On ruvennu ihmetyttää ihan hirveästi, kun mua jatkuvasti morkataan siitä et joskus rähjään lapsilleni. Olen lähes yh äiti kahdelle alle 2,5vuotiaalle. Minulla julmetun hirveä ero menossa, jossa jopa omat sukulaiseni ovat kääntäneet selkänsä. Vastapuolena narsisti. Asun lasten kanssa nyt kolmistaan ja apua ei juuri ole tarjolla. Perhetyöntekijä käy mulla kerran viikossa kahvilla, hän ei kuitenkaan ole suostunut vahtimaan lapsia.
Nyt mua morkataan ihan hirveästi siitä, että "kimahdan" lapsilleni aina välillä. Siis kunnolla mulla menee hermot kuukaudessa about kerran ja viikossa saatan kimahtaa hiukan. Käsiksi en käy. "Luunapitki" olen yrittäny säätää minimiin, mut TUNNUSTAN (!!) sorrun uhmaikäiseni kanssa niihin joskus.
Onko kaikki niin hienoja äitejä, että ette ikinä suutu lapsillenne, ette kimahda/karjaise ikinä?
Mä todella yritän tehdä parhaani annan kaiken mihin vaan voimia riittää, (tilanne ei nyt ole mitenkään helppo), mutta tuntuu, että vaikka kuinka yritän niin mulle päästään sanomaan aina jostain.
Nyt mua morkataan ihan hirveästi siitä, että "kimahdan" lapsilleni aina välillä. Siis kunnolla mulla menee hermot kuukaudessa about kerran ja viikossa saatan kimahtaa hiukan. Käsiksi en käy. "Luunapitki" olen yrittäny säätää minimiin, mut TUNNUSTAN (!!) sorrun uhmaikäiseni kanssa niihin joskus.
Onko kaikki niin hienoja äitejä, että ette ikinä suutu lapsillenne, ette kimahda/karjaise ikinä?
Mä todella yritän tehdä parhaani annan kaiken mihin vaan voimia riittää, (tilanne ei nyt ole mitenkään helppo), mutta tuntuu, että vaikka kuinka yritän niin mulle päästään sanomaan aina jostain.
Vastaukset 15
Vanhimmat
Sulla on ihan kauhean rankkaa ja se on ihan ymmärrettävää että hermot menee.
Mä olen huomannut että nyt kun olen ollut yksin naperon 2v9kk kanssa niin väsyn ja huudan hänelle herkästi. Mies on ollut kolme viikko työmatkalla ja vielä seuraavatkin kolme viikkoa olen kahdestaan lapseni kanssa.
Todella tarvitsisit lepoa ja apua että jaksaisit. Toivon sulle jaksamisen voimaa.
t: Elina
Sulla on molemmat lapset alle 2,5 -vuotiaita, joten kuka se uhmaikäinen on? Oma väsymyksesi tai erosi rankkuus ei saisi näkyä lasten arjessa! Syyttömiä he ovat sinun henk.kohtaisiin ongelmiisi. Varmastikaan ei ole helppoa pienille lapsillekaan vanhempien ero ja perheenmenetys, muutto, uudet ihmiset ympärillä ja kaiken päälle vielä vihainen ja käsiksi käyvä äiti. Yritä nyt hyvä ihminen ajatella hieman niiden lastesikin kannalta asiaa. Mieti, jos itselläsi olisi ihminen elämässäsi, joka hermostuu sinuun vähän väliä ja sitten saat tukkapöllyn? Taisit ottaa eron sellaisesta ihmisestä? Nyt kuitenkin jatkat miehesi käytöstä ja vähättelyä omia lapsiasi kohtaan?? Nyt itseäsi niskasta kiinni ja kanna vastuusi lapsistasi!
ja jälleen asiaa kommentoi ihminen jolla ei varmaankaan ole omia lapsia saatika että olisi nähnyt uhmakkaan pikkulapsen..(Johanon!)
lapset osaavat repiä hermoja, ei ne ole mitään ns"pikkuenkeleitä" jotka aina vaan hymyilee ja lässyttää suloisesti..joskus ovat ilkeitä ihan kiusallaan.
kiellät juoksemasta sisällä niin eikös lapset juokse ihan piruillakseen kahta kauheammin. pyydät olemaan huutamatta ja kiljumatta sisällä, niin eikös se vaan lisäänny.
ap varmaan tarttisit nyt jonkun auttamaan hoitamaan lapsia kanssasi. kysele ottaisiko joku lapset esim. viikonlopuksi jotta itse voisit nyt ottaa vähän rauhallisemmin.levon jälkeen varmaan jaksat lapsiakin paremmin ja saat voimia selvittää ikävää eroprosessia.
Olet väärässä, minulla on lapsia ja vilinää ja vilskettä elämässäni. Mutta sinun mielestäsi siis äiti saa oikeutuksen väkivaltaan ja huutamiseen lapsilleen, jos elämässä on vaikeaa? Eli mielestäsi on ihan ok kaataa lapsen niskaan oman elämän ja parisuhteen vaikeudet? Minun mielestäni äidin tulisi tehdä kaikkensa, että lapset kärsisivät mahdollisimman vähän vaikeassa tilanteessa, eikä suinkaan lisätä lasten turvattomuuden tunnetta. MIKÄÄN ei oikeuta aikuista käyttäytymään huonosti lasta kohtaa missään tilanteessa. Kaikkein vähiten sellaisessa tilanteessa, joka on uusi ja pelottava lapselle. Aikuinen on tuki ja turva, ei pelottava ja käsiksi käyvä, väsynyt hirviö...
sympatian puuteko sinua vaivaa vai mikä?
mieti ap:en tilanne omalle kohdallesi ja sano olisitko rauhallinen ja tyyneyden perikuva lapsia yksin hoitaessasi samalla kun ex-mies(narsisti sellainen) uhittelee avioeroprosessin ohessa ja sukulaiset kaatavat kaiken syyn niskoillesi.
se on helppo huudella sieltä miten pitäisi olla, jos itsellä ei ole vastaavaa tilannetta ollut päällä.
ja ap ei sanonut käyvänsä käsiksi lapsiin vaan vain huutavansa ja joskus antamalla luunapin..
mutta onhan nuo molemmat nyt julmaa lapsen pieksämistä.
sympatiani ap:lle, KUKAAN EI OLE TÄYDELLINEN.
tuossa tilanteessa varmasti monella ihmisellä olisikin hermo kireällä kun sataa asiaa pitää samaan aikaan hoitaa ja pitäisi oma mielenterveyskin säilyttää.
muista siis joskus itsekin yrittää levähtää, jotta jaksat paremmin.
Pointtini edelleen on, että äiti tarvitsee hoitoapua jaksamiseensa, mutta se, että on väsynyt tai surullinen ei oikeuta lasten huonoon kohteluun. Kukaan ei ole täydellinen, totta, mutta äiti on tällä hetkellä lasten ainoa tuki ja turva, kun koti on hajonnut ja isä poissa kuvioista (ilmeisesti näin). Se, että on hermo kireällä ja OMA elämä sekaisin ei anna aihetta kilahdella lapsilleen ja näpsiä luunappeja (ALLE 2,5 VUOTIAILLE LAPSILLE!) Onko se niin vaikea myöntää ja ymmärtää, että mitä ap tekee on väärin? Hänen henk.kohtainen olotilansa ei ole oikeutus lasten kaltoinkohtelulle.
Eikö omia lapsiaan voisi kohdata enemmänkin voimavarana siinä avioeromyllerryksessä ennemmin kuin vastustajina? Lapset kuitenkin rakastavat vanhempiaan pyyteettömästi, jopa silloin, kun on tosi vaikeaa.
Sinä et tiedä minun tilanteistani, enkä niitä tässä ala setvimään, mutta ei muillakaan ihmisillä maailmassa aina yhtä tanssia ole. Lapset ovat voimavara ja mikäs sen ihanampaa kuin lapsen hymy ja halaus kun oikein v*tuttaa :)
Mun täytyy myötäillä Johanon:ia! Eihän kukaan ole tai tarvitsekaan olla täydellinen, mutta ei sitä aggressiivista käytöstä silti kuulu hyväksyä tai puolustella, vaikka se joskus onkin ymmärrettävämpää kuin joskus muulloin.
Minusta on erikoista, jos lapselle saisi huutaa raivokkaana tai lapseen saisi kajota fyysisesti missään olosuhteissa suuttumuksen vuoksi (eikä esimerkiksi rajoittamisen vuoksi). Ei kukaan tuntemani aikuinen hyväksyisi sellaista käytöstä, vaikka tietäisi tehneensä tahallaan väärin tai ärsyttäneensä tietoisesti. Ei v*ttumaista työkaveria kouluteta luunapeilla, vaikka hän tekisi tietoisesti sen raportin huolimattomasti seitsemännen kerran. Ei sellainen aikuisten kesken yksinkertaisesti ole hyväksyttävää, miksi niin siis saisi tehdä lapselle?
Näin ajattelee entinen raivotar, jolla joissain olosuhteissa paloi pinna ja kiehui kiukku, mutta onneksi ennen lasten syntymää onnistuin tekemään tietoisen asennemuutoksen. Ärsyynnyn, hermostun ja turhaudun, mutta en jää niihin tunteisiin ja en ole kertaakaan tuntenut tarvetta huutaa sen vuoksi lapselle, vaikka joskus tietysti sanon tiukemmin. Ei se minusta ole mitään yliäitiyttä, mutta toki jos aiemmin ei ole saanut eväitä käsitellä negatiivisia tunteitaan, niin vaikea niitä on hankalissa elämäntilanteissa yhtäkkiä löytää.
Mutta siihen asiaan ei sun, Johanon!, syyllistämisesi ja haukkumisesi auta yhtään! Olen samaa mieltä, että lasta ei satuteta, mutta väsyneen ja hermoraunion äidin lyttääminen ei todellakaan helpota lasten oloa, vaikka se tapahtuisi täällä kaikkitietävien suomi24n äiti-palstalla!
Tässä tapauksessa äiti jaksaisi paremmin elämässä eteen päin jos saisi himpun verran tukea edes joltain suunnalta. Äidilläkin on oikeus olla väsynyt.
Mun oma äiti oli kova korottamaan ääntä suuttuessaan, tosi äkkipikainen luonne ja huudosta ei tullut kovin äkkiä loppua. Ei mulle silti ole jäänyt mitään traumoja, pidän edelleenkin äitiäni hyvänä äitinä. Ainakin opin, missä on ne kuuluisat rajat.
En ainakaan usko huudosta olevan mitään pidempiaikaista haittaa lapselle jos kerran tilanteessa ei sinällään ole mitään uhkaavaa. Itselläni on yksi alle 2v lapsi ja osaa kyllä ärsyttää tahallaan. Toki eihän lapselle raivoaminen hyväksikään ole, mutta ollaanhan me äiditkin ihan vaan ihmisiä....
Meillä taas isä oli pinnakireämpää sorttia, korotti ääntään lapsen näkökulmasta epäjohdonmukaisesti ja oli pelottava vaikka ei fyysisesti kajonnutkaan. Ei varmasti ajatellut olevansa uhkaava, mutta oli. Ja nöyryyttävä. Ja vaikka nyt ei "virallisia traumoja" jäänyt niin ei se hyvältäkään tuntunut. Mahdotonhan se on jälkikäteen arvioida, miten tietyt lapsuuden kokemukset ovat vaikuttaneet myöhempään elämään, mutta luulen, että luotettavammassa tunneilmapiirissä olisi syntynyt perheen neljälle tyttärelle vähemmän syömishäiriöitä ja ongelmia nuoruuden miessuhteissa. Rajat opittiin, neuroottisuuteen asti, epäonnistumisen pelko on suuri, löytyy yleistynyt ahdistuneisuushäiriö ja alisuoriutumista epäonnistumisten välttämisen nimissä. Eikä meidän isä ihan oikeasti tehnyt mitään, mitä ei vähintään puolet tällä palstalla hyväksyisi kun "ei kukaan voi olla täydellinen".
Ei se mitään, nyt aikuisena ymmärtää ettei hänen perhetaustallaan juuri muunlaista tunnevuorovaikutusta tunnettu, ei kanneta kaunaa. Meillä oli onneksi äiti, joten pystymme itse ehkä muuhunkin :)
Syyt miksi toisilla palaa pinna toisia helpommin johtuvat vain:
1) Yleensä niillä äideillä, joilla ei koskaan mene hermot, ei ole ollut yksinkertaisesti niin rankkaa kuin toisilla, joilla hermot palavat nopeammin. Tottakai monen lapsen äiti, joka yksin hoitaa lapset ja takana monta vuotta univelkaa, väsyy ja menettää hermot nopeammin kuin esim. yhden lapsen äiti, jonka lapsi aina nukkunut hyvin jne. Toisilla mies osallistuu ja on tukiverkot, toisella ei jne. Tämä on suurin syy ja äitien pitäisi muistaa, että ihmisiäkin hekin vain ovat ja olla armollinen itselleen jos on rankkaa! On inhimillistä välillä menettää hermot, mutta jos koko ajan vain huutaa lapsilleen, niin silloin on syytä hakea apua esim. neuvolasta. Pelkästään univaje saattaa tehdä jonkun hulluksi...
2.) Ihmiset ovat erilaisia, toisella on "tulisempi temperamentti" kuin toisella jne. Tämäkään ei tarkoita, että toinen äiti olisi automaattisesti parempi, vaan jokaisella äidillä on omat hyvät ja huonot puolet. Esim. oma äitini ei koskaaan menettänyt hermoja, mutta ei hän koskaan halannut tai näyttänyt juuri positiivisiakaan tunteita. Itse sen sijaan menetän välillä hermot (tosin en edes kerran viikkoon), mutta aina halaan ja kerron lapsille rakastavani heitä. Uskon, että jokainen äiti yrittää parhaansa ja se riittää, kun on riittävän hyvä äiti, täydellinen ei tarvitse olle!
Yritän kyllä parhaani. Kirjoitusten perusteella olen täysin huono äiti.
Päätin, että alan kirjoittamaan ylös kaikki ne kerrat koska lapsilleni rähjään ja mikä oli "syy". Sekä sain ajan tukea antavalle psykologille neuvolan kautta. Jos se vaikka auttaisi. Koetan kehittyä ja kasvaa aikuisena.. Sillä tosi on, että lapsilla on tällä hetkellä vain minut. Lasten isän pitäisi hakea joka toinen la lapsia päiväksi, mutta eipä ole vielä kiinnostus riittänyt heitä hakea.
Oma äitini on lyönyt minua ja sisaruksiani sekä fyysisesti että henkisesti, tiedän kyllä, että se jos jokin sattuu lapseen, tosin se oli meillä kotona jokapäiväistä. Joka jatkui henkisenä aikuisiälle asti. Paitsi nyt kun he asettuivat ex-mieheni kannalle.
En minäkään luunappeja hyväksy vaikka niitä annan välillä. Siksi koetan ihan tosissani etten sortuisi niihin!
Lähinnä ihmettelin etteikö kukaan koskaa korota ääntään lapsille?
Miten lapsi voi kasvaessaan ymmärtää mikä on viha? Suuttuminen? Jos äiti ei saa sellaisia tunteita näyttää?
Minä kyllä lepyttyäni pyydän aina anteeksi sitä että suutuin/kimahdin ja halaan kumpaakin. Kerroin heille lähes joka päivä kuinka tärkeitä he ovat ja kuinka paljon heitä rakastan. Loruilen jopa, että isi rakastaa, äiti rakastaa, mamma rakastaa, vaikka todellakin näin vain punaista exääni kohtaan enkä ole väleissä sukulaisiini. Koen kuitenkin juuri, että se mitä erossa tapahtuu oli kuinka vaikea ja ruma ei se saa näkyä lapsille.
Väkivaltaan ei minusta saa missään olosuhteissa ryhtyä, mutta kyllä se on hyvä että niille asetetaan kunnon rajat eikä aina vaan lässytetä joka asiasta!
en ole vielä äiti, mutta lueskelin tässä ajankuluksi näitä palstoja ja päätin kommentoida. Lapsista on kokemusta ystävien kautta, perheen ym.. Äidin tuomaa kokemusta en tietenkään voi antaa/sanoa, mutta muuten kylläkin.
lapsille pitää näyttää tunteet! siinä on ero, jos huudetaan jatkuvasti tai muuta väkivaltaa, tätä en hyväksy. Mutta mielestäni lapsen kuuluu nähdä tunne skaaloja laidasta laitaan. Viha on yksi mitä yritetään välttää kaikin tavoin, tästä tulee myöhemmin tabu ja sitä omaa vihaa ei välttämättä lapsi uskalla sitten kokea ja käsitellä. (Näin on minulle käynyt) Kun elämä ei ole elokuvaa, äidit väsyy, tulee eroja, kuten sinulla, tilanteet muuttuu. Uskonkin että pidät pakettiasi siellä kasassa kun kerta haet apuakin, mutta en todellakaan usko, että lapsesi kärsivät siitä, jos heille asetat rajoja. Nyt voitte haukkua lyttyyn, mutta en pidä pahana pientä tukistamista (jos lapsi tehnyt jotain todella väärää ja tämän tieten tahtoen, mutta vanhempi kuin tuo 2,5v.) nykyään kaikki mitä teet lapsellesi, on kiellettyä. Minä ja sisarukseni emme ole särkyneet siitä, että oltuamme todella uhmakkaita, emmekä totelleet mitään, niin äiti on ottanut tukasta kiinni ja pöllyyttänyt.
miksi nykyajan äideillä pitäisi olla jotain ihme koneita? perheeseen kuuluu, että välillä vanhemmat huutavat toisilleen, pientä riitaa voi olla, lapsia jodutaan torumaan jos kiusaavat muita/sisaruksiaan, iloitaan yhdessä, nauretaan, itketään, lohdutetaan.. kuitenkin muistaen että olemalla vanhempi, johon lapsi voi turvallisesti tukeutua. Kyllä tunteet täytyy pystyä näyttämään, se on elämää. Enkä tässä tarkoita, että 2-vuotiaalle sysätään kaikki se paska mitä aikuisilla vain voi olla, mutta itse haluan jos tässä äidiksi kohtapuoliin ollaan tulossa, niin näyttää, että riitoja voi tulla, ne kuitenkin sovitaan. Tunteita näytetään ja kaikki tunteet, oli ne pelottavia tai ihania, niin tuodaan ilmi.
kuka on oikeasti sellainen äiti, että jaksaa vaikeuksista huolimatta (tai ilman niitä) sanoa, että ei koskaan korota ääntään lapsilleen, ja eletään yhtä harmoniaa?
Tässä keskustelussa kukaan ei ole kirjoittanut ettei koskaan korottaisi ääntään lapsilleen. Kyllä hermo menee, mutta se, miten siihen reagoi, on jo toinen juttu. Äänen korottaminen ajoittain ei ole paha juttu, mutta MINUN mielestäni luunappien antaminen alle 2 -vuotiaille lapsille on täysin väärä lähestymistapa mihinkään ongelmaan. Oppiiko lapsi siitä jotain? Annetaanko luunappi, kun lapsi ei tee jotain asiaa äidin tavalla tai heti tai lapsi on äänekäs tai juoksee sisällä? Ovatko nämä asiat loppuneet/alkaneet sen luunapin jälkeen? Luultavasti ei, joten lapsi ei ole siitä mitään oppinut...
Minä olen kärsinyt koko aikuisiän siitä, että oma perheeni oli, hmm, vaikea. Isäni oli väkivaltainen (henkisesti ja fyysisesti), hermoheikko huutaja, äitini alistunut isän tahtoon, mutta kosti alentumisensa minulle. Vallankäyttö oli jokapäiväistä perheessämme. Tätä en toivo koskaan kenellekään lapselle. Vanhemman vallankäyttö ja alistaminen ei ole kasvatusta, eikä siitä lapsi mitään opi. Osaa kyllä varoa tiettyjä tilanteita (ei ole kovin tervehenkistä) tai sitten myöhemmin kovastikin kapinoi annettuja auktoriteetteja vastaan (ei tervehenkistä sekään). Minä koin koko lapsuuteni olevani vanhempieni tiellä ja riippakivenä heidän elämässään. Vaikka kivojakin hetkiä varmasti elämääni kuuluu, ovat nuo tunteet ja muistot päällimmäisinä mielessäni omaa lapsuutta ajatellessani. Se tuskin on ap:n toivoma tilanne vuosien päästä.
Onneksi olet, ap, hakenut apua perheellesi ja toivottavasti löydätte tasapainon elämäänne :)