Sh:ta takana kohta yli 3v, terveellisestä laihdutuksesta anorexiaan ja sieltä bulimiaan keho ja mieli palaneet loppuun.
Tiedän nyt olevani sairas,mutta en kehtaa/uskalla hakea apuakaan.Yritän ja yritän parantua omatoimisesti,mutta se vain johtaa syvemmälle bulimian syövereihin.Häpeä ja ahdistuneisuus on sanoinkuvaamatonta,olenhan aikuinen ja vielpä äiti joten miten jonkin niin yksinkertainen asia kun syöminen onkin niin pirun vaikeaa?
Sydän vetelee viimisiään ja kesken unienkin herään kun koskaa.Olen yh ja pelkään kuolevani unissani kuka sitten pitää lapsesta huolen?tästäkään huolimatta en vaan pysty lopettamaan.Taistelen ja laitan hanttiin,mutta sorrun ennemmin tai myöhemmin.Kenellekkään en uskalla avautua sillä pelkään reaktioita,ei kukaan kuitenkaan ymmärtäisi joten parempi olla vaan hiljaa ja hymyillä vaikka sisältä olenkin jo täysin kuollut.
Pelkään liikaa tarttuakseni puhelimeen.Viimeksi kun apua hain olin laihduttanut sairaanloisesta ylipainosta ylipainoon ja lääkäri vaan virnisteli ja totesi,että kaikki johtuu vaan lievästä masennuksesta jota en edes kokenut potevani,enkä kyllä edelleenkään koe olevani masentunut vaan hyvin ahdistunut.Lopputulos oli siis paha mieli ja laihduttamisen jatkaminen.
Ruumiinkuvani on niin häiriintynyt,että en oikeasti enää tiedä olenka lihava,laiha vaiko jotain siltä väliltä(165/47).Mieleltäni koen edelleen olevani se sama vanha minä joka henggästyi jo pelkkien rappusien kiipeämisestä.
Haluaisin enemmän kun mitään muuta olla vaan terve,mutta kun en edes ole varma mikä on normaalia ja mikä ei.
Auttakaa te tai kertokaa edes kuinka ottaa se ensiaskel ja miten siitä eteenpäin.Oletteko parantuneet ja miten?Kykeneekö tästä edes paranemaan vai seuraako häiriösyöminen ja varsinkin ne ajatukset hamaan hautaan asti?
Mitä tapahtuu kun tekee sen ensimmäisen puhelinsoiton?Joutuuko sitä vaan ravintoterapeutin juttusille,lista käteen ja lycka till?????
Tiedän nyt olevani sairas,mutta en kehtaa/uskalla hakea apuakaan.Yritän ja yritän parantua omatoimisesti,mutta se vain johtaa syvemmälle bulimian syövereihin.Häpeä ja ahdistuneisuus on sanoinkuvaamatonta,olenhan aikuinen ja vielpä äiti joten miten jonkin niin yksinkertainen asia kun syöminen onkin niin pirun vaikeaa?
Sydän vetelee viimisiään ja kesken unienkin herään kun koskaa.Olen yh ja pelkään kuolevani unissani kuka sitten pitää lapsesta huolen?tästäkään huolimatta en vaan pysty lopettamaan.Taistelen ja laitan hanttiin,mutta sorrun ennemmin tai myöhemmin.Kenellekkään en uskalla avautua sillä pelkään reaktioita,ei kukaan kuitenkaan ymmärtäisi joten parempi olla vaan hiljaa ja hymyillä vaikka sisältä olenkin jo täysin kuollut.
Pelkään liikaa tarttuakseni puhelimeen.Viimeksi kun apua hain olin laihduttanut sairaanloisesta ylipainosta ylipainoon ja lääkäri vaan virnisteli ja totesi,että kaikki johtuu vaan lievästä masennuksesta jota en edes kokenut potevani,enkä kyllä edelleenkään koe olevani masentunut vaan hyvin ahdistunut.Lopputulos oli siis paha mieli ja laihduttamisen jatkaminen.
Ruumiinkuvani on niin häiriintynyt,että en oikeasti enää tiedä olenka lihava,laiha vaiko jotain siltä väliltä(165/47).Mieleltäni koen edelleen olevani se sama vanha minä joka henggästyi jo pelkkien rappusien kiipeämisestä.
Haluaisin enemmän kun mitään muuta olla vaan terve,mutta kun en edes ole varma mikä on normaalia ja mikä ei.
Auttakaa te tai kertokaa edes kuinka ottaa se ensiaskel ja miten siitä eteenpäin.Oletteko parantuneet ja miten?Kykeneekö tästä edes paranemaan vai seuraako häiriösyöminen ja varsinkin ne ajatukset hamaan hautaan asti?
Mitä tapahtuu kun tekee sen ensimmäisen puhelinsoiton?Joutuuko sitä vaan ravintoterapeutin juttusille,lista käteen ja lycka till?????
Vastaukset 2
Vanhimmat
Voi, tästä voi parantua! Ihan ekaks kannattaa ottaa yhteyttä ammattihenkilöihin, ravintoterapeutista oli mulle paljon apua.
Jos sulla on voimia pohtia ja kohdata omatoimisestia asioita, niin pura mietteitäsi vaikka kirjoittamalla... päiväkirjaihmisenä tää auttoi.
Oon kanssa aika loogisesti ajatteleva ihminen ja mua auttoi, kun kaavioin, mitä mä saan kun Oikeasti paranen ja mitä saan kun jatkan häiriötäni.
Oma motivaatio on tärkein; sä oot arvokas ja mä toivon että huomaisit sen itsekin! Kukaan ihminen ei ole arvoton, ja sä oot tärkeä lapsellesi myös.
Auttaisko jos askartelisit kollaasin "millasen tulevaisuuden haluaisin" Huomaat että se eroaa huimasti siitä mihin nykyisellä toimella joudut.
Mutta kalastele se motivaatio esiin! Henkinen hali täältä, mä oon selvinny, joten säkin pystyt!
Itellä sama tilanne, laihdutin 107kg --> 51kg ja nyt taistelen sh:ta vastaan. Paino pitäisi saada nousuun.
Olin tyytyväinen n. 56-58 kilossa kehooni, oli lihasta ja voin paremmin kuin koskaan. Sitten en osannutkaan lopettaa.. Ravitsemusterapeutin juttusilla kävin, kun painoin n. 53kg. Siitä paino on edelleen tippunut.. Lihakset on kaikki nyt poissa ja siksi pelkään lihoa. Ei ole voimia kuntoilla/pitää lihaskunnosta huolta, joten en uskalla lihottaa itseäni. Kaikki tulee kuitenkin vain ihrana vatsaani!
En koe, että ravitsemusterapeutista oli mitään hyötyä. Se silloin vain pahensi omaa ortoreksiaani. Kun tietenkin se yrittää neuvoa mahdollisimman terveellistä lihomista.. Ja itse sitten vedin senkin överiksi ja paino vain tippui.
Ihan normaalista terapiasta on ainakin itselleni ollut enemmän hyötyä.
Kaloreita lasken ja olen niiiiiin loppu. En uskalla käydä ihmisten ilmoilla, koska en tiedä joudunko syömään jotain suunnittelematonta. Ja koska ennen olin niiiin ylipainoinen, pelkään etten osaa syödä. Vaikka oikeasti tykkään nykyään terveellisestä ruuasta enkä syö läheskään siten kuin ennen, joten tuonne yli 100 kiloon tuskin on palaamista vaikka tekisin mitä. Herkkujakaan en pysty samalla tavalla enää syömään, enkä haluakaan.
Järkikin siis sanoo etten voi millään lihoa yli 50kg, mutta en silti ymmärrä sitä. En ymmärrä miksi on niiin hankalaa vain yrittää olla laskematta kaloreita ja syödä kuten normaali ihminen. Vaa'allahan voi silti käydä edelleen ja laskea taas kaloreita, jos paino tippuu/nousee ihan liikaa.
Tänään aion kokeilla. EN laske kaloreita. Syön kuten normaali ihminen. Ei tästä muuten enää tule mitään. En halua olla sairas.