olen alle kaks kymppinen lesbo, joka ei vain pääse ulos kaapista vaikka tekesi niin mieli jo tunnustaa kuka oikeati olen sisäisesti. Neuvoja...?miten päästä kaapista ulos..ystäviä on erittäin vähän ja luottamus heihin on erittäin huono..olen ujo ja tunnustan etten kuskalla kohdata ihmistein reaktioita asiasta..siksi en "päästä sitä valloilleen". mutta nyt todellakin olen lähes epätoivon kuilussa ja tarvitsen apua? olisikohan helpompaa kertoa ensin olevansa Bi seksuaali? mielipiteitä, kitoos.
miten ulos kaapista?
raunio
7352
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 7
Vanhimmat
Kirjoita sähköposti, kirje asiasta. Jos et halua suoraan naamatusten ja saavat hekin sitten aikaa sulatella asiaa. Älä nyt mihinkään bisseyteen mene jos sellainen et ole, senkus sanot heille ja lopetat sen arkailun. Muista että jos elämässä keskittää energiansa jostain turhasta kiinnipitämiseen niin saattaa mennä ohi kaikki hyvä. Jos sulta lähtee ystävä tai kaksi asian johdosta niin sitten lähtee. Opettelet olemaan onnellinen sellaisena kuin olet ja hyväksymään itsesi.
Sulla ei ole mitään velvollisuuksia tässä maailmassa olla jonkun mieleen, muun kuin itsesi.
Siitä kun lähdet rakentamaan elämääsi että uskallat kävellä selkä suorana niin huomaat että hyvät ja sunlaiset asiat tulee kuin vähän itsestään luoksesi.
Ala elämään elämääsi, päästä itsesi valloilleen. Muista että taaksepäin ei voi elää joten koita jokainen hetki ja päivä elää siten ettei tarvitse jälkikäteen siunailla että miksi en tehnyt toisin. Ajatusta mukaan siihen elämään ja kyllä se siitä.
Aina kun annat sen arkuuden estää tekemästä jotain muistuta itsellesi että sitä hetkeä et voi enää elää toisin myöhemmin. Hommaa itsellesi itseluottamusta ja ystäviä joihin voit luottaa. Aseta itsellesi tavoitteita mitä elämässäsi haluat ja sitten askel kerrallaan etenet siihen suuntaan. Harvemmin pääsee kukaan oikomaan matkaansa vaan on ymmärrettävä mistä oma elämä koostuu ja mihin haluaa kulkea ja saavuttaa. Kun ja jos annat mielesi keksiä tekosyitä miksi et voi tai pysty johonkin elät pyshtyneessä ajassa jossa ei tapahdu mitään positiivista edistystä.
Minä itse asiassa tein niin, että kerroin ensin olevani bi, mutta se ei johtunut ujoudesta vaan siitä että luulin todella olevani. Myöhemmin tosin tajusin kiinnostuvani vain naisista.
Voit mielestäni rohkeasti tulla ulos kaapista :) Loppujen lopuksi muiden mielipiteillä ei ole mtn väliä; jos ne oikeasti susta välittävät, ei tollasen tiedon pitäisi hetkauttaa suuntaan eikä toiseen. Omat kaverini ja suurin osa sukulaisistani tietävät minun olevan lesbo, ja ovat vähitellen hyväksyneet sen.
Minusta homoseksuaalisuudessa ei ole mitään sen ihmeellisempää kuin esim. vasenkätisyydessä. En todellakaan tajua, että mikä ihmeen ongelma koko jutusta on tehty. Jos ei anna itsensä elää sellaista elämää kuin haluaisi, mielenterveys voi alkaa ennen pitkää kärsiä.
Olen ollut ihastunut jo kauan erääseen ystävääni, jonka epäilen olevan vähintään bi. Mutta hän väittää tiukasti olevansa hetero, joten en ole viitsinyt tehdä minkäänlaista aloitetta :/
jos silloinkaan ;D
http://keskustelu.suomi24.fi/node/8995655
Mä totesin, että jos sitä kauheesti etukäteen miettii ja suunnittelee niin tosipaikan tullen menee aina pupu pöksyyn. Siihen liittyy aina jännitys tietenkin, mutta se pitää vaan kestää. Rohkeus ei ole sitä, etteikö pelottaisi vaan sitä että tekee sen pelosta huolimatta. Mutta psyykkasin itseäni ja kun oli sellainen olo etten enää kertakaikkiaan voinut olla kertomatta niin se tapahtui melkein kuin itsestään. Siihen liittyi sähköpostin kirjoittelua, tekstiviestin kirjoittelua, kasvotusten juttelua riippuen kenelle kerroin. Itse tunnet läheisesi varmasti parhaiten ja tiedät miten heitä kannattaa kutakin lähestyä. Mulla auttoi myös se, että aloitin kertomisen ensimmäisenä sellaiselle henkilölle, jonka tiesin olevan kaikista ymmärtäväisin eli kynnys oli minulle siinä matalin. Siitä sitten etenin vaikeampia tahoja eli vanhempia kohti. Mulla oli myös siinä vaiheessa tyttöystävä ja asuin jo poissa kotoa eli oli jonkinlainen turvaverkko taustalla kuitenkin ja olin henkisesti varautunut pahimpaan, jota ei sitten tullutkaan. Mun kohdalla auttoi etten liian hyväuskoisesti luottanut siihen että kyllä ne ymmärtää vaan tosiaan kuvittelin pahimman mahdollisen lopputuloksen ja otin sen käytännössä huomioon että jotkut vanhemmat saattavat jopa potkia lapsensa ulos kodistaan, jne. Luin Marja-Leena Parkkisen kirjan nimeltään Ulos kaapista, siinä on omakohtaisia kertomuksia myös vanhempien näkökulmasta. Kerran se vain kirpasee. Tsemppiä!
Heips, itse olen tullut tässä vähitellen kaapista. En ole aivan sata varma, ettenkö joskus voisi olla myös miehen kanssa, vaikka toistaiseksi ei ole kukaan "sytyttänyt" joten en teilannut mahdollisuutta pois myöskään kun asiasta muille kerroin, mutta jos tiedät ettet tule miehen kanssa luultavasti olemaan niin ei se ole sen kummempi luultavasti sanoa sitten suoraan.
Itse kerroin suoraan muutamille, juuri niille läheisimmille. Kynnys kertoa oli matala kun tiesi että hyväksytään :) Ja oli kyllä ihana fiilis kun ei heti tyrmätty. Niille, joiden mielipiteistä en ollut varma vihjailin asiasta jonkin aikaa ja sitten lopulta vaan napsahti päässä ja sitten yhtenä päivänä vaan kerroin vanhemmilleni. Olin miettinyt tilannetta usein, joten olin asian kanssa jo "sujut" olin niin monesti käynyt vuoropuhelua päässäni ja pohtinut että mitä jos he sanovat niin tai näin tai entä jo jänistän. Monta kertaa mietin että onko nyt hyvä hetki, tai nyt, tunnustelin heidän mielentiloja ja kaikkea mahdollista :D mutta sitten kun se asia on vaan tulossa ulos niin se tulee, eli kyllä sen oikean hetken sitten jotenkin aistii. Olo kertomisen jälkeen oli hyvä, ja hekin ottivat sen paremminkin kuin oletin. Eli erittäin hyvin :) En tullut hylätyksi ja ensi eron sattuessa koko lähipiirini seisoi tukenani :) Olo on ollut aivan ihana. Ei tarvitse vältellä aihetta ja on voinut puhua mieltä painavista asioista avoimesti.
Yhdyn edelliseen...
Mä olin pitkään suunnittelut sitä kertomista ystäville ja lukemattomia kertoja käynyt päässä läpi sitä tilannetta kun asiani kerron. Mä olin tunnustellut tilannetta ja ajatellut, että jossain vaiheessa sitten kerron kun aika ja paikka on oikea ja kaikki planeetat oikeissa asennoissa ja kaikkea sen sellasta. :)
Tilaisuuksia ja niitä oikeita aikoja ja paikkoja oli monia, mutta aina jänistin.
Sitten eräänä päivänä keskellä yötä seisoin ystäväni oven takana verskat jalassa pipo vinossa ja laukaisin siinä rappukäytävässä: "mä tulin nyt kertomaan jotain, istu alas! Tiedätkö kun mä olen halunnut kertoa sulle jotain mikä nyt ei oikeestaan ole mikään kovin iso ja mullista juttu, mutta toisaalta se on sellanen juttu mikä mullistaa kaiken ja... mä tykkään tytöistä."
Mä olin niin hölmön näköinen niissä tamineissani keskellä yötä rappukäytävässä selittämässä asiaani, että kaveri repesi, nousi ylös rappusilta ja halasi mua. Otti asian ihan hyvin ja oli otettu että kerroin hänelle.
Tämä siis pointtina siihen, että sitä oikeaa paikkaa ja aikaa on turha odottaa. Se tulee kun on tullakseen. Ja kun tulee, niin se ei todellakaan kato aikaa ja paikkaa. Ja miten ikinä suunnitteletkin sen tapahtuvan ja miten sä sen vuoropuhelun päässäsi kuvittelet, niin se ei mene niin.
Nimimerkillä sen jälkeen kertonut vanhemmille ja muutamalla muulle ystävälle.
Toi voi olla ehkä hyvä valmistautua kaikkein pahimpaan. Kuvittelet istuvasi orpona ja ilman ystäviä keskellä aavikkoa Libyalaisten pommittaessa sua niin ei paljon enempää päin helvettiä voi mennä! :)
Sanot sitten kun et enää voi olla sanomatta!!
Kevennystä ; ) Avaat oven, astut ulos ja toteat; Here I am, this is me. = )