Heippa.
En tiedä kuuluuko tämä tälle palstalle mutta kokeillaan josko sais asiallisia vastauksia.
Olen 4-vuotiaan pojan yksinhuoltaja ja pojan isä on viimeksi vapaaehtoisesti nähnyt pojan kun poika täytti 1 vuoden. Eli siis käytännössä olen ollut kohta lapsen kanssa yksin kohta 4 vuotta.
Olen yrittänyt olla hyvä roolimalli ja rakas veljeni on viettänyt lapsen kanssa paljon aikaa jotta on saanut vähän sitä miehen malliakin.
Nyt meillä käydään läpi erittäin voimakasta uhmaa, uhma alkoi vajaa 2 vuotta sitten ja sitä vaan jatkuu.
On ihania päiviä jolloin mikään ei ole huonosti ja meillä on lapsen kanssa kivaa ja hauskaa mutta sitten nämä päivät jolloin tuntuu ettei mikään asia mitä sanon lapselle, mene jakeluun.
Nyt kysynkin teiltä joilla on jo kokemusta tälläisestä: Kuinka olette saaneet lapsenne uskomaan näinä päivinä edes kerran mitä sanotaan? Onko mitään helpotuskeinoja arkeen?
Olen yrittänyt keskustella lapsen tasolla, laittanut omaan huoneeseen pariksi minuutiksi "jäähylle" kun kiukkuaa ja huutaa. Meillä on ollut käytössä myös hyvä käytös lappu johon jokaisen päivän päätteeksi saa laittaa tarran kun on ollut kiltisti. Toki näinä kiltteinä päivinäkin on välillä tullut sanaharkkaa jostain mutta siis pääsääntöisesti kun päivä on mennyt hyvin ilman että lapsi tahallaan kiukkuaa huutaa tai viskoo tavaroita niin saa aina laittaa itse valitsemansa tarran.
Kehun aina kun tekee jonkun asian hyvin tai on kiltisti tai ihan mistä vaan voi kehua. Kerron ja näytän myönteiset tunteet ja kerron toki negatiivisetkin tunteet.
Välillä tuntuu että mikään muu ei auta kuin äänen korottaminen.
Tulipas pitkä teksti, mutta pointtina se että onko kenelläkään vinkkejä mitkä auttaisivat yksinhuoltajan arkea. Vanhemmat asuvat 400 kilometrin päässä joten heistä ei ole paljon apua muuta kuin puhelimitse.
Kiitos jo etukäteen
En tiedä kuuluuko tämä tälle palstalle mutta kokeillaan josko sais asiallisia vastauksia.
Olen 4-vuotiaan pojan yksinhuoltaja ja pojan isä on viimeksi vapaaehtoisesti nähnyt pojan kun poika täytti 1 vuoden. Eli siis käytännössä olen ollut kohta lapsen kanssa yksin kohta 4 vuotta.
Olen yrittänyt olla hyvä roolimalli ja rakas veljeni on viettänyt lapsen kanssa paljon aikaa jotta on saanut vähän sitä miehen malliakin.
Nyt meillä käydään läpi erittäin voimakasta uhmaa, uhma alkoi vajaa 2 vuotta sitten ja sitä vaan jatkuu.
On ihania päiviä jolloin mikään ei ole huonosti ja meillä on lapsen kanssa kivaa ja hauskaa mutta sitten nämä päivät jolloin tuntuu ettei mikään asia mitä sanon lapselle, mene jakeluun.
Nyt kysynkin teiltä joilla on jo kokemusta tälläisestä: Kuinka olette saaneet lapsenne uskomaan näinä päivinä edes kerran mitä sanotaan? Onko mitään helpotuskeinoja arkeen?
Olen yrittänyt keskustella lapsen tasolla, laittanut omaan huoneeseen pariksi minuutiksi "jäähylle" kun kiukkuaa ja huutaa. Meillä on ollut käytössä myös hyvä käytös lappu johon jokaisen päivän päätteeksi saa laittaa tarran kun on ollut kiltisti. Toki näinä kiltteinä päivinäkin on välillä tullut sanaharkkaa jostain mutta siis pääsääntöisesti kun päivä on mennyt hyvin ilman että lapsi tahallaan kiukkuaa huutaa tai viskoo tavaroita niin saa aina laittaa itse valitsemansa tarran.
Kehun aina kun tekee jonkun asian hyvin tai on kiltisti tai ihan mistä vaan voi kehua. Kerron ja näytän myönteiset tunteet ja kerron toki negatiivisetkin tunteet.
Välillä tuntuu että mikään muu ei auta kuin äänen korottaminen.
Tulipas pitkä teksti, mutta pointtina se että onko kenelläkään vinkkejä mitkä auttaisivat yksinhuoltajan arkea. Vanhemmat asuvat 400 kilometrin päässä joten heistä ei ole paljon apua muuta kuin puhelimitse.
Kiitos jo etukäteen
Vastaukset 2
Vanhimmat
ja lisäys edelliseen, huonon omatunnon saan kun korotan ääntäni lapselle tai kun laitan hänet omaan huoneeseen jäähylle. en tiedä pitäisikö tulla mutta ehkä yritän liikaa?
Ei tarvitse tuntea mitään huonoa omatuntoa, tosin jäähypaikaksi voisi ottaa muun kuin oman huoneen, siellähän usein on leluja ja kaikkea muuta kivaa. Jokin "tylsä" paikka, jossa lapsi joutuu istumaan sen 4 minuuttia (minuutti/ikävuosi)