Olen sairastanut pian 10 vuotta syömishäiriöitä, lähti ortoreksiasta ja muuttui anoreksian kautta bulimiaksi. Olen hakenut ulkopuolista apua n. 4-5 kertaa kunnan puolelta, mutta joka kerta olen lopulta ahdistunut niin, etten ole pystynyt menemään enää tapaamisiin, tämä johtuen lähinnä painostuksesta puntarille menosta sekä painostuksesta suljetulle klinikalle menosta.
Parempina aikoina oksennan n. kerran päivässä, mutta pääsääntöisesti oksennan kolmesti päivässä. Välillä paastoan viikkoja, eli on varmaan välillä vieläkin vähän taipumusta anoreksiaan. Nielu ja vatsa kuitenkin jatkuvasti verellä ja kipu on välillä sietämätön. Yleensä oksentaessa vannon itselleni, etten tee tätä enää ikinä, mutta joka kerta päädyn takaisin oksennusämpärini ääreen.
Yritin useampaan kertaan itsemurhaa viime keväänä, ylioppilaskirjoitusten aikaan. Masennusta olen sairastanut lähes yhtä pitkään kuin olen syömishäiriöstä kärsinyt. Viime aikoina masennus on vain mennyt pahempaan suuntaan, lääkkeet tasoittivat vähän, mutta eivät varsinaisesti auttaneet.
Raju koulukiusaaminen esikoulusta lukion loppuun, on laukaissut itelläni tämän itseinhon tai vihan oikeammin sanottuna. Haluaisin päästä tästä kaikesta ja aloittaa elämisen arvoisen elämän, joten siksi kysyisin miten te muut olette selvinneet pahimmasta yli? Itselleni suljettuhoito ei ole vaihtoehto ja sitä en halua. Joten onko mahdollista selviytyä normaaleissa olosuhteista pitkäkestoisesta bulimiasta?
Parempina aikoina oksennan n. kerran päivässä, mutta pääsääntöisesti oksennan kolmesti päivässä. Välillä paastoan viikkoja, eli on varmaan välillä vieläkin vähän taipumusta anoreksiaan. Nielu ja vatsa kuitenkin jatkuvasti verellä ja kipu on välillä sietämätön. Yleensä oksentaessa vannon itselleni, etten tee tätä enää ikinä, mutta joka kerta päädyn takaisin oksennusämpärini ääreen.
Yritin useampaan kertaan itsemurhaa viime keväänä, ylioppilaskirjoitusten aikaan. Masennusta olen sairastanut lähes yhtä pitkään kuin olen syömishäiriöstä kärsinyt. Viime aikoina masennus on vain mennyt pahempaan suuntaan, lääkkeet tasoittivat vähän, mutta eivät varsinaisesti auttaneet.
Raju koulukiusaaminen esikoulusta lukion loppuun, on laukaissut itelläni tämän itseinhon tai vihan oikeammin sanottuna. Haluaisin päästä tästä kaikesta ja aloittaa elämisen arvoisen elämän, joten siksi kysyisin miten te muut olette selvinneet pahimmasta yli? Itselleni suljettuhoito ei ole vaihtoehto ja sitä en halua. Joten onko mahdollista selviytyä normaaleissa olosuhteista pitkäkestoisesta bulimiasta?
Vastaukset 3
Vanhimmat
Itsekkin olen taistellut anoreksian ja bulimian kanssa monta vuotta ja ulospääsyä ei vain näy. On ajanjaksoja, joskus pidempiäkin, jolloin en oksentele ja syön melko normaalisti. Sitten ihan pienetkin asiat saattavat laukaista oksentelu kierteen, joka taas kestää ja kestää..
Ruokaan ja painoon liittyvät asiat pyörivät kokoajan mielessäni jollain tasolla.
Vimeeksi muistan äitini kehuneen vartaloani ja sanoneen, kuinka kaunis olen, kun en ole enään niin anorektisen laiha. Nämä kehuiksi tarkoitetut sanat järkyttivät, masensivat ja itkettivät minua. Tunsin itseni lihavaksi ja epäonnistuneeksi valaaksi. Meninkin heti oksentamaan ja päätin aloittaa taas laihdutuksen. Näin kierre vaan jatkuu ja jatkuu..
En tunne oikeastaan ketään jotka ovat sairastaneet vakavaa anoreksiaa tai bulimiaa ja päässeet siitä lopullisesti eroon. Jotenkin sitä alitaisesti vahtii painoaan.
Itse olen jo alistunut tilanteeseen, koska olen käynyt kaikki mahdolliset terapiat ja minulla ne ainakin vain pahentavat oloa.
En ole enään mikään teinityttö vaan jo ihan aikuinen nainen.
Itselläni on mennyt täysin samoin terapiakokemukset. Olen käynyt yksityisillä, kunnanpuolella ja eri tyyppisissä, mutta niihin terapioihinkin sitoutuminen tuntuu tappotuomiolta. Itse en ainakaan pystynyt, kun joka viikko olisi pitänyt kokea edistystä, lopulta sitten vain valehtelin sen mitä hoitohenkilökunta halusi kuullakin. Itselleni tuli entistä kamalampi olo ja itsetuhoisuus kasvoi.
Elämä tuntuu vain loputtomalta helvetiltä. Jossain vaiheessa söin pakotetusti "normaalisti" ja lihoin todella paljon muutamassa kuukaudessa, kun elimistö imi kaiken energian itseensä ja se laukaisi niin kovan pakokauhun, että nyt käytännössä en pysty kuvittelemaankaan olevani oksentamatta tai paastoamatta ja käyttämättä ulostuslääkkeitä sekä ruiskeita.
Ystäviä ei juurikaan ole, poikaystävä on, jonka kanssa välit rakoilevat, tuttavat kaikkoavat ympäriltä kun en voi ikinä lähteä minnekään, kun kaikki aikani menee aterioiden ja oksentamisen sekä urheilun sunnitteluun ja toteuttamiseen. Toisaalta haluaisin päästä tästä eroon, toisaalta en vaan pysty, ajattelen koko ajan, että kun olen tarpeeksi laiha niin silloin lopetan ja olen onnellinen. Kai ajan kanssa minäkin hyväksyn tämän olevan osa elämääni
Valitettavasti tilanteesi kuulostaa sen verran pahalta, että sinun on mentävä/aloitettava hoitojakso suljetulla, jossa hoito saadaan reippaasti käyntiin ja sinut saadaan riuhtaistua irti päivittäisistä rutiineistasi. Miksi olet sitä vastaan? Ei kuulosta että sinulla olisi mitään hävittävää enää..