Onko kenelläkään muulla vastaavaa "sairautta"?
että on väsynyt ihmissuhteisiin eikä näe että osaa enää ehkä rakastaa ketään.
sydän on tavallaan koluttu tyhjäksi, paloiteltu, potkittu, hakattu ja poltettu. Tuhkat on varastettu ja ripoteltu tuuleen virran vietäväksi?
Olen järkyttynyt siitä että kun eräästä suhteesta ei tullut mitään niin sen jälkeen on ollut vain tyhjä olo. Ajoittain on tarve läheisyyteen, seksiin jne. mutta ajatus että kohtaisi jonkun jota rakastaa ja joka rakastaisi takaisin tuntuu täysin käsittämättömältä mahdollisuudelta?
että on väsynyt ihmissuhteisiin eikä näe että osaa enää ehkä rakastaa ketään.
sydän on tavallaan koluttu tyhjäksi, paloiteltu, potkittu, hakattu ja poltettu. Tuhkat on varastettu ja ripoteltu tuuleen virran vietäväksi?
Olen järkyttynyt siitä että kun eräästä suhteesta ei tullut mitään niin sen jälkeen on ollut vain tyhjä olo. Ajoittain on tarve läheisyyteen, seksiin jne. mutta ajatus että kohtaisi jonkun jota rakastaa ja joka rakastaisi takaisin tuntuu täysin käsittämättömältä mahdollisuudelta?
Vastaukset 45
Vanhimmat
Ei ihan noin, mutta luottamus miehiin on mennyt.
Minusta kuulostaa että olet edelleen vielä siinä tunteilu vaiheessa jossa epäilet miehiä.
Minulla oli tuo sama tilanne tuossa aiemmin naisten suhteen, mutta nyt on menty sitten siihen ettei ole oikein tunteita jäljellä joita jakaa. On siis menty huonosta tilanteesta lähes täysin mahdottomaan kun ei luota enää ihmisiin, ei usko löytävänsä rakkautta ja tunteet ovat kuolemassa joten ei osaa olla enää aktiivinenkaan asian suhteen.
Jäljelle jää vain se typerä toivo jota osa viljelee että "kyl sä joku päivä löydät itselles jonkun".
Kuka halua vain sen. ."kyl sä joku päivä löydät itselles jonkun".... Jos ei saa sitä ketä haluaa niin.. Eipä silti voihan se olla että tuleekin joku vielä parempi !?
Mutta toisaalta ei vaan jaksa tutustua enää kehenkään uuteen ihmiseen.
Elämä on joskus niin p.....tä !
Kyllä aika epätodennäköistä on enää, että rakkautta elämääni tulee. Seksiä ja läheisyyttä toki kaipaa myös. Itseasiassa täysin utopinen ajatus tällä hetkellä vaikka sitä välillä "salaa" toivookin. Ei vain viitsi huijata itseään turhilla haaveilla ja kuvitelmilla.
Taidan olla sinuakin askeleen edellä koska nimenomaan on tunne että nuo turhat haaveet ja kuvitelmat ovat todellakin menneet sekä ei enää edes "salaa" toivoa.
En edes käsitä miten voi olla niin tunteeton kun olin tuon suhteen alun kariutumisen jälkeen. Kaikki oli vain sellaista tyhjää ja ajatuksia edes mistään mitä tapahtui hädin tuskin oli.
Ehkä tähänkin olotilaan sitten tottunee ajan kanssa?
Voihan olla että sitä jotenkin on vain typerä ja yrittää seurata sydäntään, mutta jossakin vaiheessa se kompassi menee rikki jonka jälkeen sitten ei olekaan enää mitä seurata että mihin suuntaan mennään.
Tekisi mieli kannustaa teitä tässä ketjussa kun en osaa enää itselleni tehdä sitäkään.
Olen jo vuosia sitten luopunut parisuhde haaveista. Olen melko avoimesti asiasta kertonut. EI edes seksisuhteita ole.
Asia jaksaa hämmästyttää ympäristöä jatkuvasti. Muut pitävät minua jotenkin outona, ja tottahan se on. Normisti parisuhde on tavoittelun arvoista. Itselläni on vaan sen verran rankat kokemukset siitä että, ei kiitos enää ikinä.
Tyhjää sydäntä en enää ihmettele. Nykyään elän täysipainoista ja laadukasta elämää. Parempaa kuin ikinä parisuhteeni aikana.
Jos joskus joku saa sydämeni jälleen hereille olen siitä iloinen. En kuitenkaan moiseen ihmeeseen näiden vuosien jälkeen usko.
Sitä minäkin toivon, etten kaipais ketään, mutta kun kaipaan.Kaikki tuntuu vain niin turhauttavalta, kun ei ole ketään ( sitä tiettyä) kenen kanssa sen jakaa.
On vain surullinen.
Toisaalta "hyvä" kun saa lukea saman kaltaisia ajatuksia toisiltakin. Voisiko tätä kutsua nyt leikillisesti vaikka vertaistueksi.
Mulla meni luottamus naisiin, kaikki 3 lupas sitä rakkautta ja hyvää olo yhdessä mut jokainen teki sen saman rikkoi kahden sydämen :(
sama juttu miesten suhteen. Kun lähtökohta on tarpeeksi herkkä ja tarpeeksi päähän potkitaan niin kyllä se lopulta tehoaa. Oon nyt 37, vajaa pari vuotta sitten hävis tunteet kokonaan. Mikään ei etene, kun siihen ei enää usko, ei kestä yhtään vastoinkäymisiä ja tunteet on ihan latistuneet. Sellasta se on :(
Paska tsägä eikä se ole yhtään kivaa :/
ei jaa tasan nalle- tai muitakaan karkkeja :(
Ei mennyt namit tasan, 2 rikkinäistä sydäntä vastaan 2 ehjää, jepa jee :/
Jep. Ekaa kappaletta voin myötäillä täydellisesti ja toisen kappaleen läheisyystarpeitakaan ei enää ole. Menee siis hiukan paremmin ku sulla. Diagnoosi ilmeinen. Ei todennäköisyyttä parantua - kroonista on. Kiitos virikkeestä.
Olen miettinyt tuota että häviääköhän halu läheisyyteen jne. myös ajan kanssa?
Voisi ainakin ajatella ettei kykene enää samanlaisiin tuntoihin jos tätä jatkuu. Ei osaa olla ihmisen lähellä tai päästää ketään.
Mitenkähän tämä näin meni? Teinköhän jotain väärin...
Mun mielestä sillä ei ole merkitystä. Ei kannata ajatella liikaa. Mä taisin luovuttaa samanikäisenä. Elän parisuhteessa, nyttemmin avioliitossa, josta kukaan lisäksemme ei tiedä. Mies ei halunnut julkistaa... Tavallaan irtoan itsestäni hänen kaivatessaan "panoa", hän ei kyllä nykyään kaipaa enää sitäkään. Muut asiat meinaavat mulle enemmän. Autan muita ihmisiä ja osaan olla ilmeisesti aika empaattinenkin. Tää riittää mulle. Yks ihminen, työkaveri, sai mut ihan sekaisin, mut sitten ei halunnukkaan kai enempää... Ihan hyvä niin. Oon nyttemmin aikas kylmä, enkä varmaan miellyttäs enää häntäkään. Sitä miestä en tule unohtamaan, kai sitten vois sanoo, että rakastan, mut asialla ei oo mitään merkitystä hänelle. Tää on mun valinta ja mun elämä. Voivoi. Tää ei sitte ollu mikään valitus, ennemminkin toteamus. Me ollaan erilaisia, ymmärrän niitäkin jotka vaihtaa miestä koko ajan tms.
On sillä merkitystä ja sitä kannattaa ehkä ajatella jopa liikaa jos haluaa saada joskus ne tunteet takaisin.
En tiedä luovutinko vai tapahtuiko se automaattisesti.
Se kipinä taisi hävitä jonnekin.
Minkä ikäisiä te muut tähän ketjuun kirjoittaneet olette?
On jotenkin niin tyhjä fiilis ettei ole oikein edes sanottavaa.
Olen vasta juuri päälle 30-vuotias mies itse. Muuttuukohan tämä ajan myötä miksikään?
Mitenkähän voi olla että nuoruus ja tuo parikymppisenä sujui näin että lopputulos on tyhjä sydän?
Liian paljon liian aikaisinko ? No luulempa, että jos ja kun se oikea eteen marssii, niin kyllä ne tunteet palaa. Silloin vain , kun ei ole ketään "potentiaalista " kohdetta tunteille tuntuu tyhjältä, itse olen näin kokenut.
Voi tietysti olla jotain yleistä masennustakin pohjalla..? Suomi, kun on suoritus yhteiskunta.. Et ole mitään jos et ole joku.. (rahaa, ym, tavaraa )
Tuo viimeinen kohta ei sovi minuun. Minä olen jotakin ihan ilman rahaa ja tavaraa. Voihan olla tietysti etten ole muiden mielestä mitään (minkä takia rakkaudessa epäonnistunkin) kun minulla ei ole paljon rahaa tai tavaraa eikä asemaa.
Olen tuntenut aiemmin tyhjyyttä kun ei ole ketään potentiaalista kohdetta ollut näkyvillä kuten sanot, mutta tämä mitä nyt tunnen tai olen oikeastaan tuntematta on paljon paljon syvempää.
Se tuntuu lopulliselta ja epäilen että vaikka se oikea marssisi eteen niin en tiedä onko mitään palattavaa.
Enemmänkin, liian vähän liian myöhään minun kohdalla.
Mitä rakkaus on? Onko se tunne, jota säteillään ulospäin, itsestä poispäin vai onko se tunne, jota täytyy lunastaa toiselta ennen kuin pystyy säteilemään? Onko se tunne, että toisen täytyy korjata minut ennenkuin pystyn luottamaan?
Onko se tunne, josta pidetään suhteessa kirjaa?
Tässä ketjussa ei puhuta rakkaudesta, vaan itsesäälistä.
Rakkautta pelätään kuin ruttoa. Tai rakastamista. Niinkuin se olisi itseltä pois.
Varmasti löytyy miljoona syytä sille miksi ei voi rakastaa. Miksi toisen rakkaus tuntuu pahalta.
Nämä syyt ovat kaikki itsekkäitä selityksiä.
Vahva edes yrittää pitää sydämensä avoimena vaikka vähän sattuisi. Kipu heltiää aikanaan, sen kanssa oppii elämään ja joskus ehkä huomaa, ettei sellaista ole.
.... ymmärrän, kaikkien pitäisi mielestäsi siis olla vahvoja? Jopas oli viksu vastaus. Entäs kun rakkautta ei ole?
Rakkaus on tunne! Et siihen voi itseäsi komentaa, kuin siihenkään,että tuota rakastan, ja tuota en..
Kolhuja kokee jokainen, toinen nousee ylös nopeammin, toinen hitaammin.
Ja mitä enemmän on kolhuja saanut, sitä varovaisemmaksi tulee uuden ihmisen kanssa, sehän on itsesuojelua.
Tuskin sinäkään haluat paukuttaa päätäsi seinään..? Vai ?
Ja
Saa olla myös heikko, vahvoja kyynärpäät edellä rynnijöitä on jo tarpeeksi.
Ihmisellä on oikeus olla ihminen ei kone !
Jos tunteet on kiinni tietyssä ihmisessä eikä juttu etene..niin so.. Vaikka tietää järjellä kaiken turhaksi ja hölmöksi,vaikka perustelisikin itselleen miksi jutusta ei voi tulla mitään, silti tunteet ei vain päästä irti.
Onko itsesäälissä jotain vikaa muuten?
Puhut itsekkyydestä. Tarkoitatko että minun tulisi opetella rakastamaan ketä vain sen ihmisen tähden vaikken edes oikeasti tuntisi mitään?
Et ehkä ymmärtänyt mistä tässä oli kyse.
Ei siitä että sattuu kipeään sydämeen eikä uskalla rakastaa tai rakastua vaan siitä ettei tunne edes sitä kipua.
"Kipu heltiää aikanaan, sen kanssa oppii elämään ja joskus ehkä huomaa, ettei sellaista ole. "
Siinä vaiheessa kun sitä kipua ei ole toisen menetyksestä, niin rakkaus myös on kuollut.
Siltä minusta "tuntuu". Tyhjyyden tila jossa on oikeastaan sama mitä tapahtuu.
Kannattaa hyväksyä se, että toisen voi menettää. Silloin kaikki käy helpommaksi ja jää enemmän tilaa rakastamiselle, kuin pelkäämiselle. On helpompi vastata toisen tunteeseen ja maailma näyttää kauniimmat kasvonsa silloin. Eikä se ole kuin itsestä kiinni.
Sinulla on omituisia ajatuksia aiheesta.
Vaikuttaa siltä ettet tajua mistä tässä on kyse.
Puhut tilasta jossa ihminen on rakastanut ja sitten pettynyt. Tullut hylätyksi ja tuntee kipua sekä pelkoa rakastua.
Minä puhun siitä kun ei tunne enää mitään ja se menetys tuntuu täysin turhalta samoin kuin sitä edeltänyt tunnetila eli ihastuminen/rakastuminen.
Näin kielikuvana, sovitaan että rakkaus on kuin kummitustalo joka on pelottava, mutta josta löytyy lopulta myös suuri aarre.
Sinä puhut kuinka mennä sinne taloon ja olla pelkäämättä kun sen talon huomaa jossain kukkulalla.
Minä puhun siitä kun en edes tiedä missä se talo sijaitsee tai mitä pelättävää siinä on tai mitä se aarre edes merkitsee.
Sinä puhut tunnetiloista jotka liittyy ihmissuhteisiin ja rakkauteen, minä puhun niiden puutostilasta.
Ei sulla nähdäkseni mitään hätää ole. Niin kauan kuin on elämää on toivoakin - latteus, mikä tarkoittanee sitä, että niin kauan kuin kävelee elävien kirjoissa, periaatteessa kaikki on mahdollista tapahtuvaksi. Ei se mielestäni vaadi varsinaista toivomista (odottelua, "jospa tänään kohtaisin hänet... "-haaveilua, edes ihmisten aktiivista katselua), vain sen, että pysyy hengissä.
Meneväthän eläimetkin talviunille ja keräävät voimia. Silloin tällöin täytyy ihmisenkin ottaa horrostila. En usko, että olet emotionaalisesti täysin kuollut, päinvastoin. Jos olisit, et olisi kirjoittanut tänne alun alkaenkaan. Siispä olen melko varma, että kohdatessasi seuraavan kerran hänet, jolla on väliä, niin tunnet sen kyllä. Vaikutat ihmiseltä, jolla on vielä tunteet, mutta nyt niiden pitää antaa asettua.
Vastaus kysymykseesi: olen pian 26-vuotias nainen. Hieman jo kylmä, mutta vielä kuohahtelee pinnan alla. Petyin noin vuosi sitten rakkauteen, viisastuin virheestä ja nyt katson, mitä tapahtuu. Joskus pelottaa, mutta olen hyvin pienestä pitäen tiennyt, että haluan rakastua, vaikka viihdyn liian hyvin yksinäni. Kas, siinäpä pulma. :)
Sitten et ole vain yhtä syvässä vedessä kuin minä, ehkä sulla vettä on vain nilkkoihin asti.
Jossakin vaiheessa "se tunne" vain häviää kauemmaksi ja kauemmaksi. Vähän kuin päästäisit kaarnaveneen lipumaan jonnekin.
Toki tahtoisin rakastua tietoisella tasolla, mutta tunteiden tasolla en tiedä onko se enää mahdollista.
Tällä hetkellä tunnen suurta vapautta yksin ollessa, mutta sitä sävyttää tämä tajunta siitä että tämä olotila ja rakkaudettomuus voi olla lopullista. Aiemmin se sai aikaan sellaisin kipristyksen ja kaipauksen jne. mutta ei enää.
Olen aina pienestä pitäen tiennyt että päädyn olemaan yksin eikä kukaan koskaan rakastu minuun ja se sitten lopulta tapahtu minulle hyvästä yrityksestäni huolimatta.
Nyt pitäisi kaiketi olla surullinen, mutten ole vaan tunteeton.
Uskomatonta, että joku tuntee samalla tavalla! (tai eihän se ole täysin uskomatonta, koska tunteet ovat yleisiä, mutta kuitenkin...) Tiedän "täsmälleen", mitä tarkoitat. Olen itsekin väsynyt ihmissuhteisiin. Kaikista huvittavinta on se, että minulla ei ole palavia tunteita ja siitä huolimatta olen ajautumassa ns. syvempään suhteeseen ja suunnitteilla on jopa yhteenmuutto ja naimisiinmeno. Olen siis niin rikki siitä, mitä minulle tapahtui. En jaksa enää vaikertaa sitä. Pakenen töihin ja muihin ja nyt olen keksinyt tämän, että menenpä naimisiin, vaikka en ole ollenkaan varma tunteistani. En kaipaa läheisyyttä, en seksiä. Sukulaiset sanovat, ettei suhde kannata. En tiedä, rankaisenko näin itseäni ja läheisiäni. Toinen haluaa olla mun kanssa, koska rakastaa ja koska olen empaattinen, mutta se on vain minun luonteeni. Enhän minä kykene mihinkään parisuhteeseen, koska tunteet ovat jossain tosi syvällä. En tunne mitään. Minulla ei ole mitään otetta tunteisiini.
Anteeksi, mut nyt on sanottava että tuo kuulostaa todella pahalta.
Se että tunnen näin tai oikeastaan en tunne enää rakkautta jne. yksin ollessani ei loukkaa ketään, mutta ajatus siitä että vetäisin jonkun toisen mukanani samaan suohon sekä teeskentelisin tälle rakkautta on aivan hirvittävää.
Sen verran kykenen kuitenkin tuntemaan empatiaa ja olen suoraselkäinen etten voisi olla ihmisen kanssa jota kohtaan en tunne mitään.
Olet väsynyt ihmissuhteisiin, mutta olet ihmissuhteessa?
Minulla on ollut välillä ajatus tässä että ehkä etsin vain jonkun naisen jonka kanssa kokea läheisyyttä ja seksiä, mutta minua vaivaa ajatus siitä että nainen kuvittelee minun rakastavan häntä ja minulle jäisi siitä kovin tyhjä olo.
Mielestäni se mitä tuossa teet on lähellä suorastaan pettämistä ja todellista epärehellisyyttä. Sinun täytyy selvittää nuo asiat sekä itselle että kumppanillesi ennen kuin alatte mitään avioliittoa edes suunnittelemaan.
Ajattelee asiaa hänen kannaltaan. Haluaisitko sinä olla hänen tilanteessaan ihmisen kanssa joka ei tunne mitään ja kertoo ettei kykene rakastamaan?
Miksi pilaat niin omasi kuin toisen elämän, ilman rakkautta naimisiin meno on... syvältä.
Niin, samalla tavalla sinä pettäisit tätä mahdollista naista, jolta haluat läheisyyttä, mutta et kuitenkaan rakastaisi.
En minä tiedä, rakastanko oikeasti. Välillä tunnen, että en voi elää ilman tätä toista. Ollaan tunnettu pitkään. Hän on paras ystävä, mutta en ota tolkkua tunteistani. Olen toivonut, että olisi joku luotettava taho esim. pappi tai psykologi, jonka kanssa voisin puhua tästä, kun tuntuu, että pää kohta räjähtää.
Monet ihmiset eivät mene naimisiin kuin järkisyistä. Moni avioliitto on enemmän ja vähemmän järkiliitto.
Oikeasti välitän ja olen pelastanut hänet monesta pinteestä ja hän on monella tapaa hyvä ystävä, mutta hänen tietyt puolensa ovat niin ärsyttäviä, etten tiedä, pystynkö elämään niiden kanssa lopun elämääni. Mutta en halua elää yksin tätä elämää. En ole koskaan sanonut, ettenkö rakastaisi, mutta se on toisentyyppistä rakkautta. Se ei ole "Olen ihan hulluna suhun" -rakkautta vaan "Sä olet tärkeä ihminen, arvostan sua ja haluan pitää susta huolta" -rakkautta.
Teen hallaa itselleni ja hänelle, kun juttu on junnannut paikoillaan.
Haluaisin tietää, onko tämä minun karmaani. Pitääkö mun käydä tämä juttu läpi, tämä kärsimys, mitä avioliitto tuo tullessaan. En tiedä yhtäkään onnellista liittoa.
Tämä nyt muhii tällaisessa välitilassa. Täytyy vaan yrittää puhua enemmän. Olen opetellut enemmän avautumaan omista syvällisistä ajatuksista.
Kyllä ajattelen asiaa myös hänen kannaltaan, mutta kyllä hänenkin täytyy muuttua epäitsekkäämmäksi ja lopettaa uhittelu ja manipulointi.
Sinä kyllä sitten tunnet jotain. Samoin kuin tunnet tuota miestä kohtaan. Joten puhumme hieman eri tilanteesta.
Minua vaivaa tunteettomuus yleensä, mutta sinulla tunteet ovat ehkä solmussa ja ehket tunne sillä tavoin vahvasti kuin olisit odottanut tätä miestä kohtaan.
En tiedä pettäisinkö tuota mahdollista naista itse jos haluaisin läheisyyttä ja seksiä, mutten lupaisi mitään sen erikoisempaa. Sinä puhut paljon vakavammasta kun puhut naimisiinmenosta. Mies on sinulle tietynlainen "uskottu" joten siinä tilanteessa puhutaan astettava vakavammista asioista jotka vaikuttaa toisen elämään pitkälläkin tähtäimellä.
Itse uskon että ehkä jossakin vaiheessa etsin sitten sen tarpeeksi nuoren naisen jonka kanssa vain olla "sillee" ilman mitään sen kummempia tuntemuksia tai odotuksia. Tuskin se rakkaus siitä syttyy mutta saapahan nuo perustarpeet tyydytettyä.
Ehkä se on sopiva korvaus sitte varsinaiselle tunne-elämälle ja rakkauden tunteille.
Sinun ongelmaasi minulla tuskin on vastausta. Mutta jos rehellisesti sanon niin asia jolla käsittelette asiaa ei vaikuta ihan terveeltä. Se täytyy todennäköisesti käydä läpi ennen kuin astuttea avioliiton satamaan tai pilaatte homman.
Ehkä sinun tulisi miettiä miltä sinunsta tuntuisi jos hän ei kuuluisi enää elämääsi ja/tai olisi jonkun toisen kanssa? Tuollaisen kriisin kautta ne tunteetkin voivat löytyä.
Omalla kohdalla kun tuosta suhteesta ei tullut mitään niin tajusin tunteideni olevan kuolleita kun en välittänyt mitä se nainen teki ja kenen kanssa. Ajatukset rakkaudesta hävisivät kuin savuna ilmaan.
Olen tässä viikonloppuna miettinyt ja ehkä kysymys on uskosta rakkauteen.
Jos ei saa osakseen rakkauttaa niin ei usko ansaitsevansa sitä ja tuntee että esimerkiksi ajattelee että nainen tuskin voisi rakastaa vaan voi aina löytää "paremman" rakastettavan.
Kun epäonnistumisia sitten kertyy niin lopulta se usko loppuu ja sitä kautta väljähtyy se tunnemaailma.
Tavallaan vaikka joskus ilmapallo tyhjenee sieltä suusta niin siihen saa aina puhallettua lisää ilmaa, mutta jossakin vaiheessa kun siihen tulee reikä niin mikään määrä puhaltelua ei auta.
Ehkä kysymys on siitä että olen kääntänyt asian niin että rakastan itseäni, mutten usko kenenkään muun pystyvän rakastavan minua joten minunkaan on mahdoton tuntea rakkautta tai rakastuvani johonkuhun toiseen.
Naisena tuo olisi vielä pelastettavissa, mutta miehen osa jonka kuuluu olla seuranhaussa aktiivinen niin tilanne taitaa olla aika toivoton koska jos en osaa huomata kiinnostusta niin en osaa olla aktiivinen ja jos en toimi niin minua pidetään epävarmana ja epämiehekkäänä johtaen siihen ettei minuun sitten rakastuta miehenä.
Ehken näe vain enää mitään syytä kaikkien näiden kokemusten jälkeen miksi joku näkisi minussa jotain rakastettavaa ja ehkä on valjennut millainen satu rakkaus lopulta on.
Kiva lukea ajatuksiasi. Sitä niin toivoisi että kaikki olisi siten kuin lapsena--> viatonta ja puhdasta.
Mutta jotenkin sanoisin sulle että yritä hakeutua opiskelemaan tai johonkin paikkaan jossa voit "jalostaa"itseäsi ja ajatuksiasi. Ei rakkautta ja ihmissuhdetta sun kaltaisen ihmisen kannata kovin pitkälle ajatella. Sitä ajattelee asiat liian syvällisesti ja pitkälle---kun se osuu kohdalle niin se osuu. Jos se ei onnistunut niin pitää vaan käsitellä se. On ihmisillä paljon pahempiakin asioita käsiteltävänään esim. vakavat sairaudet, kuolemat, taloudelliset ongelmat...Todella karua teksiä eikä missään tapauksessa vie pois sitä tunnekokemusta.
Tunnekokemukseen ja sen jakamiseen voi olla myös hyvät ystävät paikallaan. Jotka eivät tyrmää kokemustasi ja mahdollisen surun jakamiseen tarvitaan ihmisiä, jotka tekevät sinusta ehjän.
Ei kannata ajatella liikaa sinua itseäsi. Kolhut kasvattavat ihmistä. Kun katot ja kuuntelet ympärilläsi olevia ihmisiä niin jokaisella on jokin sellainen tarina tai kokemus, joka on ollut heille se " elämää suurempi" --suhteellista kaikki.
Yritä vaikka jakaa tunnekokemus heidän kanssa. Sitä on loppujenlopuksi niin tasavertainen kokemusten kanssa. Yhtä naurua ja yhtä itkua. Rakas ihminen!!
Voimia ja halaus. Mennään joskus kaljalle itkemääm elämän epäoikeudenmukaisuutta. :))
Olen kolmenkymmenen, joten opiskelut ovat takana.
Ei minua itketä eikä sureta nämä asiat tosiaankaan. Siitähän tässä puhinkin: Tunnetyhjiöstä.
Käsityksesi mukaan siis ystävyydet ja muut ihmissuhteet sekä maailmassa kaikkien ikävien asioiden kuten onnettomuuksien ajattelu saa unohtamaan että koskaan edes tarvitsisi rakkautta?
Ehkä ajattelin sitten noita asioita liikaa ja keskityin niihin joten se rakkauskin katosi jonnekin.
Jos kyseessä olisi vain yksi huti mennyt osuma niin mikäs siinä. Asia vain nyt ei ole ihan niin kuitenkaan.
Ehken osaa selittää asiaani teille koska kuvittelette että kyseessä on joku sydänsuru.
Tarkennan tähän että tuon oletetun sydänsurun jälkeen ja pettymyksen jota minun pitäisi kokea nyt kun tuo suhde epäonnistui alkuunsa sekä menetin ehkä jotakin todella arvokasta niin minulla on uskomattoman tyhjä ja tunteeton olo.
Ehkä tuota voisi kuvailla tuntemuksena että aivan kuin jotakin olisi kuollut sisältä, muttei ole ihan vielä tajunnut mitä kaikkea se merkitsee.
Yritän vain arvailla mistä se johtuu että osaisin koota sitten sirpaleet takaisin yhteen että ehkä joku päivä tuntisin taas jotain. En ole varma enää onnistuuko se.
No, tunnetyhjiö ihmissuhteiden osalta. Onko luonnossa/missään mitään sellaista, joka saisi sut tuntemaan jotakin? Työ, harrastus, luonto-ihan mitä tahansa?Musiikki, matkailu?
Sanon vain sen, että Rakkaus on asia, jota kaikki tarvitsee, mutta missä muodossa? Voin tulkita tätä niin monelta taholta -pyyteetöntä/ ehdotonta ja mitä ihmissuhde merkitsee? Kaikki tarvitsee rakkautta, Kauan sun "rakkauden" kaatumisesta on aikaa?
Onko sulla mitään vertailupohjaa ihmissuhteista? Nykyään kaikki on täydellistä suoritusta. Parisuhde -lapsia -kivakoti-koiria/eläimiä-rahaa- hyvä auto---
Musta sä oot ihan persoona jo tuollaisena.
Häiritseekö sua siis sun tunnetyhjiö? (ilmeisesti) Mikä olit ennen tätä? vai mikä herätti sut? Jos nyt ei oo kyse sydän surusta....
Se onnistuu. Kukaan ei oo kuollut Rakkauteen vaikka se siltä tuntuukin välillä. Se tuntuu kyllä juuri tuolta että joku kuolee sisältä, mutta se vain vahvistaa sinua!! Usko pois vaan.
Mikään ei poista kokemiasi tunteita, mutta ne ovat nyt sun tunteita ja sun kokemuksia -muutaman vuoden päästä pystyt katselemaan hieman objektiivisemmin asioihin.
Edelleen, sun kannattaa puhua jollekin ulkpuoliselle, joka ymmärtäisi sua.
"Musta sä oot ihan persoona jo tuollaisena. "
Se, minun oppimani mukaan ei riitä siihen että nainen rakastaisi miestä.
Tuo taitaa olla se asia joka minua vaivaa. Se että naisen huomio ja rakkaus täytyy miehen "ostaa".
Tietysti tunnen sentään jotakin muita asioita kohtaan., mutta huomaan muutoksen ihmisiä ja naisia kohtaan tunnepuolella. Ne tunteet noilta osin on lähinnä seksuaalisia jne. eikä esimerkiksi välittäviä, tai samaistuvia. Kuten sanoin se rakkaus osa on hävinnyt jonnekin. Ajatuksena jo se tuntuu kaukaiselta.
En ole koskaan ollut mikään pilvilinnojen rakentelija, joten ei voi puhua että olisin ollut mikään lapsellinen tai naiivi.
Mutta ehkä olet oikeassa että tämä suoritusyhteiskunta on voittanut sitten minutkin ja katselen naisia lähinnä vain välineinä.
Tunnetyhjiö häiritsee koska olin aiemmin empaattisempi henkilö. Samoin ajattelin löytäväni jonkin sortin rakkautta ja ehkä sellaista kumppanuutta. Nyt en enää edes käsitä miten kuvittelin sellaista.
Herätykseni tapahtui tuon suhteen epäonnistumisen myötä kun huomasin etten tunne surua tapahtuneesta. Ehkä se oli viimeinen naula arkkuun.
Vahvistuuko ihminen siitä ettei ihminen tunne mitään? Mielestäni ei.
Ihminen vahvistuu jos hän tuntee entistä syvemmin jotakin.
Ei ole ketään ulkopuolista jolle puhua paitsi kirjoittaa tälle palstalle.
Olen mies ja ei ketään kiinnosta minun tällaiset "murheet" vaikka tällä hetkellä olen murheeton koska enhän tunne mitään.
On vastaavaa. Taitaa olla surua, olen päätellyt. Pitkä sitoutuminen takana, kaikkensa antaneena todella pettyneenä, taistellen katkeruutta vastaan. Kiva olisi jos joku olis vierellä, muttei kuvittelisi liikoja suhteelta. Eikä kuitenkaan niinkään.. Kiva olla yksinkin, vaikka ei olekaan. Tasapainoilua. Itse olen, nyt ainakin, väsynyt olemaan toista varten, uhrata itsestäni toiselle. Täytyisi olla melko itsenäinen ja vahva ihminen,joka tietäisi antaa minulle tilaa eikä kiirehtisi, vaan eläisi kanssani vain päivän kerrallaan. Kukahan sellaiseen alkaisi?:) Tietenkin joku terapeutti,maksusta.:)) Mutta olisi se niin mukavaa kun joku vaan tulisi ja täyttäisi tyhjenneet "rakkausvarastot" ilman että täytyisi antaa itsestänsä kenellekään. Ja täytyisi olla varma ettei ketään tietoisesti tekisi omalla kylmyydellään yhtä kyyniseksi ja tunteettomaksi kuin itse nyt on. Kai tämä aikansa vie parannella, löytää keino täyttää "varastonsa". Laastareita yritän itse välttää.
Voi olla surua. En usko että se vain liittyi tähän suhteeseen joka päättyyi yksinään vaan enemmänkin on kaikkien koettujen naissuhteiden päätepiste ja yhteenlaskettu summa.
"Mutta olisi se niin mukavaa kun joku vaan tulisi ja täyttäisi tyhjenneet "rakkausvarastot" ilman että täytyisi antaa itsestänsä kenellekään."
Minä en osaa edes ajatella moista mahdollisuutta että joku tulisi ja täyttäisi jotain.
"Ja täytyisi olla varma ettei ketään tietoisesti tekisi omalla kylmyydellään yhtä kyyniseksi ja tunteettomaksi kuin itse nyt on. "
Tuo on minullakin ajatuksena. En tahdo pilata kenenkään muun elämää koska selkeästihän tein jotain väärin kun olen edelleen yksin ja nyt vielä kaiken lisäksi tyhjä sisältä.
"Kai tämä aikansa vie parannella, löytää keino täyttää "varastonsa". "
En ole aivan varma onko minulla enää moista varastoa olemassakaan enää. Hyvä että sinulla on tunne että jotakin on vielä tulossa.
"Laastareita yritän itse välttää. "
Omiin vaivaani taidettaisiin tarvita jotain vahvempaa kun kyseessä on enemmänkin sydämen amputaatio kuin joku haava joka vuotaa.
Ehkä syynä on se että olen huomannut miten turhia minun tuntemani tunteet ovat. Niillä ei vaikuta olevan merkitystä kenellekään ja tälle maailmalle.
Lopputuloksena ne kaiketi sanoivat vain sopimuksen irti ja ilmoittivat ettei kukaan enää asu täällä.
10 vuotta mennyt, reilut 50 lusittavana (=100). rakkaus on kuollut - paitsi yleinen itserakkaus :) ..ja mä olin kuitenkin aivan ihana ihminen... hei sori...täytyy mennä kädelle :)(