Olen kovasti pohtinut minun ja mieheni rakoilevaa suhdetta..Lapset ovat 5 ja 2.. Tuntuu ettemme mitään muuta tee, kuin tappelemme ja kinaamme tai sitten emme puhu lainkaan..tätä on jatkunut n.2 v.
Olen miettinyt erotakko vai ei ja onko tämä normaalia vai ei. Haluan olla yhdessä lasteni isän kanssa ja mieluusti koko loppuelämänä koska olemme kokeneet tärkeitä asioita yhdessä, mutta välillä tulee miettineeksi, onko tämä rakkautta tai onko se loppunut meidän väliltä.. Vai olemmeko yhdessä koska kumpikaan ei uskalla tehdä päätöstä vaikka kumpikin voi huonosti. Tai olemmeko yhdessä koska kumpikaan ei haluaisi luopua lapsista..(siis näennäisesti, toki lapset näkisivät kumpaakin mutta eiväthän he voi kahdessa paikassa olla yhtäaikaa..)Olemme myös huomanneet ettemme halua täysin samoja asioita elämältä, toki kumpikin joustaa mutta lopputuloksena ei välttämättä aina ole se kaunein satu..Kumpikaan meistä ei halua erota, mutta se tuntuu aika väistämättömältä kun katsoo tilannettamme. Osa kenen kanssa olen asiasta puhunut, sanovat ettei kellään mene hyvin kun on alle kouluikäisiä lapsia ja osa taas sanoo että eihän tuollaista pitäisi olla ja että kylläpä teijän huono vaihe onkin kestänyt sitten kauan...
Ajattelin siis kysyä teitlä vanhemmilta ja viisaammilta..Jotka olette edelleen yhdessä sen lastenne isän kanssa.. Onko teillä ollut vaikeita kausia (varmasti on) ja kuinka olette ne jaksaneet ja miten kauan ne ovat kestäneet..Jos vanhemman kokemuksella ja viisaudelle kertoisitte,mitä tällaisten 30 vuotiaiden pienten lasten vanhempien pitäisi tehdä...
Riittääkö teillä vielä rakkautta jaettavaksi kumppanille tai oletteko "löytäneet oisenne uudelleen" jossain vaiheessa...vieläkö sitä pitää yrittää vai pitäisikö jo antaa periksi....
Olen miettinyt erotakko vai ei ja onko tämä normaalia vai ei. Haluan olla yhdessä lasteni isän kanssa ja mieluusti koko loppuelämänä koska olemme kokeneet tärkeitä asioita yhdessä, mutta välillä tulee miettineeksi, onko tämä rakkautta tai onko se loppunut meidän väliltä.. Vai olemmeko yhdessä koska kumpikaan ei uskalla tehdä päätöstä vaikka kumpikin voi huonosti. Tai olemmeko yhdessä koska kumpikaan ei haluaisi luopua lapsista..(siis näennäisesti, toki lapset näkisivät kumpaakin mutta eiväthän he voi kahdessa paikassa olla yhtäaikaa..)Olemme myös huomanneet ettemme halua täysin samoja asioita elämältä, toki kumpikin joustaa mutta lopputuloksena ei välttämättä aina ole se kaunein satu..Kumpikaan meistä ei halua erota, mutta se tuntuu aika väistämättömältä kun katsoo tilannettamme. Osa kenen kanssa olen asiasta puhunut, sanovat ettei kellään mene hyvin kun on alle kouluikäisiä lapsia ja osa taas sanoo että eihän tuollaista pitäisi olla ja että kylläpä teijän huono vaihe onkin kestänyt sitten kauan...
Ajattelin siis kysyä teitlä vanhemmilta ja viisaammilta..Jotka olette edelleen yhdessä sen lastenne isän kanssa.. Onko teillä ollut vaikeita kausia (varmasti on) ja kuinka olette ne jaksaneet ja miten kauan ne ovat kestäneet..Jos vanhemman kokemuksella ja viisaudelle kertoisitte,mitä tällaisten 30 vuotiaiden pienten lasten vanhempien pitäisi tehdä...
Riittääkö teillä vielä rakkautta jaettavaksi kumppanille tai oletteko "löytäneet oisenne uudelleen" jossain vaiheessa...vieläkö sitä pitää yrittää vai pitäisikö jo antaa periksi....
Vastaukset 2
Vanhimmat
Sanot, että 'kumpikaan meistä ei halua erota'. Minusta se on aika selkeästi sanottu; Te elätte kiireisintä ja rankinta vaihetta elämässänne, kun työelämä on aika raskasta ja perhe-elämä vie voimat - eikä parisuhteelle jää rauhallista aikaa tarpeeksi. Mutta minä vanhempana ihmisenä sanon, että tuo kyseinen aika oli minun elämäni parasta ja antoisinta aikaa.
Teettekö yhdessä kotitöitä ja hoidatteko yhdessä lapsianne? Ja muutoinkin, pyrittekö perheasioissa yhteisymmärrykseen? Onko teillä lastenhoitoapua, että edes joskus pääset miehesi kanssa yhdessä leffaan, ulos syömään tai vaikka pienelle hemmottelulomalle?
Lapsesi ovat ihanassa iässä ja heidänkin kanssaan voi liikkua jo luontopolulla, retkikohteissa, ruokailemassa, matkoilla jne (tietysti lasten ehdoilla) niin, että virkistyy itsekin.
Usein myös kanssakäyminen ja seurustelu toisen lapsiperheen kanssa antaa virikkeitä ja piristää kummasti - sitä näkee, että arjen sujuminen on tärkeää myös muillekin ja antaa voimia elämään.
Riitely on tietenkin repivää ja väsyttävää, joten pariskunnan pitäisi puhua toistensa kanssa. Usein lapsetkin vaistoavat vanhempien huonot välit ja saattavat kiukutella ymmällään saadakseen huomiota ristiriitojen keskellä.
Ja vielä, hoitakaa raha-asiat, ettei menoista tai tuloista tarvitse tapella. Jotta ainakin rahallisesti teillä kotiasiat ovat kunnossta. (Eikä se eronneen lapsiperheen elämä mitään herkkua ole - raha, aika ja hermot ovat usein tällöinkin tiukoilla).
Tuolla juttuaihioissa on otsake: 'Avioero teki lapsestamme riiviön'.
Avioero voi olla myös lapsille kova paikka ahdistuksineen ja hylätyksi tulemisen tunteineen. Monesti vielä eronnut vanhempi joutuu vielä köyhyysloukkuun, kun eron myötä taloudellinen tilanne romahtaa. Yksinhuoltajan arki voi olla aika ahdistavaa ja ankeata, joten kannattaa kyllä harkita vakavasti. Lapsi rakastaa molempia vanhempiaan.