Alku on ihanaa, huippua. Kohta kuvio kulkee niin, että nainen on miestä innokkaampi... Tyypillinen tapaus... Suhde lopetetaan epäselvistä syistä. Onko peli lopullisesti menetty, mies ainiaaksi karkoitettu vai auttaisiko odotus? =..(
Oppia ikä kaikki... Mikä naisia riivaa! Vai mistä kiikastaa!
Oppia ikä kaikki... Mikä naisia riivaa! Vai mistä kiikastaa!
Vastaukset 13
Vanhimmat
Naisilla, jotka ihastuessaan menettävät muuhun elämäänsä panostamisen halun ja alkavat vainota puhelimensa lisäksi myös ihastuksen kohdetta, puuttuu todellista elämän sisältöä: riittävästi hyviä ystäviä ja haasteellisia harrastuksia ym. Miksi? Syytetäänkö tilanteesta puhtaasti yksilöä tilanne- tai vallitsevia ja historiallisia yhteiskunnallisia olosuhteita huomioimatta? Onko yksilön vastuu todella niin suuri, kuin mitä individualistisessa hyvinvointivaltiossamme annetaan ymmärtää, että kaikki on itsestsä kiinni, eikä paljon pidä muilta mitään vaatia?
Naiset pääsivät ilman erillisoikeutta opiskelemaan YO:oon (Suomessa) vasta n. 50 vuotta sitten. Sitä ennen oli oleellisinta hankkiutua hyviin naimisiin ja jatkaa sukua. Naisen rooli painottui kotiin ja lähiympäristöön. Yksineläjille oli erillinen lisävero, vanhapiikavero, "kannustamaan" perheen perustamista.
Nykyaika on hieman muuttunut sitten 50-luvun. Yksilöltä vaaditaan sukupuoleen katsomatta samoja asioita. Hyvä niin, tasa-arvoa kai tämäkin. Mutta onko todella, jos historia sivuutetaan ja koetetaan saada naiset toimimaan heti samalla tarmolla, kuin iät kodin ulkopuolisen elämän haasteita työssä, harrasteissa ja ihmissuhteissa harjoittaneet miehet?
Ruikutuksesta tai valituksesta ei ole apua. Vain näkemällä lähtötaso ja alkamalla parantaa tilannetta siitä käsin voidaan edetä ja kiriä esim. sukupuolten välistä todellista eroa yhteiskunnalliseen toimintaan osallistumisessa.
Nykyään on kiintiöitä, naisia johtoasemissa jne. Mutta kannustus, opastus ja vaatimukset ovat siitä huolimatta vieläkin liian epämääräisiä, löysiä tmv. Naisille lässytetään helpommin kuin vaadittaisiin laatua ja tulosta. Naisilta puuttuu miesten hyvävelikerhoihin verrattavat tukijoukot. Naisten täytyy ujuttautua miesten kanssa samoille lauteille tai ryhtyä siskoilemaan nykyistä ahkerammin kyräilyn sijasta!!! Naisille ei nykymaailmassa toistensa nokkimisesta ole mitään hyötyä. Kilpailla saa ja se on terveellistä, mutta mielellään jostain muusta kuin hupenevilla miemarkkinoilla. Näin saadaa naisille muutakin tekemistä kuin elämäntehtäväksi uskoteltu kaunistautuminen ja vastakkaisen sukupuolen valloitus ja sitouttaminen omiin päämääriin.
Argumentti tietysti sekin, että mitenkäs sitä kodin käy, jos naiset alkavat entistäkin aktiivisemmiksi? PUH! Suomalainen nainen on tottunut tekemään kovasti töitä. Koulutukseen häntä on kannustettu valitettavan vähän. Mitä hyötyä on perheen, yksilöiden tai yhteiskunnan kannalta siitä, että nainen käy huonopalkkaisessa työssä, vain siksi, ettei yhteiskunta ole uskonut hänen kykyihinsä? Eikö ole kaikkien etu saada lahjansa ja kykynsä mahdollisimman hyvin yhteiskunnan käyttöön yhteiseksi hyväksi?
Mietinpähän vain...
päätä jutun juonta ennen kuin...päätöksillä on taipumus toteutua.
Hyvä pointti! Vaikka tuon tietää, niin... hui siihen on helppo laiskan sortua!
Kiitos pointin muistutuksesta! =)
...oletkohan edes läheskään oikeassa "hypoteesisi" kanssa. Luin viime kesänä saamiani vanhoja rakkauskirjeitä. Kyllä miehetkin ovat aikasmoisen innostuneita, vallankin jos on välimatkaa eikä päivittäin tavata.
Ja sitä paitsi, lopeta loputon mietiskely!
:o)
, mutta juttu pitää selvittää perin pohjin ettei kummallekaan jää sellanen olo et häh...
pitää olla miestä/naista hoitaa asia selväksi edes.
Saduissa on onnellisia loppuja, vaan tosielämä kulkee omia polkujaan.
Tässä tapauksessa tiet näyttävät kulkevan kahden ihmisen kohdalla eri suuntiin ilman järkeviä syitä. Syitä yritettiin haeskella, tai ainakin itse yritin. "Ei vaan tuntunut siltä..." oli vastaus, mutta täsmennystä ei löytynyt.
Taisi olla yksipuolista tämä hullaantuminen. Siis taisin kuvitella kaiken ja nauttia roolista, josta saa osansa kuka tahansa puolituttu tai arkisen flirttailun kohde.
*Lopetan kyynisyyden ja katson valoisaan huomiseen imien ympäriltäni kaiken auringon mitä löytyy. Vihata ja surra saa aikansa. Pitempään niitä kestitellessä, ne alkavat tehdä majaansa mieleen, viihtymään turhan pitkään... Siispä suuntaan katseeni kohti tulevaisuutta. Jos suruja jäi, ne surraan kun ollaa vahvemmilla vesillä.*
Tunsin aluksi olevani erityinen. Toinen tuntui lahjalta taivaista, vastaukselta toiveisiin ja unelmiin saman aikaisesti, jopa enemmältä kuin olin uskaltanut kuvitella! Hänessä oli melkein liikaa yhdelle kertaa. Hänen kanssaan olisin halunnut viettää lopun elämääni, vaikka rutiköyhänä. Tapasin ihmisen, josta sieluni sai ennen kokematonta ravintoa. Hän oli kertakaikkiaan hurmaava ja ihana, mutta ehkä sitten epäsopiva minulle, toivottavasti. Tämä on tätä elämää tämäkin...
Nyt tiedän mistä rakkauslaulut syntyvät =) Kunpa vain olisin saanut vielä onnellisen lopun...
aivan kuin minä olisin kirjoittanut :)
Ja täällä kolmas samanlainen mokoma! No, taas kerran on ainakin se positiivista se että kohtalotovereita ainakin löytyy. Mutta ei sitä vaan voi lakata ihmettelemästä ja päänsä sisällä märehtimästä kun kaikki on jäänyt jotakuinkin ilman selitystä. Mutta naiset, karkealta kuulostava mottoni on: Sillä se lähtee millä on tullutkin. Siis sitten aikanaan, joskus, kun on ehditty pohtia ja toipua riittävästi. Uuteen alkuun ja jutun "sopimiseen" en itsesuojeluvaiston nimissä uskalla laittaa kyllä minkäänlaista toivoa.
Mukavaa, että löytyy "kohtalotovereita". Tapahtuma hetkellä kokee olevansa ainokainen, ja tilanteen erityisen erityiseksi. Ihminen viisastuu. Tälle nauran varmasti, tai muistelen vähintään lämpöisemmin, kiikkustuolissa keinutellessani =)
Oma mottoni on: pelaa tai pelkää! Valitsen ehdottomasti edellisen, koska en suostu jälkimmäiseen... Sama yhtä kliseisesti: elämä jatkuu, kuten sen pitääkin. Parit kolhut tuovat pientä lisämaustetta elämään. (On tosin kokemusta liiallisesta elämän "mausteisuudesta" ja se oli vähemmän herkullista... Mutta se on jo asian vierestä.) Positiivista on, se että asioilla on merkitystä, ettei niin turtaksi ole tämä elo tehnyt, ettei mikään tuntuisi missään.
Eli usko, toivo ja rakasta, kaikesta huolimatta ja yhä edelleenkin (itseä ja toisia, nyt ja kohta)!
Nyt jo olo helpottaa, ja voin mitä aurinkoisinta kesän odottelua kaikille (etenkin kohtalotovereille =]) toivottaa!
Hullaantua toisesta ja ajatella tämän olevan kaikki mistä on aina unelmoinut..Uskomaton, ihmeellinen, harvinainen, poikkeuksellinen olento jollaisia ei ole kuin yksi tämän maan päällä (mikä on kyllä totta, jokaisen kohdalla, toista samanlaista ei ole..)..
Mutta miten yhdistää kaksi polkua?kaksi elämää?Ja kahden tunteet?Molemmat voivat olla hullaantuneita toisiinsa mutta yhteistä polkua ei vain ole..tai polulla on isoja esteitä?Ehkä hänellä on vielä sivupolkuja kierrettävinään,ennen loppuelämää?Ehkä vielä voi olla toivoa?Ja onnellinen loppukin?
ota opiksi, suhde ei koskaan lopu epäselvistä syistä.
mitäs jahkailit, kannattaisi toimia ajallaan.
unohda koko juttu, maailmassa löytynee vielä selväjärkiseen päätökseenkin kykeneviä miehiä, onneksi.
ärsyttää suorastaan tuommoinen onneton tunarointi, ensin ei muka tiedetä mitä halutaan ja sitten ruikutetaan ties miten kauan jälkeenpäin.ihan sait ansiosi mukaan, eipä tytöt tykkää jos niitä pidetään varalla.
Taisinpa olla moniselitteinen, tulin ilmeisesti ymmärretyksi väärin?
Olen siis nainen ja lopetin jahkailun yrittäen selvittää asiaa ensin, siinä onnistumatta... Jälkeenpäin alkoi harmittamaan ja mietin mikä meni vikaan. Siitä lähti tämä kirjoittelu.