Tyttäreni tuli raskaaksi 15-vuotiaana 20-vuotiaalle pojalle. Tytär päätti pitää lapsen. Tuolloin tyttäreni oli peruskoulussa 9:llä luokalla ja lapsen isä opiskeli ammattikorkeakoulussa ja teki osa-aikaista työtä. Päätin hyvää hyvyyttäni antaa nuoren parin ja lapsen asua luonani, sillä olinhan minä ainoan lapseni yksinhuoltaja ja kolmiossa asun. Aviomieheni kuoli tyttäreni ollessa pieni, enkä ole sen jälkeen miesten kanssa yhdessä asunut.
Tyttäreni päätti ennen lapsen syntymää peruskoulun ja sovittiin, että hän pitää välivuoden lasta hoitaen. Koska olen päivätöissä, tytär hoiti lastaan päivällä ja minä illalla, jotta hän pääsi omiin menoihinsa.
Sovitun vuoden kuluttua tilanne oli seuraava: minä maksoin pariskunnan ja lapsenlapseni asumisen ruokakuluineen päivineen. Lapsenlapseni lapsilisä maksettiin tyttärelleni, joka kulutti nuo rahat omiin menoihinsa (baarit, meikit, yms.) ja tyttären poikaystävä oli lopettanut koulun (perustelut: ei ole varma, oliko ammattivalinta sittenkään oikea) ja teki silloin tällöin pätkätöitä, joilla kustansi oman kännykkälaskun, työmatkat ja omat muut kulut. Eli käytännössä elätin yksin itseni, lapsenlapseni, lapseni ja lapseni poikaystävän.
Sain pitkän "kädenväännön" jälkeen suostuteltua tyttäreni menemään iltalukioon, mutta se loppui lyhyeen. Myös muilla kursseilla yritti käydä, niin ei nekään oikein miellyttäneet. Yritin patistaa hänet tihin, muttei ainoaissakaan töissä koeajan täyttymiseen asti ollut. Myös tyttären poikaystävä silloin tällöin töissä kävi, muttei mitään pidempää jaksoa ikinä tehnyt.
Asetin ehdoksi, että tyttäreni perheineen pitää muuttaa omilleen viimeistään, kun lapsi on 3-vuotias. Lapsen 3-vuotissyntymäpäiväjuhlan jälkeen tytär sanoi, ettei ole löytänyt vuokra-asuntoa, mutta myöhemmin kävi ilmi, ettei ole aikeissakaan etsiäkään. Yritin auttaa heitä vuokra-asunnon löytämisessä, mutta aina vaan vetkuttelivat milloin minkäkin tekosyyn varjossa. Enpäs pitkään tuota katsellut, vaan hieman ennen lapsen 4-vuotissyntymäpäivää keräsin pariskunnan ollessa poissa heidän tavaransa laukkuihin. Kun he tulivat kotiin elokuvaillan jälkeen, otin heiltä avaimet ja heitin heidän tavaroineen pihalle. Vaikka kuinka pahaa teki, niin oli lasten aikuistuttavat ja opittava elämään omillaan, kerta perheen päättivät perustaa. Yritin viimeiseen asti heitä auttaa, mutta jos ei apu kelpaa, niin oli pakko ottaa rajummat keinot käyttöön.
Pariskunta ja lapsi menivät pojan vanhempien luo. Siellä heitä selkeästikin panostettiin myös itsenäisyyteen, joten kun oikeasti alkoivat hakea asuntoa, niin kaupungilta alle kuukaudessa löytyi heille sopiva vuokra-asunto. Minulla tyttäreni kanssa oli vähällä mennä kaikki välit poikki, mutta sain ne säilytettyä. Nykyään joka kerta, kun hänelle soitan, saan vain valitusta elämästä kuinka on vaikeaa valtion tuilla ja poikaystävän pätkätyöpalkalla elää. Tyttäreni on nykyään työvoimatoimiston asiakas ja aina välillä käy satunnaisissa työharjoitteluissa, muttei jaksa opiskella. Hänen poikaystävänsä jatkaa satunnaisten työkeikkojen tekoa. Hoidan aina välillä lapsenlastani, mutta vaadin, että myös pojan vanhemmat ottaisivat lapsenlapsensa hoitoon.
Tekee kauhean pahaa lyödä ovi kiinni tyttären nenän edessä, mutta muuten hän olisi koko loppuiäksi jäänyt perheineen siivelleni. Minähän en ikuinen ole. Entäpä, miten tyttäreni aikoo selvitä perheineen, kun olen vanha tai kuolen? En voi ikuisesti häntä elättää. Jos ei nyt opi itsenäisyyteen, niin ei ikinä. Lähinnä lapsenlapseni puollesta säälittää, koska hänen vanhempiaan ei opiskelu ja työ kiinnosta pätkän vertaakaan. Millainen tulevaisuus mahtaa olla ikuisesti työttömien vanhempien lapsella?
Kaipaan nyt vertaistukea vaikeaan tilanteeseen. Teinköhän oikean ratkaisun, kun lapseni käytännössä heitin pihalle?
Tyttäreni päätti ennen lapsen syntymää peruskoulun ja sovittiin, että hän pitää välivuoden lasta hoitaen. Koska olen päivätöissä, tytär hoiti lastaan päivällä ja minä illalla, jotta hän pääsi omiin menoihinsa.
Sovitun vuoden kuluttua tilanne oli seuraava: minä maksoin pariskunnan ja lapsenlapseni asumisen ruokakuluineen päivineen. Lapsenlapseni lapsilisä maksettiin tyttärelleni, joka kulutti nuo rahat omiin menoihinsa (baarit, meikit, yms.) ja tyttären poikaystävä oli lopettanut koulun (perustelut: ei ole varma, oliko ammattivalinta sittenkään oikea) ja teki silloin tällöin pätkätöitä, joilla kustansi oman kännykkälaskun, työmatkat ja omat muut kulut. Eli käytännössä elätin yksin itseni, lapsenlapseni, lapseni ja lapseni poikaystävän.
Sain pitkän "kädenväännön" jälkeen suostuteltua tyttäreni menemään iltalukioon, mutta se loppui lyhyeen. Myös muilla kursseilla yritti käydä, niin ei nekään oikein miellyttäneet. Yritin patistaa hänet tihin, muttei ainoaissakaan töissä koeajan täyttymiseen asti ollut. Myös tyttären poikaystävä silloin tällöin töissä kävi, muttei mitään pidempää jaksoa ikinä tehnyt.
Asetin ehdoksi, että tyttäreni perheineen pitää muuttaa omilleen viimeistään, kun lapsi on 3-vuotias. Lapsen 3-vuotissyntymäpäiväjuhlan jälkeen tytär sanoi, ettei ole löytänyt vuokra-asuntoa, mutta myöhemmin kävi ilmi, ettei ole aikeissakaan etsiäkään. Yritin auttaa heitä vuokra-asunnon löytämisessä, mutta aina vaan vetkuttelivat milloin minkäkin tekosyyn varjossa. Enpäs pitkään tuota katsellut, vaan hieman ennen lapsen 4-vuotissyntymäpäivää keräsin pariskunnan ollessa poissa heidän tavaransa laukkuihin. Kun he tulivat kotiin elokuvaillan jälkeen, otin heiltä avaimet ja heitin heidän tavaroineen pihalle. Vaikka kuinka pahaa teki, niin oli lasten aikuistuttavat ja opittava elämään omillaan, kerta perheen päättivät perustaa. Yritin viimeiseen asti heitä auttaa, mutta jos ei apu kelpaa, niin oli pakko ottaa rajummat keinot käyttöön.
Pariskunta ja lapsi menivät pojan vanhempien luo. Siellä heitä selkeästikin panostettiin myös itsenäisyyteen, joten kun oikeasti alkoivat hakea asuntoa, niin kaupungilta alle kuukaudessa löytyi heille sopiva vuokra-asunto. Minulla tyttäreni kanssa oli vähällä mennä kaikki välit poikki, mutta sain ne säilytettyä. Nykyään joka kerta, kun hänelle soitan, saan vain valitusta elämästä kuinka on vaikeaa valtion tuilla ja poikaystävän pätkätyöpalkalla elää. Tyttäreni on nykyään työvoimatoimiston asiakas ja aina välillä käy satunnaisissa työharjoitteluissa, muttei jaksa opiskella. Hänen poikaystävänsä jatkaa satunnaisten työkeikkojen tekoa. Hoidan aina välillä lapsenlastani, mutta vaadin, että myös pojan vanhemmat ottaisivat lapsenlapsensa hoitoon.
Tekee kauhean pahaa lyödä ovi kiinni tyttären nenän edessä, mutta muuten hän olisi koko loppuiäksi jäänyt perheineen siivelleni. Minähän en ikuinen ole. Entäpä, miten tyttäreni aikoo selvitä perheineen, kun olen vanha tai kuolen? En voi ikuisesti häntä elättää. Jos ei nyt opi itsenäisyyteen, niin ei ikinä. Lähinnä lapsenlapseni puollesta säälittää, koska hänen vanhempiaan ei opiskelu ja työ kiinnosta pätkän vertaakaan. Millainen tulevaisuus mahtaa olla ikuisesti työttömien vanhempien lapsella?
Kaipaan nyt vertaistukea vaikeaan tilanteeseen. Teinköhän oikean ratkaisun, kun lapseni käytännössä heitin pihalle?
Vastaukset 2
Vanhimmat
Hei! Nuorena äitinä voin todeta ainakin omasta puolestani että jossain vaiheessa olisin kiitollinen tuollaisesta teosta :) Itsekin raskaana ollessani asuin olosuhteiden pakosta hetken äitini luona, kunnes vähän ennen pienen syntymää sain asunnon, onneksi :) Tuskin ilman äitini panostusta poismuuton suhteen ja satunnaista hoitoapua olisin tähän pisteeseen päässyt missä olen nyt.
Kyllä minun mielestä teit oikean ratkaisun.
Jos tyttäresi tulee "järkiin" myöhemmin ja otatte asian esille vaikka vuosien päästä, voi hän olla jopa kiitollinen siitä että pakotit hänet itsenäistymään.
Kuinka kamalaa olisikaan jos tämä lapsenlapsesi ei oikein kerhossa/ koulussa yms osaa selittää että kuka onkaan se äiti tai isä tai mummo ja että perhekuviot on niin sekaisin että lapsi ei tiedä kuka on se hänen "tuki ja turva" äiti, tai kuka hänestä on oikeasti vastuussa tai kenen luokse hän kuuluu.
Jos olisit antanut koko perheen lorvia asunnossasi vuosikausia, niin saattaisi hän jopa sanoa vuosien päästä että teit huonon ratkaisun, kun et pakottanut häntä itsenäistymään.
Tyttäresi oli siis 18-19 kun muutti kotoa, sekä mies 25?
Ihmettelen enemmän sitä että miksi/miten 20-25-vuotiaalla miehellä ole sen vertaa moraalia ja itsekunnioitusta että haluaisi kustantaa itsensä, lapsensa ja tyttöystävänsä elämää vaan elää "anopin" hoteissa.
Itselläni pitäisi olla TODELLA paha tilanne että "anopille" muuttaisin vaikka hyvät välit onkin, ei anna moraali eikä itsekunnioitus lupaa muuttaa muuten vaan "helpon elämän" perässä anoppilaan.
Mielestäni silloin olisit tehnyt virheen jos olisit tyttäresi potkaissut ulos silloin kun sai tietää raskaudestaan ja jos olisi yksin jäänyt lapsen kanssa.
Mutta kun hänellä oli jo silloin raskaaksi tultuaan täysi-ikäinen mies joka töihin kykenee, niin en olisi sitäkään pitänyt niin suurena virheenä, mutta kyseenalaisena. Jos siis olisit käskenyt peruskoulun päätyttyä muuttamaan omilleen miehen kanssa.
Oma äitini potki ulos kotoaan kun sain peruskoulun suoritettua, eikä itsekunnioitus antanut periksi isovanhemmille muuttaa, niin muutin omaan asuntoon. Hyvin olen pärjännyt enkä tunne katkeruutta vaikka niin aikaisin jouduin pois muuttamaan. Olisihan se mukavampi elää ilman kauheaa opintolainaa ammatista joka ei "ollukkaan minun", eli siis kustansin omat asumismenot opintolainalla kun en töihin päässyt alaikäisenä ja se tutkinto jota suoritin, ei ollutkaan se toiveammattini. 18-vuotiaana kun sain vihdoin töitä niin paiskinkin niitä sitten lähes päivittäin koulun jälkeen kun ei vanhemmilta rahallista tukea herunnut.
Kuitenkin nyt päälle parikymppisenä minulla on tarpeeksi rahaa elämiseen, työpaikka ym. asiat hyvin. Sanoisin omalla kohdallani sen aikaisen itsenäistymisen vain kasvattaneen minua hyvällä tavalla.
Mutta tosiaan, älä pode huonoa omaa tuntoa siitä että halusit tyttären perheineen itsenäistymään ja aloittamaan oman elämän omassa kodissa!
Vaikka he eivät sitä nyt juuri tajua tai tunne kiitollisuutta niin luultavasti kyllä joskus tajuavat että halusit vain heidän parastaan :)