessäni. En näe silloin oikeutetuksi rentoutumista vaikka uutisia lukien. Kokoajan vilkuilen paljonko kello on ja mitä pitäisi tehdä. En vain osaa olla normaalisti.
Ihmettelen, miten vanhukset jaksavat päivästä toiseen pienissä yksiöissään. Ehkä heillä ei enää ole kiire ja hoppu tehdä asioita, sillä he ovat osansa jo tehneet. Minä olen todella nuori, enkä ole juurikaan ominavuin saavuttanut mitään. Haluaisin olla ammatillisesti muuta kuin olen, mutta niihin haaveammatteihin tarvitaan hyvä psyykkinen terveys. Sekin tekee olostani kurjemman. Taidealakin kiinnostaa ja hain muotoilijaksi, mutta en ole pitkiin aikoihin maalannut/piirtänyt, joten voipi olla että sekin on huti. Ja olisi vielä hyvä, jos kouluttautumisen jälkeen olisi töitä.
Vastaukset 2
Vanhimmat
jatkoa...
Tuntuu, että olen yksi hermoraunio. En kestä yhtään paineita. Ahdistun niistä ja saan paniikkikohtauksia. Voisikohan johtua lääkityksestäni. Koskaan en kuitenkaan rähjää tai huuda, ahdistun vain. Joskus kyllä tekisi mieli huutaa kurkku suorana, mutta en halua lasten joutuvan kuuntelevan kiljumistani.
3vuotta poissa työelämästä. Ei työpaikkaa. Ei mainittavaa työkokemusta. Viimeksi amk hakiessani en saanut opiskelupaikkaa, vaikka myönnettäköön en ollut ihan kuosissa silloin. Olen kirjoittanut ylioppilaaksi ja käynyt samalla ammattikoulun. Siitäkin on jo aikaa, että juuri mitään en muista tai ainakaan voi mainita erikoisosaamisena esim. työhaastattelussa. Monena kesänä olen hakenut isoille kauppaketjuille kesätöihin. Koskaan en ole päässyt edes työhaastatteluun. Tosi hyvät lähtökohdat palata työelämään, varsinkin kun on tälläinen hermoheikko, jolla ei ole itseluottamusta.
Epäilyttää, että minä olen tuleva pitkäaikaityötön, joka kiertää työkkärin työharjoittelusta toiseen. Se ei ole todellakaan koskaan ollut haaveeni, vaan täydellinen pettymys. Siinä menee kyllä viimeinenkin ripaus itseluottamusta.
Mitähän tähän enää voisi sanoa. Ennen totaalista masennusta ajattelin, että minusta voisi ammatillisesti tulla vaikka mitä. No tässä sitä ollaan - elossa sentään. Olen kiitollinen siitä, mitä minulla on - todellakin. Mutta minäkin haluaisin kehittyä ihmisenä, saada opiskella, päästä töihin, elää ilman lääkkeitä. Alkaa vain pikkuhiljaa usko mennä, kun tässä on 6 vuotta junnattu melkein paikallaan.
Miten te kohtalotoverit, joilla on pahoja ahdistus/paniikkikohtauksia pystytte käymään töissä? Entä miten te, jotka olette olleet toivottoman pohjalla, olette päässeet sieltä ylös? Onko kenelläkään hyviä ideoita opiskelualaksi ihmiselle, jolla on taipumusta masentua ja saa pahoja paniikki/ahdistuskohtauksia?
Kiitos jos jaksoit lukea! Ja kiitos vinkeistä, jos joku toivottavasti jaksaa sellaisia antaa!
Kuulostaa tutulta, mutta elämä voittaa.