Minulla on ongelma: siskoni. En kertakaikkiaan tule hänen kanssaan toimeen. Olen yrittänyt hyvällä ja olen yrittänyt pahalla, olen melkeinpä yrittänyt päälläni seisten, mutta tuloksetta.
Olemme molemmat sangen lyhytpinnaisia ihmisiä, mikä on varmaan yksi merkittävä syy siihen, miksi ajaudumme jatkuvasti riitoihin. Toinen on se, että olemme molemmat aika itsekkäitä. Itse olen kuitenkin aktiivisesti yrittänyt kitkeä tätä raivostuttavaa ominaisuutta itsestäni.
Siskossani minua häiritsevät myös se, ettei hän juuri koskaan koske minuun. Tarkoittaen että hän ei halaa tai pörrötä hiuksia tai mitään. Itse hän sanoo, ettei ole sellainen ihminen, mutta minulle hän jää tämän ominaisuuden takia etäiseksi. Kai nyt siskot voisivat edes joskus toisiaan halata? Vai pitääkö alkaa kätellä tavatessa?
Minua myös ottaa päähän se, että minulla ei ole mitään auktoriteettista valtaa siskooni. Ei minun nyt mikään Hitler pidäkään hänen silmissään olla, mutta jos kysyn häneltä epämieluisan kysymyksen (esim. "Rikoitko tän mun tavaran?") vaikka edes enkelimäisen ystävällisellä äänensävyllä, hän ei vastaa (mikä ärsyttää niin että voisin huutaa).
Hänellä on myös aika pelottava kyky kääntää aina kaikki minun syykseni. En itsekään tajua, miten siinä aina käy niin, mutta aina loppupeleissä hän on viaton enkeli ja minä pahansuopa ämmä, joka kylvää riidan siementä ympärilleen.
Hänessä on myös muutamia muita ominaisuuksia, jotka ovat suoraan sanoen kammottavia: hän ei koskaan pyydä anteeksi. Ei koskaan. Kun hän satuttaa minua, minun olisi niin paljon helpompi mennä eteenpäin, jos edes tietäisin hänen katuvan. Mutta ei.
Lisäksi suurenkin riidan jälkeen hän tyyntyy noin viidessä minuutissa, korkeintaan vartissa, kun taas minä saatan kiehua vielä monen tunnin kuluttuakin (joskus viikkojenkin). Ja aina hän muistaa sysätä syyn minun niskoilleni. Kaiken kukkuraksi hän ei koskaan välitä siitä, mitä minä sanon, mitä ajattelen ja miltä minusta tuntuu. Jos pyydän häneltä jotain, hän tekee juuri päinvastoin. Joskus tuntuu ettei hän kuuntele, toisinaan taas tuntuu että hän kuuntelee muttei vain välitä.
Tunnustan vielä, että en ole henkisesti kovinkaan vakaa. Olen ollut masentunut (vaikkei sitä koskaan ole diagnosoitu, mutta olen hyvin vakavasti harkinnut tappaa itseni, joten eiköhän se masennusta ole?) ja olen myös viillellyt itseäni. Pointti on kuitenkin se, että lähes joka kerta tavattuani siskoni (mitä onneksi tapahtuu nykyään aika harvoin) petyn hänen käytökseensä ja kertakaikkiaan romahdan henkisesti. Minusta tuntuu usein, että paukutan vain päätäni seinään, mutta silti en myöskään kykene leikkaamaan häntä irti elämästäni (joten leikkaan sitten itseäni).
Sekava teksti, myönnän. Mutta tarkoitus oli siis kysyä: kannattaako minun yrittää päästä siskostani eroon? Hän ei tämän tekstin pohjalta varmaankaan ole kovin hyväksi minulle, mutta hänessä on myös hyvää: hän on vienyt minut elokuviin, ostoksille, baariin, kaupungille, uimaan - ties minne. Hän on ostanut lahjoja ja muistanut minua juhlapäivinä ja sitä paitsi minun ei aina tarvitse edes puhua hänelle, hän pystyy melkein lukemaan ajatukseni.
Vastauksista huolimatta pelkästään tämän henkilökohtaisen tarinan jakaminen helpotti melkoisesti. Mutta, mitä siis teen ihanan kamalan siskoni kanssa? Yritänkö vielä jotakin mahdollista/mahdotonta temppua, vai sanonko, että kiitos nyt riittää, en kestä enää yhtään pettymystä ja henkistä riepottelua. Eikö perheen pitäisi tehdä vahvemmaksi eikä murentaa henkisesti?
Olemme molemmat sangen lyhytpinnaisia ihmisiä, mikä on varmaan yksi merkittävä syy siihen, miksi ajaudumme jatkuvasti riitoihin. Toinen on se, että olemme molemmat aika itsekkäitä. Itse olen kuitenkin aktiivisesti yrittänyt kitkeä tätä raivostuttavaa ominaisuutta itsestäni.
Siskossani minua häiritsevät myös se, ettei hän juuri koskaan koske minuun. Tarkoittaen että hän ei halaa tai pörrötä hiuksia tai mitään. Itse hän sanoo, ettei ole sellainen ihminen, mutta minulle hän jää tämän ominaisuuden takia etäiseksi. Kai nyt siskot voisivat edes joskus toisiaan halata? Vai pitääkö alkaa kätellä tavatessa?
Minua myös ottaa päähän se, että minulla ei ole mitään auktoriteettista valtaa siskooni. Ei minun nyt mikään Hitler pidäkään hänen silmissään olla, mutta jos kysyn häneltä epämieluisan kysymyksen (esim. "Rikoitko tän mun tavaran?") vaikka edes enkelimäisen ystävällisellä äänensävyllä, hän ei vastaa (mikä ärsyttää niin että voisin huutaa).
Hänellä on myös aika pelottava kyky kääntää aina kaikki minun syykseni. En itsekään tajua, miten siinä aina käy niin, mutta aina loppupeleissä hän on viaton enkeli ja minä pahansuopa ämmä, joka kylvää riidan siementä ympärilleen.
Hänessä on myös muutamia muita ominaisuuksia, jotka ovat suoraan sanoen kammottavia: hän ei koskaan pyydä anteeksi. Ei koskaan. Kun hän satuttaa minua, minun olisi niin paljon helpompi mennä eteenpäin, jos edes tietäisin hänen katuvan. Mutta ei.
Lisäksi suurenkin riidan jälkeen hän tyyntyy noin viidessä minuutissa, korkeintaan vartissa, kun taas minä saatan kiehua vielä monen tunnin kuluttuakin (joskus viikkojenkin). Ja aina hän muistaa sysätä syyn minun niskoilleni. Kaiken kukkuraksi hän ei koskaan välitä siitä, mitä minä sanon, mitä ajattelen ja miltä minusta tuntuu. Jos pyydän häneltä jotain, hän tekee juuri päinvastoin. Joskus tuntuu ettei hän kuuntele, toisinaan taas tuntuu että hän kuuntelee muttei vain välitä.
Tunnustan vielä, että en ole henkisesti kovinkaan vakaa. Olen ollut masentunut (vaikkei sitä koskaan ole diagnosoitu, mutta olen hyvin vakavasti harkinnut tappaa itseni, joten eiköhän se masennusta ole?) ja olen myös viillellyt itseäni. Pointti on kuitenkin se, että lähes joka kerta tavattuani siskoni (mitä onneksi tapahtuu nykyään aika harvoin) petyn hänen käytökseensä ja kertakaikkiaan romahdan henkisesti. Minusta tuntuu usein, että paukutan vain päätäni seinään, mutta silti en myöskään kykene leikkaamaan häntä irti elämästäni (joten leikkaan sitten itseäni).
Sekava teksti, myönnän. Mutta tarkoitus oli siis kysyä: kannattaako minun yrittää päästä siskostani eroon? Hän ei tämän tekstin pohjalta varmaankaan ole kovin hyväksi minulle, mutta hänessä on myös hyvää: hän on vienyt minut elokuviin, ostoksille, baariin, kaupungille, uimaan - ties minne. Hän on ostanut lahjoja ja muistanut minua juhlapäivinä ja sitä paitsi minun ei aina tarvitse edes puhua hänelle, hän pystyy melkein lukemaan ajatukseni.
Vastauksista huolimatta pelkästään tämän henkilökohtaisen tarinan jakaminen helpotti melkoisesti. Mutta, mitä siis teen ihanan kamalan siskoni kanssa? Yritänkö vielä jotakin mahdollista/mahdotonta temppua, vai sanonko, että kiitos nyt riittää, en kestä enää yhtään pettymystä ja henkistä riepottelua. Eikö perheen pitäisi tehdä vahvemmaksi eikä murentaa henkisesti?
Vastaukset 1
Vanhimmat
Kertomuksesi perusteella vaikuttaa siltä,että olet itse todellakin epävakaa persoona ja tavatessasi siskosi haet hänestä helpotusta peilaamalla itseäsi häneen ja lataamalla kohtaamiseen valtavat odotukset.
Koska olet epävakaa,tiedostamatta mielestäsi siskosi pitäisi tyynnyttää sinut ja nostaa omanarvontuntoasi. Sitähän sinä selvästi tapaamisilta odotat. Mutta kun siskosi jälleen kerran osoittautuu omaksi persoonakseen (joka on eri,kuin Sinä Itse),raivostut.
Ensimmäisenä sinun pitäisi selvittää oman persoonasi häiriöt,jotta voisit kohdata siskosi tasavertaisena ja hänen ainutlaatuisuutensa hyväksyvänä. Jotkut ihmiset eivät välitä kosketella muita tai uskaltavat olla vastaamatta kysymyksiin kun eivät niin vaan halua tehdä. Persoonassasi on paljolti narsistisia piirteitä. Niitäkin oppii hallitsemaan ammattiavun kautta.