Joku kirjoitti täällä, miksi toinen ei enää katso pitkään ja hädin tuskin vilkaisee. Siitä tuli mieleen oma tilanteeni. Joudun vaihtelevasti näkemään miestä, johon ihastuin ja jonka kanssa vietin muutaman läheisenkin hetken, ei kuitenkaan mitään makuuhuonetouhuja, mutta meistä ei tullut sen enempää. Itse vetäydyin, omista syistäni. Sain hänet sen jälkeen (hetkellisesti) pois ajatuksista.
Mutta se ongelma tuleekin seuraavana, hän palaa aina mieleen ja näkemisensä tuntuu edelleen samalta kuin ennen. Se ihastumisen tunne, mutta se on nykyään ehkä puoliksi hieman ahdistava tunne. Kuin joku kuristaisi. Tiesin jo aiemmin, että se tulee repimään minua rikki, kun näen hänet toisen kanssa. No en ole nähnyt, mutta tiedän hänen olleen ja oletan hänen olevan tälläkin hetkellä suhteessa ja välillä se tuntuu niin pahalta ja kadun valintojani. Toisaalta haluan olla hänen puolestaan onnellinen, vaikka en hänen tilanteestaan nyt mitään tiedäkään. Mutta miksi aina palaa mieleen ne keskustelut, joita käytiin ja mistä juteltiin? Miksi se tuntuu edelleen samalta?
Ja palaan takaisin ensimmäiseen lauseeseen. En pysty katsomaan häntä enää pitkään, mieluummin kääntäisin katseen pois, mutta se tuntuisi töykeältä. Voin tervehtiä kuten ennenkin ja lupasin hymyilläkin, mutta todellisuudessa sen hymyn takaa ei enää löydy sitä samaa tunnetta. Onneksi emme nykyään enää törmää niin usein kuin ennen, mutta joka kerta se jollain tavalla tuntuu erittäin pahalta. Jos pystyisin, rakentaisin omin käsin sen "kuoren" sydämen päälle.
Mutta se ongelma tuleekin seuraavana, hän palaa aina mieleen ja näkemisensä tuntuu edelleen samalta kuin ennen. Se ihastumisen tunne, mutta se on nykyään ehkä puoliksi hieman ahdistava tunne. Kuin joku kuristaisi. Tiesin jo aiemmin, että se tulee repimään minua rikki, kun näen hänet toisen kanssa. No en ole nähnyt, mutta tiedän hänen olleen ja oletan hänen olevan tälläkin hetkellä suhteessa ja välillä se tuntuu niin pahalta ja kadun valintojani. Toisaalta haluan olla hänen puolestaan onnellinen, vaikka en hänen tilanteestaan nyt mitään tiedäkään. Mutta miksi aina palaa mieleen ne keskustelut, joita käytiin ja mistä juteltiin? Miksi se tuntuu edelleen samalta?
Ja palaan takaisin ensimmäiseen lauseeseen. En pysty katsomaan häntä enää pitkään, mieluummin kääntäisin katseen pois, mutta se tuntuisi töykeältä. Voin tervehtiä kuten ennenkin ja lupasin hymyilläkin, mutta todellisuudessa sen hymyn takaa ei enää löydy sitä samaa tunnetta. Onneksi emme nykyään enää törmää niin usein kuin ennen, mutta joka kerta se jollain tavalla tuntuu erittäin pahalta. Jos pystyisin, rakentaisin omin käsin sen "kuoren" sydämen päälle.
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.