Heips! Oiskohan kellään samanlaista ongelmaa.. En tiedä mikä mua vaivaa, veikkaan että tämä johtuu itseluottamuksen puutteesta, en usko että tämä on sosiaalisten tilanteiden pelkoa tms. Mua ahistaa yleensä, tosi usein mennä kauppoihin ostamaan ruokaa. Yleensä menen aina aamusta, sillon kun kaupat aukee koska sillon ei ole paljon ollenkaan ihmisiä. Sillon mua ei ahista. Oon jatkuvasti epävarma omasta itestäni, mietin koko ajan että näytän tosi typerältä tässä takissa, näissä housuissa, kengissä, hiukset on rumasti, naama on ruma ja kauhee, kävelen ryhdittömästi tai muuten typerästi. Kun menen kauppaan autolla niin istun autossa yleensä 30-60min ja koitan hokea itelleni että en näytä sen typerämmältä kuin muutkaan ja tuskin muut ihmiset niinkään ajattelee miltä minä näytän. Tietyn ajan kun siinä autossani koitan ryhdistäytyä niin lopulta yleensä onnistun menemään sinne kauppaan.
Sitten kassalle meno.. Kauhee ahistus taas, koko ajan mietin mielessäni että oispa tämä jo ohi, sydän lyö monesti tosi paljon, tulee punastuva olo, hiki ja tuntuu että en kestä tätä. Joskus tää on lievempää mutta harvoin. Kaupassa käynti on kertakaikkiaan yhtä helvettiä. Ja muissa virastoissa asioiminen, esim pankki, kela, työkkäri ym mitä näitä onkaan. Tai työhaastatteluihin meno, monet haastattelut oon perunut sen takia kun on alkanu kovasti ahistamaan.
Olen käynyt lääkärissä ja sain Sepramia lääkkeeksi, siitä ei ollut mitään hyötyä. Söin kuitenkin ne loppuun ja sen jälkeen en lääkärissä ole käynyt, olisi tarkoitus mutta en usko että kukaan pystyy mua hoitamaan.
Vertailen itseäni jatkuvasti muihin naisiin, koen AINA olevani se rumin ja hirveimmän näkönen. Näen kaikki naiset mua kauniimpana ja parempina. Joskus on sellasia päiviä että tunnen olevani täynnä itseluottamusta, en ressaa mistään, en koe olevani ruma tms. Näitä päiviä on vaan perhanan harvoin.
Viime kesäkin meni enimmäkseen siinä että oleilin vaan asunnollani neljän seinän sisällä. Kaupassa kävin vähän ennen kun ne menivät kiinni tai yleensä kävin siwassa joka täälläpäin on 23.00 asti auki, sillon siellä harvoin oli enempää kun yks tai kaks ihmistä.
Elän jatkuvassa ahdistuksen tunteessa, joskus en viihti edes ulko ovea aukasta ja käydä vähän ulkona koska ajattelen että naapurit kyylää ja ajattelee ompa typerän näkönen tms. Haluan vaan sulkeutua tänne sisälle loppu elämäksi, sellasia ajatuksia on monesti.
En viihti edes autoani tankata koska pelkään että mokaan. Tiedän osaavani tankata, kyse ei ole siitä, mutta kun ajattelen koko ajan että entä jos alan panikoimaan siinä tilanteessa ja sitten menen niin sekaisin etten osaa edes autoa tankata. En viihti käyttää autoani huollossa tai missään, en uskalla, en viihti, hävettää, entä jos mokailen jotenkin jotain??!! Minulla on veli joka hoitaa kaikki tuollaiset auto asiat, hän tietää tästä ongelmastani mutta ei osaa sen kummemmin itsekään auttaa.
Olen aika riippuvainen veljestäni, ilman häntä en kykenisi edes pitämään autoa tai tekemään mitään, joskus veljeni käy puolestani jopa kaupassa. Aika harvoin mutta joskus. Harvoin sen takia koska olen pyrkinyt aina käymään itse.
Haluaisin muuttaa toiselle paikkakunnalle, sen takia että sillon tietäisin että nyt on PAKKO hoitaa itse omat asiat eikä enään olisi siinä veljeä joka "paapoo" ja tekee joskus kaikki asiat minun puolestani. Mutta en uskalla muuttaa, koska pelkään etten pärjää. Koska ahistuisin.
Siinä nyt jotain kerrontaa elämästäni.
Onko muita joilla samanlaisia ongelmia? Neuvoja?
Sitten kassalle meno.. Kauhee ahistus taas, koko ajan mietin mielessäni että oispa tämä jo ohi, sydän lyö monesti tosi paljon, tulee punastuva olo, hiki ja tuntuu että en kestä tätä. Joskus tää on lievempää mutta harvoin. Kaupassa käynti on kertakaikkiaan yhtä helvettiä. Ja muissa virastoissa asioiminen, esim pankki, kela, työkkäri ym mitä näitä onkaan. Tai työhaastatteluihin meno, monet haastattelut oon perunut sen takia kun on alkanu kovasti ahistamaan.
Olen käynyt lääkärissä ja sain Sepramia lääkkeeksi, siitä ei ollut mitään hyötyä. Söin kuitenkin ne loppuun ja sen jälkeen en lääkärissä ole käynyt, olisi tarkoitus mutta en usko että kukaan pystyy mua hoitamaan.
Vertailen itseäni jatkuvasti muihin naisiin, koen AINA olevani se rumin ja hirveimmän näkönen. Näen kaikki naiset mua kauniimpana ja parempina. Joskus on sellasia päiviä että tunnen olevani täynnä itseluottamusta, en ressaa mistään, en koe olevani ruma tms. Näitä päiviä on vaan perhanan harvoin.
Viime kesäkin meni enimmäkseen siinä että oleilin vaan asunnollani neljän seinän sisällä. Kaupassa kävin vähän ennen kun ne menivät kiinni tai yleensä kävin siwassa joka täälläpäin on 23.00 asti auki, sillon siellä harvoin oli enempää kun yks tai kaks ihmistä.
Elän jatkuvassa ahdistuksen tunteessa, joskus en viihti edes ulko ovea aukasta ja käydä vähän ulkona koska ajattelen että naapurit kyylää ja ajattelee ompa typerän näkönen tms. Haluan vaan sulkeutua tänne sisälle loppu elämäksi, sellasia ajatuksia on monesti.
En viihti edes autoani tankata koska pelkään että mokaan. Tiedän osaavani tankata, kyse ei ole siitä, mutta kun ajattelen koko ajan että entä jos alan panikoimaan siinä tilanteessa ja sitten menen niin sekaisin etten osaa edes autoa tankata. En viihti käyttää autoani huollossa tai missään, en uskalla, en viihti, hävettää, entä jos mokailen jotenkin jotain??!! Minulla on veli joka hoitaa kaikki tuollaiset auto asiat, hän tietää tästä ongelmastani mutta ei osaa sen kummemmin itsekään auttaa.
Olen aika riippuvainen veljestäni, ilman häntä en kykenisi edes pitämään autoa tai tekemään mitään, joskus veljeni käy puolestani jopa kaupassa. Aika harvoin mutta joskus. Harvoin sen takia koska olen pyrkinyt aina käymään itse.
Haluaisin muuttaa toiselle paikkakunnalle, sen takia että sillon tietäisin että nyt on PAKKO hoitaa itse omat asiat eikä enään olisi siinä veljeä joka "paapoo" ja tekee joskus kaikki asiat minun puolestani. Mutta en uskalla muuttaa, koska pelkään etten pärjää. Koska ahistuisin.
Siinä nyt jotain kerrontaa elämästäni.
Onko muita joilla samanlaisia ongelmia? Neuvoja?
Vastaukset 38
Vanhimmat
Vaihda lääkitys.
Jos kärsisit päänsärystä, ja kokeilisit asperiinia ilman että siitä olisi apua, niin kirjoittaisitko tänne sivuille apua kyselen?
Et varmaan, kokeilisit ibusalia, paramaxia jne. kunnes ongelma ratkeaisi.
Mikähän kumma ihmiset saa hoitamaan psyykkisiä sairauksia milloin uskonnollisilla hurahtamisilla tai vaan yksinkertaisesti kärsimään vaivasta, kunnes päättävät päivänsä?
Kyse on kuitenkin aina vain aivokemiallisista häiriöistä. Eikä fyysisiä ja psyykkisiä sairauksia pitäisi erotella toisistaan.
Olen niin samaa mieltä kuin yllä kiroittanut. Miksi ihmiset häpeävät mielen ongelmia? Itse olen sitä mieltä, että toinen ihminen voi sairastaa esim. korkeaa verenpainetta ja toinen taas esim. paniikkihäiriötä ja kummatkin ovat lääkkeen tarvitsijoita. Ei mielensairaus ole sen pahempi tai hävettävämpi asia kuin fyysinen sairaus. Kumpaankin vain avun hakeminen auttaa. Totuus on kuitenkin pakko myöntää eli monesti fyysisiin sairauksiin lääke pelkästään riittää kun taas mielen sairauksiin pelkkä lääke on vain hätäapu ja sen jälkeen se oikea hoito vasta aloitetaan eli esim. terapia.
Eli ei muuta kuin apua hakemaan ja toisen lääkkeen kokeilua.
Kyllä tuo kuvaus vaikuttaa aika vahvasti sosiaaliselta fobialta tai mikä se nyt onkaan. Miellytti se diagnoosi sitten tai ei...
Asuinkunnan mielenterveystoimisto olis varmaan se mihin kannattais olla yhteydessä. Mä en ole ihan varma miten nämä terapia-systeemit menee, mutta mtt:ssä kait työskentelee jotain hoitajia ja sieltä ei saa varsinaista terapiaa vaan keskusteluapua? Psykiatrin voi kuitenkin päästä tapaamaan mtt:n kautta, ja sellainen voi tarvittaessa sitten kirjoittaa lähetteen varsinaiseen terapiaan jonnekin, sekä määrätä erilaisia lääkkeitä joiden vaikutusta sitten seurataan...
(Mä olen päätynyt terapiaan osastohoidon kautta, siksi en oikein ole varma noista kunnallisen puolen systeemeistä.)
En tosin tiedä oliko aloittaja ylipäätään kiinnostunut terapiasta, mutta luulis tuon ahdistuksen jo rajoittavan sen verran että siihen haluais jotain muutakin apua kuin nettiviestejä :-) Minä en valitettavasti usko että ongelma ratkeaisi pelkällä lääkityksellä.
Aloituksessa oli kuvattu paljon noita oireita mutta jäi vähän epäselväksi että mikä sun elämäntilanne on, opiskeletko jotain vai oletko sairaslomalla vai työtön?
Mulla on kyllä itellä samantyyppistä ahdistusta, ehkä lievempänä...
En opiskele. Olen aiemmin opiskellut 3 kertaa ammattikoulussa, mutta jokaisen lopettanut ahistuksen takia. Aina haen uudelleen kouluihin ja koitan käydä mutta en ole tähän mennessä kyennyt. Vastakin mulla olisi ollut koulupaikka, jonka kuitenkin menetin koska en mennyt sinne ollenkaan. Ajoin kyllä koulun pihalle ja istuin autossa mutta siinä pihalla oli opiskelijoita aika paljon niin en voinu kuvitellakaan astuvani autosta ulos ja meneväni sinne. Koska, kuten ekassa viestissänikin sanoin, miettisin koko ajan miltä näytän, typerältä.. Kauheelta, kävelen tyhmästi tai jotain vastaavaa. Huh huh, ajattelenkin tuollasta tilannetta niin ahistun.
Työhaastattelukin ois vasta ollut erääseen paikkaan, peruutin koska en kykene menemään.
Niin ja ikää on 21vuotta.
Terapiaan! Sinun on varmasti vaikea yksin noista tunteista päästä. Pääsisit varmasti KELA:n tukemaan terapiaan. Luulenpa, että helpottaisi paljon. Ota yhteyttä paikkakuntasi mielenterveystoimistoon tai -keskukseen, mikä se nyt onkaan ja kerro tilanteesi. Kysy terapiamahdollisuudesta. Tarvitset apua, ei sinun tarvitse tuollaisen kanssa alistua elämään!
Onhan tämän kanssa eletty jo noin 6vuotta, joskus tämä on lievempää, joskus ei oo ollenkaan minkäänlaisia ahistuksen tunteita, saattaa viikko yliki olla että kaikki ok tai enemmänki, sitten saattaa tulla vaikka kuukausi etten voi astuakkaan ulos kuten juuri tällä hetkellä.
Joo, pitäs kait tuota ottaa vaikka tuonne mielenterveystoimistoon yhteyttä. Joskus olen ollutkin sinne yhteydessä mutta kai jotenkin alko nolottamaan ja hävettää että lopetin yhteydenpidon sinnepäin.
siis alkoi nolottamaan ja hävettään JOTEN lopetin yhteydenpidon sinne.
Ei se haittaa vaikka hävettää. Häpeään ei kuole. Niillä muilla asiakkailla / potilailla on samanlaisia ongelmia ja lääkäreille ja hoitajille ja muille noi on ihan tuttuja asioita. Mulla on ihan samanlaisia oireita ollu ja terapia on auttanu paljon. Pitää vaan hakea apua sinnikkäästi ja olla kärsivällinen. Tee se! Mua ahdistaa se ajatus, että et hakis apua. Se oli niin kamalaa sillon kun oli ihan yksin ahdistustensa ja masennuksensa kanssa.
Osaisko kukaan sanoa että voiko tämä olla sosiaalisten tilanteiden pelkoa tai jotain muuta?
Ap, kertomasi kuulosti niin kovin tutulta. Itse olen kolmekymppinen nainen ja kärsin samanlaisista ongelmista. Ensimmäiset muistikuvat ahdistuksesta ja jännityksestä minulla on ennen kouluikää. Muistan kun äitini vei minua päiväkotiin ja jo ennen lähtöä tunsin outoa ahdistusta tulevasta päivästä, muistan kuinka päiväkodissa yritin vetäytyä muista lapsista, pelkäsin ulkoilutilanteita ja ohjattuja leikkejä. Kotioloissa muistan, kun kaverin pyytäminen pihalle pelotti, mahassa kierteli kun painoin ovikelloa ja jännitin, tuleeko kaveri vai hänen vanhempansa avaamaan ja mietin mielessäni, millä sanoilla puhuisin asiani. Enkä ollut tällöin kuin neljän viiden vanha...
Koen siis, että minulla on aina ollut tämä ongelma, joskus on aikoja, kuten sinäkin ap kerroit, että on helpompaa. Olen jopa hakenut töitä tai opiskelupaikkoja tälläisinä aikoina, mutta ennen kuin työt tai koulu on päässyt vauhtiin, tulee pelot ja ahdistukset jälleen takaisin.
Apua en murheelleni osannut hakea vasta kun noin viisi vuotta sitten, minulle tuli diagnoosi: keskivaikea masennus. Muita diagnooseja ei ole tullut, eivät varmaan pääse oikein varmuuteen kun olen niin moniongelmainen tapaus. Itse olen epäillyt joskus kaksisuuntaista mielialahäiriötä, julkisten paikkojen pelkoa, sosiaalista fobiaa, yleistynyttä ahdistuneisuushäiriötä, jopa persoonallisuushäiriötä. Mutta vaikea se on tarkkaan sanoa, kun oireet sopivat monelta osin niin moneen eri sairauteen.
Jotenkin tuntuu kuin pelkäisi koko maailmaa. Toisille on niin itsestään selvä ja yksinkertainen asia vaikka kahvilassa käynti, ruokaostosten teko tai reissuun lähteminen. Minulle ei todellakaan. Mieheni ei voikkaan ymmärtää minua. Hänestä olen vain laiska ja saamaton ihminen ja asenteessani vain on vikaa. Hän ei voi ymmärtää miksi en nauti vaikkapa kävelylenkistä perheen kanssa. Koen että minua painostetaan ja pakotetaan päivittäin moniin asioihin, enkä kykene tällöin hoitamaan ongelmaa omaan tahtiini vaikka keinot siihen saisinkin.
Nämä viisi vuotta, mitkä olen mielenterveyskeskuksessa asioinut, eli olen saanut keskusteluapua ja lääkkeitäkin on jonkin verran kokeiltu, mikään ei oikein ole auttanut. Lääkkeet ovat aina väsyttäneet niin kovasti, ettei ole mitään tullut mistään. Keskusteluapu taas on ihan jees, mutta tuntuu kuin olisi aivan yhtä tyhjän kanssa. Mukavahan se on että jollekin voi puhua, mutta ei siitä mitään apua ole ollut. Paremminkin voisin sanoa että näiden vuosien aikana mielenterveyteni on mennyt vain huonompaan. Pelkoja on tullut enemmän, olen syrjäytynyt enemmän, uskallan mennä eri paikkoihin vielä huonommin. En meinaa arjesta selviytyä, esim kodin siisteys. Kärsin hirvittävästä väsymyksestä koko ajan, en jaksa itsestäni huolehtia kunnolla, en uskalla esim kampaajallekkaan enää, puhumattakaan vaateostoksista...
Jos jotain positiivista pitää hakea, niin ainakin olen päässyt määräaikaiselle eläkkeelle, eli kuntoutustuelle. Minun ei siis tarvitse roikkua työkkärin kirjoilla ja pelätä kaikkia kursseja ja työpaikkoja ym. Ei minusta töihin tai kouluun olisikaan, ei sitten mitenkään. Nyt olen ajatellut, että pyytäisin uudestaan jotakin lääkettä kun olen nyt vuoden päivät ollut ilman mitään ja tuntuu että pää vain hajoaa. Jos vaikka löytyisikin joku lääke, mikä vaikuttaisi muutenkin kuin väsyttämällä entisestään. Vaikka itselläkin kyllä usko siihen että kukaan tai mikään voisi auttaa, on tosi olematon. En oikeastaan edes tiedä, millaista elämä olisi ilman tätä pelkoa.
Mutta, valitettavasti en oikeastaan osaa sinua ap auttaa, kun en itsekkään tiedä miten tästä "parantuisi". Kannattaa ainakin sitä apua hakea uudestaan. Kelan terapia olisi tietysti hyvä ja sopiva lääkitys. Ehkä kannattaa etsiä jotain kirjoja aiheesta myös, vaikka kirjastosta. Niistäkin voi asioita oivaltaa, ehkä. (en osaa nyt mitään nimetä)
Itsekin olen miettinyt paljon että onko terapiasta apua.. Siellä vaan jutellaan. Aikoinaan kävin 3vuotta psykologilla, tosin ihan muiden asioiden (koulukiusaamisen takia kun mieli jatkuvasti niin maassa), mutta se oli aivan turhaa hommaa ravata siellä. Siksi jäänyt huono maku suuhun tuommosesta terapiasta. Enkä usko, että tällästä sairautta juttelemalla voi parantaa. Lääkitys vois olla aika jees, jos löytyisi sellanen lääke joka auttaa tähän, edes lieventäisi hieman oireita.
Taas olen ammattikouluihin hakenut, toivon pääseväni ja jos pääsen, koitan taas käydä. Se on helppoa mennä kouluun sillon kun ei ole näitä ahdistuksen tunteita mutta yleensä ne tuppaa tuollasissa tilanteissa tulemaan, kun täytyy mennä ihan tuntemattomaan paikkaan, tuntemattomia ihmisiä ympärillä, kaikki on uutta. Mutta koitan. Ja on tässä kesä aikaa koittaa sitä apua saada, kunhan saisin otettua itteäni niskasta kiinni.
Mulla nämä kohtaukset alko 13-14vuotiaana, tarkkaan en muista. Muistan kun kävin peruskoulua ja monesti koitin siwassa käydä koulun jälkeen mutta ei siitä tullu mitään jos näin että kaupan pihalla oli paljon ihmisiä, jos vaan muutama niin helpompaa oli mennä.
Kerran oli aika kova vaihe menossa, oli kesä ja olin varmaan jotain 15vuotias sillon. Kotona tietty luonnollisesti asuin ja siellä minä omassa huoneessa istuin tietokoneen äärellä enkä ulos astunu jalallanikaan, verhot ja kaihtimet kiinni, en edes kaupassa käyny, koko ajan tuntu että jos menen ulos niin naapurit kyylää ikkunasta ja ajattelee musta jotain typerää, siis ulkonäöstäni. Se oli kauheeta aikaa, tuntui että ois joku iso muuri ympärillä jonka yli tai lävitse haluais vaan mennä mutta kun ei vaan voi.
Kun miettii 5-6vuotta taaksepäin, niin ei tämä ainakaan pahentunu ole. Silloin nuorempana tämä oli kaikista kamalinta, vaikka vieläkin on välillä tosiaan niitä jaksoja että sitä vaan on neljän seinän sisällä viikkoja.
Ja asunhan minä ihan yksin nykyään, rivitalo asunnossa. Jollain tavalla pystyny omia asioitansa aina hoitamaan että kuitenkin yksin pystyy asumaan. Monia asioita kun voi netinkin kautta nykyään hoitaa niin helpottaa elämää.
Mutta mistä se oikein johtuu että välillä sitä on ihan normaali ihminen, pystyy asioimaan kaupoissa jne, ei yhtään ahdista ja joskus tälläsiä armottomia hetkiä ettei ulos voi astua ollenkaan, tässäkin missä asun niin tien toisella puolella rivareita ja ikkunat tänne päin niin aina alan miettimään et kaikki kyylää sieltä ja näytän typerältä jne.. Aina mietin sitä omaa ulkonäköäni ja kävelytyyliäni.
Onko tällänen perinnöllistä? Tietääkseni ainakaan vanhemmillani ei tälläistä ole, eikä kellään siskoista tai veljistäni. Ainoastaan minä oon tämmönen sairas paska jolla ei oo mitään tulevaisuutta.
On se hankalaa tää elämä, ei kait se ihme ole jos tässä masentuukin kun joka päivä on yhtä kamppailua.
Itselläni myöskin samankaltaisia oireita :/ En opiskele, en ole työelämässä. En tee mitään. En ole hakeutunut edes hoitoon, pelkään ettei se auta. Pitää vaan koittaa pärjätä.
Selittäkää minulle miksi kärsitte mieluummin elämää rajoittavista oireista, kuin että yrittäisitte edes hakea apua? Joo, ei se ehkä auta, mutta auttaako kotona murehtiminen?
Minusta myös kaikista huonoin vahtoehto on olla hakematta apua. On varmasti tullut jo huomattua, että yksin kotona kärsiminen ei auta eikä muuta asiaa. Minä uskon, että terapiasta on apua, mutta se on pitkä prosessi, johon täytyy sitoutua. Myös terapeutin valinta on tärkeää. Jos kemiat ei pelaa, ei terapiasta todennäköisesti olekaan hyötyä. Minä olen käynyt 1,5 vuotta 2 kertaa viikossa terapiassa ja on auttanut ihan mielettömästi. Mutta on tietenkin myös muita vaihtoehtoja. Uskon, että myös esimerkiksi akupunktiolla voisi saada hyviä tuloksia, tosin se on aika kallista (siihen kun ei saa KELA:n tukea). Eikö ole kuitenkin parempi kokeilla ihan mitä tahansa muuta keinoa kuin sitä, jonka on jo todennut toimimattomaksi, eli yksin kärsimistä? Tiedän, että on hirmuisen vaikeaa saada tehdyksi asioita, kun masentaa ja pelottaa ja ahdistaa, mutta voisiko sitä avun hakemis-ajatusta haudutella?
Olen samaa mieltä, että ehdottomasti kannattaa ainakin etsiä apua. Parempi se "pelkkä" keskustelukin kuin että yksin vain miettii asioita. Mutta siis, kunnollinen psykoterapia on aivan eri asia kuin nämä keskustelukäynnit mielenterveyskeskuksessa. En tiedä miten helposti psykoterapiaa saa ja jos saa, täytyy siihen pystyä sitoutumaan pitkäksi aikaa.
Itse en ole vielä rohjennut kysyä edes mahdollisuutta siihen, koska en ole varma jaksanko tosiaan sitoutua, eli olenko yksinkertaisesti edes "terapiakunnossa". Ehkä jos saisin lääkityksen alkamaan ja toimimaan, niin sitten. Mutta kuten aiemmin kirjoitin, niin nämä lääkkeet mitä olen kokeillut, väsyttävät aina entisestäänkin väsynyttä olemustani. Tavallaan tarvitsisin väsymykseen lääkityksen (stimulantit) mutta tietääkseni ne taas lisäävät ahdistuneisuutta, ja ahdistuslääkkeet väsyttävät. Oravanpyörä valmis siis.
Mietit ap, että mistä se johtuu, että välillä sitä on ihan normaali. Minäkään en tiedä, ja joskus mietinkin, meneekö itselläni kyseiset tilat hypomanian puolelle eli voisiko olla kaksisuuntainen mielialahäiriö. Voihan se olla, että joskus sitä vaan väsyy siihen pelkoon, ja tavallaan yrittää saada itsensä nousemaan suosta. Tai ehkä masennuksen voimakkuus vaikuttaa myös tähän pelkoonkin. Ja pelko tietenkin myös masennukseen. Nämä nyt olivat vain minun pienen pääni pohdintoja.
Onko sinulla "kaikki asiat" ruoka ja lepo oikeassa suhteessa. Ahdistus lievittyy AINA toiminnalla.
Ravinto ja liikunta pitää olla balanssissa. Ehkä hyötyisit mielenhallintamenetelmien käyttöön otosta. Googleta ja aktivoidu.
Tutkiskele näitä ahdistumatta ja keskustele kaik läheisimpien kanssa ahdistavimmista asioista, Ja kirjoita niitä lähettämättä välttämäti minnekään.
http://koti.welho.com/marhalla/D_depersonalisaatiohairio.html
Hei.
Minulla on ollut burn out, keskivaikea masennus ja paniikkihäiriö kahdessa osassa. Ensi kerran se oli 3 vuotta ja nyt se on tullut uudelleen. Minusta tuntuu jotenkin kauhean hyvältä kertoa tästä sinulle, nyt minunkin kauhealla ja hävettävällä asialla on jokin merkitys. Ehkä tästä on apua sulle.
Mä olen aika rohkea ihminen, puhelias ja mulla on kavereitakin. Mutta joskus alkaa ihan naurettavat asiat ahdistamaan. Jonottaminen, kaupassa ja virastoissa käynti, puhelut, luokassa/tms istuminen paikoillaan hiljaa jne. Joskus olen ollut niin ahdistunut että olen kokenut pahaa oloa jopa kun poikakaverini on edes hieronut ystävällisesti selkääni. Paniikkihäiriö on perseestä. :D Usein en edes tietoisesti pelkää tilannetta, siis mitä minulle voisi ees sattua jonottamisessa tms? mutta kun vain alkaa ahistaa. Uskon että tällä on yhteys itseluottamukseen ja masennukseen. Keho on väsynnyt, ja kertoo että ei enää stressaavia tilanteita. Sitten sitä istutaan kotona itkemässä ja häpeämässä. Olen kokenut valtavia itsetuhon ja häpeän ajatuksia. Mutta sitten taas olen miettinyt että minuthan on luotu tällaiseksi, ja tunteet ovat aina oikeassa. Minun siis kuuluukin ahdistua jossain naurettavassa paikassa. Kehoni on siis täynnä henkistä kuormitusta. Pidin tässä hermolomaa 3kk. Joka ei ollut helppo juttu. Avautua perheelle ja kaikille ja kertoa että "pidän tässä hermolomaa, olen kai hullu" :D Koita välttää itseäsi alentava ajattelu. Sinun kehosi toimii oikein. Sinä ahdistut, koska sinulla on merkitystä sille tilanteelle. Sinä et ole samantekevä, siksi pelkäät. Voisimpa halata sua :) siis mulla on niin pahana välillä tämä ahdistuminen ja häpeä kans. Uskontoni on jonkin verran auttanut.. ja myös rentoutumisharjoitukset. Ja se että annan itselleni luvan mokata. Jos nyt sattuisin vaikka oksentamaan kaupan kassalle niin se on ihan ok. (tuskin kassan mielestä mutta..) Pelkään usein just tuota oksentamista. Pelkäsin sitä jo lapsena. Tyhmää mutta pelko on pelko. Kannan muovipussia kaikkialla mukanani jossain laukussa tms. Olen henkisesti herkkä, ja tulen aina olemaan. Mutta olen alkanut hyväksyä itseni. Se ei haittaa vaikka pelkää. Minä tunnen ja elän. :) Toivon sulle paljon voimia ja jaksamisia, sinä oot ihana ihminen. t.maalaistyttö
Kaksuuntanen mielialahäiriö? Apua, en halua että mulla semmosta ois :( Tuskin, en usko. En ainakaan halua uskoa!
Kiitos viesteistä.. Kivasti niitäkin tullu. Helpottaa, kun tietää ettei oo ainut vaikka eihän tällästä kenellekään toivo.
Niin, kuinkahan vaikiaa on saaha sitten muutakin kun sitä pelkkää juttelua jossain mielenterveystoimistossa.. Varmaan pitkät jonot jonnekin psykoterapiaan.. Jos edes pääsee. Muistan kun psykologille piti päästä niin eihän siitä meinannu mitään tulla, semmosta kunnon tappelua ja oottelua kuukaudesta toiseen. Ei jaksais alkaa samanlaiseen rumpaan taas. Mut joo, oishan se hyvä edes aluksi että pääsis vähän juttelemaan, jos se vaikka auttais jotain.
Kannattaa kysyä hoitajalta tai lääkäriltä, miten tuon terapian kanssa toimitaan. Itsellä on käsitys (en tiedä mistä tullut) että kysymys on lähinnä siitä, suostuuko kela sitä terapiaa korvaamaan. Eli se psykoterapia järjestyy yksityisellä psykoterapeutilla, kun julkisella puolella ei sellaisia palveluita ole, on vaan näitä psykiatrisia sairaanhoitajia joilla käydään, kuka mitenkin. Sanokaa joku jos olen väärässä.
Itselläni olen tuota kaksisuuntaista sen takia epäillyt, koska huomaan tietynlaista kausittaisuutta mielialassani. Toisinaan nämä sosiaaliset pelot ja ahdistus vähenee huomattavasti, uskallan mitä vaan ja myös masennusoireet silloin hälvenee. En ole kuitenkaan täysin mahdoton, en esim petä tai ryyppää, mutta siis itselleni kyseinen käytös on erikoista kun muuten ahdistaa jo puhelimella soittaminen ja kaupassa käyminenkin, ja sitten tuleekin joku ihmeen inspiraatioiden tulva ja tuntuu kuin itseluottamus nousisi kertaheitolla hyväksi ja saatan vaikka suunnitella työelämään palaamista tai eroa (erolla sinänsä olisi hyvät syyt kyllä) Tälläisinä hetkinä olen joskus käyttänyt rahaakin holtittomasti ja välittämättä mahdollisista seurauksista. Esim vuokrarahat isoon huonekaluhankintaan...
Mutta silti kun lukenut muiden kaksisuuntaisten kertomuksia maniasta tai hypomaniasta, tulee tunne, ettei nämä sittenkään ole niin vakavia. Voihan toki olla että ajoittain yritän siitä masennuksesta pyristellä voimakkaammin pois, mutta jotenkin luulisi ettei se ihmiskammo silloin mihinkään katoaisi. Ääh, ei pitäisi itse liikaa pohtia ja analysoida, tähän minä syyllistyn aivan liikaa...
Mutta voimia sinulle ap, yritä saada aika ainakin sinne mielenterveystoimistoon nyt alkuun. Sieltä pitäisi asiat lähteä rullaamaan eteen päin.
Jees, näin koitan tehdä. Kiitos kaikille vastanneille, lisääkin saa kirjottaa. Mukava on muidenkin juttuja lukea.
Sosiaalisten tilanteiden pelolta kuulostaa ainakin mun mielestäni. Itse kärsinyt siitä jo monta helvetillistä vuotta. Terapeutilla käyny, lääkkeitä erilaisia syönyt, ei kauheasti ole auttanut mutta apua kannattaa hankkia. Toivottavasti löydät itsellesi sopivan hoitokeinon.
Itsellä on ollut myös muita murheita, mutta tuo mitä kerroit kuulosti niin tutulta,
itsekkin ajattelin kun menin kaupungille että näytän typerältä, tai vaatteeni näyttävät tosi epäsiisteiltä/kulahtaneilta ja jos olisin laittanut jotkut todella hienot vaatteet päälle olisin kokenut jotta näytän ihan pelleltä niissä, eli ei koskaan hyvä.
-Tämä on helpottanut kun olen vain mennyt ihmisten ilmoille, paikkoihin jotka ahdistavat, ahdistus on helpottunut enkä koe enää niin että näyttäisin huonolta.
-Huono itsetunto voi vaikuttaa asiaan.
-Minun mielestäni, sinun tulee nyt vain mennä paikkoihin jotka ahdistavat, mennä kauppaan juuri silloin kun tiedät että siellä on paljon ihmisiä, ja mennä ns.pelkoa päin, eikä poispäin. Tiedän tämä on helppo sanoa, enkä voi tietää kuinka pahana nämä pelot sinulla on, mutta tämä on ainakin oikea suunta. Ota pieniä askelia, elä mene heti kaikista pahimpaan pelkoon.
-Lääkkeistä on varmaankin apua, mutta niilläkin voi olla sivuvaiktuksia, riippuu minkalaisia lääkkeitä määrätään, mutta nekään ei tuo lopullista apua, vaan asenne muutos, eli tulta päin, se auttaa...
Joo, näin olen monesti tehnytkin että oon menny esim kauppaan vaikka autossa ahistaiskin. Jonku aikaa aina vaan istun autossa, hengitän syvään ja koitan rauhottua. Koko ajan tunnen kuinka kovasti sydän hakkaa ja on sellanen tunne ettei saa kunnolla henkeä. Monesti kuitenkin oon onnistunu pääsemään sinne kauppaankin ja sitten huomannu et eihän tää kamalaa olekkaan.. Mutta aina kun lähden kaupasta pois ja meen takaisin kotiin ja sitten jos vaikka seuraavana päivänä käyn uudestaan kaupassa tai jossain muualla niin sama ahistus alkaa. En sitten tiedä että voiskohan siihen tottua ajan kanssa jos vaan aina kävis vaikka kuinka ahistais?
Jos tekis vaikka niin että joka toinen päivä kävis kaupassa, ei kyl oo niin usein mitään ostettavaa mut kävis kuitenkin.. Ja opettelis vaikka pahalta tuntuiskin. Jos sillä tavalla joskus vaikka häviäis kokonaan tää perhanan ahistuksen tunne.
Pitää kokeilla.
Vaikea arvioida kuinka pahana sinulla on nuo pelot, kuulostaa ainakin aika hankalalta, voisi olla hyvä että menisit puhumaan jollekkin ammattiauttajalle!
Ammatti ihminen osaa arvioida sitten tarvitko lääkkeitä että pystyt voittamaan ongelmasi.
ei kaikki oo ammatti ihmisiä vaik monesti luullaa.. ite saanu paskaa palvelua monesta paikasta mut toki sitä sokeesti o luottanu et hei, kyl toi alan ihminen varmana osaa asiansa.. mutta vitut. kantsii koittaa valita joku hyvä jolle menee juttelee. itse suosin esim yksityisiä lääkäreitä vaikka kalliimpia ovatkin eikä sekään aina takaa et sieläki oltais ammattitaitosia.
Minulla on 19-vuotias tytär jolla on samanlaisia ongelmia. Pala kurkussa luen näitä teidän kirjoituksia ja tunnen syvää myötätuntoa kaikkia näiden asioiden kanssa eläviä kohtaan.
Tyttäreni on taiteellisesti erittäin lahjakas ja hyvin herkkä. Vaatii itseltään likaa ja ulkopuoliset paineet, yleisesti vaaditut toimintatavat ja odotukset ja se että suomalaisessa yheiskunnassa pitää olla heti aikuinen kun täyttää 18 vuotta ahdistaa häntä todella paljon.
Hän kärsii juuri samoista asioista. Hänelle on tosi vaikeaa mm seuraavat asiat: Kaupassa ja muissa paikoissa asioiminen, puhelimessa puhuminen, tuntemattomien ihmisten kanssa puhuminen, myös tuttujen aikuisten ihmisten kanssa puhuminen, sähköpostien ja tekstiviestien lähettäminen kaikille muille paitsi kavereille, julkisilla kulkuneuvoilla liikkuminen...tätä voisi jatkaa tiedätte kyllä.
Olemme minun aloitteesta hakeneet hänelle apua jo ennen täysi-ikäiseksi tuloa. Hän on käynyt Psykiatrilla ja nyt aloittanut kongnitiivisen terapian. Tällä hetkellä tilanne on se että hän on täysi-ikäinen enkä saa millään tavalla lääkärin mielestä puuttua hänen asioihinsa, hänen pitäisi itse hoitaa kaikki, mikä olisi minunkin mielestä mitä ihanteellisinta.
Todellinen elämä ei vaan mene niin. Lapseni on lapseni vaikka olisi 50-vuotias ja on todella vaikeaa olla auttamatta kun näkee miten kaikki luhistuu näihin sosiaalisiin pelkoihin ja ahdistuneisuuten.
Sanoisin läheltä nähneenä että tämä on sekä oravanpyörä joka syöttää itseään että jatkuvaa aaltoliikettä.
Täällä joku kirjoitti aiemmin että miksi kärsiä, pitää hakea hoitoa. Sellaiset neuvot voi jättää omaan arvoonsa. Avun tarve on selviö. Näistä mielenterveys ongelmista ei voi ymmärtää kukaan muu kuin sellainen ihminen joka itse kärsii tai on kärsinyt niistä oikeasti. Muiden neuvot ryhtiliikkeistä, syyttämiset laiskuudesta ja saamattomuudesta ovat ajan hukkaa ja osoittaa tietämättömyyttä. Yleensä mielenterveysongelmista kärsivä on itse itsensä pahin ruoska ja käynyt nämä samat keskustelut itse päässään uudestaan ja uudestaa ja uudestaan.
Siksipä mielestäni paras paikka keskustelulle on vertaisryhmät. Kokeile jos löydät jostain mielenterveyteen liittyvältä internetpalstalta vertaiskeskustelua. En osaa sanoa onko siitä apua. Lupaa itsellesi että sellaisena päivänä kun olet parhammillasi otat yhteyttä ammattilaiseen. Älä painosta itsesäsi, vaan lupaa se itsellesi. Uskon kylläkin että olet jo kaiken tämän tehnyt, etkä kaipaa mitään neuvoja.
Toivon teille kaikille rennompaa kevättä ja kesää
ite erehdyin kertomaan kerran omalle äitilleni tästä tilanteesta enkä saanu mitään ymmärrystä, päinvastoin. kerto sukulaisille ja siitähän se riemu synty. naureskelevat vaan ja heittävät vitsiä tästä asiasta. ei naurata. en enään oikein oo heidän kanssaan tekemisissä.
psykiatrilla kävin joskus, ei tuntunu sekään ämmä ymmärtävän joten vaihtoin psykiatria, nyt käyn semmosella jonka kanssa tuun hyvin toimeen.
kannattaa yrittää, se voi hyvällä tuurilla auttaa!
Hei! Tuntuu aika uskomattomalta, sillä kärsin tismalleen samoista ongelmista kuin sinä. Olen myös ikäisesi nainen ja elämäni on juurikin tuollaista. Aivan kun olisin osat kirjoituksestasi kirjoittanut itse.
En viitsi tänne kovin kattavasti kirjoittaa, mutta olen kärsinyt näistä kamalista tuntemuksista myöskin yläasteikäisestä saakka.
En ole vieläkään saanut haettua apua.
Pitäisiköhän meidän vaihdella sähköpostia? Jos se helpottaisi kun voi jutella samanlaisen persoonan kanssa.
Voi, saapa nähä huomaatko enään tätä viestiä kun vasta nyt vastaan. Oishan se mukava kirjotella sellasen kanssa jolla samanlaisia ongelmia. Mun osoite on [email protected].
Toivottavasti saat apua ja paranet. Itse samoista ongelmista kärsinyt mutta nykyään pystyn elämään paremmin.
oli kans ihan ku ite kirjottanu :( en osaa neuvoa mitenkään muutaku sanomalla että voimia ja hae apua, siitä voi olla hyötyä. aina pitää uskoo. kyllä monet hyötyy ja jopa paranee tälläsistä kokonaan mutta se on pitkäpinnasta hommaa.
Minuakin jännittää monet asiat, varmaan se on jäänyt siitä kun olin lapsena aika ujo.
Minuakin hermostuttaa joskus mennä kauppaan ja kassalle, ei kyllä enää niin paljon kuin ennen kun olen tottunut. Joissakin tilanteissa puhuminen ja esiintyminen pelottavat, varsinkin isossa porukassa.
Sinua ei sentään pelota autolla ajaminen. Minusta se on kamalaa, vaikka kortti on ollut jo kohta kolme vuotta.. Pelkään että ajan kolarin. Varsinkin yksin hermostuttaa ajaa.
Yleensä pelot johtuvat siitä, etten tiedä miten pitäisi toimia tai pelkään että mokaan. Mokailu tietenkin auttaa tähän :) mutta on ärsyttävää kun koko ajan pitää hermoilla.
Joissakin tilanteissa mietin paljon, mitä muut ihmiset ajattelevat minusta. Joskus muiden reaktiot vain pahentavat asiaa. Esimerkiksi jos epävarmana kysyn tutuilta neuvoa, että miten jokin asia pitäisi tehdä, he sanovat että ihan sama, tee miten haluat. Kun sitten teen jotain, he valittavat että tein sen väärin. Tällainen on tosi ärsyttävää eikä helpota yhtään :/
Kyllä mua pelottaa autolla ajaa etenkin kaupungissa, pienillä kylillä ja kunnilla pystyn ajamaan mutta en kaupungissa. Ahistun valtavasti. Ajokortti ja auto löytyy mutta en pysty ajamaan ihan joka paikassa koska pelottaa ja ahistaa. Pelkään että ajan kolarin tai ojaan tai jotain. Oon kyllä ihan hyvä ajamaan, rauhallinen ja noudatan liikennemerkkejä mutta jostain syystä pelottaa lähtee kaupunkiin ajamaan, etenkin ihan keskustaan. Paljon autoja, liikennevaloja, ykssuuntasia katuja, ihmisiä jotka pitää ottaa huomioon ym. On se kamalaa :(
Pitäisi ottaa vähän rennommin asiat. Ei ihmiset pelkästään kenenkään ulkonäköä seuraa, vaan kokonaisolemusta. Pitäisi vain mennä ja ottaa vastaan, tulee mitä on tulossa.
Voihan hankalissa tilanteissa aatella, ettei muillakaan ole helppoa. Toisaalta monikaan ei usko, että se jännittäminen ei välttämättä edes kunnolla näy päälle päin. Itse huomaa sen asian paremmin kuin muut.
Pitäisi tosiaan vain nostaa se pää pensaasta pois, mitä useammin uskaltaa sen tehdä, sitä varmemmin uskaltaa toisen ja kolmannenkin kerran jne. Voihan niitä kehitysaskelia tehdä vähin erin, joka päivä uskaltaa aina pikkuisen enemmän kuin eilen taí toissapäivänä. Siitä ne asiat kehittyy ja monesti huomaa jälkeenpäin, että oli hassua nyt pelätä tuota tai tuotakin juttua.
Ihan turhaan kuule pelkäät noin kauheasti. Ihan turhaa noin kauhea jännittäminen. Mene vaan ja älä murehdi pikkuasioita, kun ne on tosiaan pikkujuttuja. Sinulla menee tosiaan oma elämä ohitte, jos seisahtuu pelkäämään kaikenlaista.
Kuulostaa kovin tutulta. Minun oireeni alkoivat paniikkikohtauksilla 18-vuotiaana ja läpi on käyty myös masennus (koska "pelkuruuteni" vain hävetti liikaa). Viimein löytyi oikea diagnoosi: yleinen ahdistuneisuushäiriö. Se eroaa paniikkihäiriöstä siinä, että ei ole mitään erityisiä tilanteita, joissa kohtaus iskisi vaan pieni paniikki tuntuu olevan koko ajan päällä.
Tunnistan itsestäni myös erään kirjoittajan tyttären luonteenpiirteitä: herkkä ja taiteellinen maailmanparantajasieluhan minäkin olen ja aika lailla sairas paikkahan nykymaailma tämmöisille on.
Mutta: apua voi saada ja sitä kannattaa hankkia. Nuori kun olet, niin psykoterapiatukea saa ja kannattaa käyttää. Itselleni oli hyötyä yhdistelmästä: mielialalääkkeet tasoittivat mielialaa ja veivät terän pois peloilta, terapiassa sitten opin ymmärtämään miksi olen sellainen kuin olen. Opin pitämään omia puoliani ja suojautumaan ulkoisilta paineilta ja vaatimuksilta.
Tällä hetkellä en käy terapiassa, mutta lääkitys on edelleen: tätä vaivaa ei hetkessä hankittu (siihen meni alkuelämäni eli 18 vuotta), joten ei se hetkessä häivykään. Olo on vuosi vuodelta parempi ja vahvempi ja ymmärrän nyt jopa vaivani positiiviset puolet: olen todella empaattinen ja ymmärtäväinen ihminen. Koskaan en kehottaisi masentunutta "ottamaan itseään niskasta kiinni" tai "reipastumaan". Olen hyvä kuuntelija ja ihmistuntija. Todennäköisesti olet sinäkin, sinulla vain on itsestäsi niin yltiönegatiivinen kuva, että juuri tähän hetkeen sinä et ehkä näe tätä suurenmoista hyvettä itsessäsi.
Ja sen sanon: elämäsi muuttuu helpommaksi! Ikävaiheellesi on erittäin tyypillistä sairastua juuri tällä tavoin, et ole ainoa. Hae hyvillä mielin apua, hae niin kauan että sopiva terapeutti löytyy, hänen kanssaan pitää jatkaa varmasti ainakin pari vuotta. Ja käy psykiatrilla, ei siis yleislääkärillä, joka arvioi lääkityksen tarpeesi.
Sinä (ja kaikki muutkin tässä keskustelussa samoja oireita ilmaisseet) olet arvokas ja hyvä ihminen ja sinä selviydyt tästä!
huh, alku oli ihan kuin omaa tekstiä.
haluaisitko jutella s-postin välityksellä enemmän? kärsin itse ihan yhtä paljon sosiaalisista peloista.. miltä näytän, miten käyttäydyn ja miltä vaikutan muiden mielestä. ja nämä ohjaavat elämääni.
syy pitäisi nyt kyllä löytää tähän.. olisiko ihmissuhteiden puute, arvostelun/kritiikin (positiivisen) kaipuu, traumat?
voit lähettää mulle viestiä osotteeseen [email protected]