Moikka, nimeni on Luuseri-Liisa ja oon aika h*lvetin kompleksinen ihminen.
En edes tiedä mistä aloittaa...
Lapsuus oli suht ok, aika tiukkaa kun vanhemmat ei ikinä päästänyt mua mihinkään kavereiden kanssa, vaan aina piti olla kotona nenä kirjassa ja jos en totellut niin seuras kamala huutoa tai sit lyötiin.
Teini-ikä olikin sit jo pahempi, mitään en saanut tehdä ja itse päättää. Vaatteista alkaen. Äitini päätti senkin mihin lähden jatko-opiskelemaan. En koskaan ollut tarpeeksi hyvä missään asiassa. Kaikki mitä tein, oli jollain tavalla väärin. Kun sain kokeesta ysin tai kympin, sitä ei noteerattu millään tavalla; he pitivät hyviä arvosanoja itsestäänselvyytenä. Jos sain huonon numeron, alkoi huuto ja valitus. Koskaan en kuullut sanoja "rakastan sinua", ei mua koskaan halattu tai muutenkaan osoitettu välittämistä. Sain kuulla olevani typerän näköinen ja omituisen muotoinen. vaikka olin teininä alipainoinen, isäni mielestä mun ois pitäny laihduttaa vähäsen, että oisin "kelvollinen". Koulun jälkeen istuin aina himassa ja olin eristäytynyt. Vanhempieni mielestä ne muut teinit ei ole sopivaa seuraa mulle. Öh. Joten pakottivat mut hengaamaan kotona. 18-vuotiaaks kestin lyömistä, haukkumista, mollaamista, kiusaamista ja vapauden rajoittamista. Sit karkasin kotoa.
No, nyt olen 20-vuotias ja en oo saanut tasan yhtään mitään aikaiseksi elämäni aikana. Amis jäi kesken (meni yliaikaa, joten opo ja kuraattori olivat sitä mieltä, että ehkä on parempi jatkaa joskus myöhemmin, kun ei tarvitse miettiä tukikuukausia tms...)
Työkokemus on äärettömän laaja: 14-15 vuotiaana jaoin ilmaisjakelulehtiä, sitten amiksessa muutama työharjottelu ja siinä samalla silloin tällöin tällöin keikkaa alan töissä ja lisäksi 1 1/2 kk kesätöitä alan töissä. Ja olen 20.
Nyt oon ollu työttömänä vajaa puol vuotta, en vaan saa aikaseks ettii ja hakee niitä töitä, vaik tiedän että tällä alalla on töitä paljon ja varmaan saisinkin suht helposti jtn, vaikka en kokonaan kouluja käynytkään loppuun, kun suurin osa opinnoista kuitenki suoritettuna...
No nyt siihen varsinaiseen ongelmaan: tää alkoi tuossa viime lokakuussa. Koulussa ois ollu työharjoittelu, panikoin ja pelkäsin sen alkua heti siitä lähtien kun sain tietää mihin mun ois tarkotus mennä. Ja loppujen lopuksi kävikin niin, että jätinkin menemättä ja lopetin koko työharjoittelu-jakson. En vaa pystynyt.
Siitä lähtien oon ollu tekemättä mitään, muutama kuukausi meni käytännössä nukkuen, koska mikään ei kiinnostanut. En jaksanut tehdä yhtikäs mitään, en käynyt ulkona, en nähnyt kavereita, suihkussakin kävin suunnilleen kerran viikossa. Mä vaan nukuin. Söin suunnilleen kerran päivässä.
Siivotakkaan en jaksanut ja kämppä alkoi olla välillä ihan hirveessä kunnossa. Ja ei, en ole täysin yksinäinen, sillä olen sen verta onnekas että minulla on avomies (jota rakastan ihan suunnattomasti ja ilman häntä olisin varmaan seonnut jo ajat sitten ja tehnyt jtn todella typerää).
Muutaman kuukauden ajan olin käytännössä koko ajan vaan sisällä, mitä nyt kävin parvekkeella tupakalla, joskus vein roskia ulos, tai pari kertaa kävin kaupassa.
(jatkuu)
En edes tiedä mistä aloittaa...
Lapsuus oli suht ok, aika tiukkaa kun vanhemmat ei ikinä päästänyt mua mihinkään kavereiden kanssa, vaan aina piti olla kotona nenä kirjassa ja jos en totellut niin seuras kamala huutoa tai sit lyötiin.
Teini-ikä olikin sit jo pahempi, mitään en saanut tehdä ja itse päättää. Vaatteista alkaen. Äitini päätti senkin mihin lähden jatko-opiskelemaan. En koskaan ollut tarpeeksi hyvä missään asiassa. Kaikki mitä tein, oli jollain tavalla väärin. Kun sain kokeesta ysin tai kympin, sitä ei noteerattu millään tavalla; he pitivät hyviä arvosanoja itsestäänselvyytenä. Jos sain huonon numeron, alkoi huuto ja valitus. Koskaan en kuullut sanoja "rakastan sinua", ei mua koskaan halattu tai muutenkaan osoitettu välittämistä. Sain kuulla olevani typerän näköinen ja omituisen muotoinen. vaikka olin teininä alipainoinen, isäni mielestä mun ois pitäny laihduttaa vähäsen, että oisin "kelvollinen". Koulun jälkeen istuin aina himassa ja olin eristäytynyt. Vanhempieni mielestä ne muut teinit ei ole sopivaa seuraa mulle. Öh. Joten pakottivat mut hengaamaan kotona. 18-vuotiaaks kestin lyömistä, haukkumista, mollaamista, kiusaamista ja vapauden rajoittamista. Sit karkasin kotoa.
No, nyt olen 20-vuotias ja en oo saanut tasan yhtään mitään aikaiseksi elämäni aikana. Amis jäi kesken (meni yliaikaa, joten opo ja kuraattori olivat sitä mieltä, että ehkä on parempi jatkaa joskus myöhemmin, kun ei tarvitse miettiä tukikuukausia tms...)
Työkokemus on äärettömän laaja: 14-15 vuotiaana jaoin ilmaisjakelulehtiä, sitten amiksessa muutama työharjottelu ja siinä samalla silloin tällöin tällöin keikkaa alan töissä ja lisäksi 1 1/2 kk kesätöitä alan töissä. Ja olen 20.
Nyt oon ollu työttömänä vajaa puol vuotta, en vaan saa aikaseks ettii ja hakee niitä töitä, vaik tiedän että tällä alalla on töitä paljon ja varmaan saisinkin suht helposti jtn, vaikka en kokonaan kouluja käynytkään loppuun, kun suurin osa opinnoista kuitenki suoritettuna...
No nyt siihen varsinaiseen ongelmaan: tää alkoi tuossa viime lokakuussa. Koulussa ois ollu työharjoittelu, panikoin ja pelkäsin sen alkua heti siitä lähtien kun sain tietää mihin mun ois tarkotus mennä. Ja loppujen lopuksi kävikin niin, että jätinkin menemättä ja lopetin koko työharjoittelu-jakson. En vaa pystynyt.
Siitä lähtien oon ollu tekemättä mitään, muutama kuukausi meni käytännössä nukkuen, koska mikään ei kiinnostanut. En jaksanut tehdä yhtikäs mitään, en käynyt ulkona, en nähnyt kavereita, suihkussakin kävin suunnilleen kerran viikossa. Mä vaan nukuin. Söin suunnilleen kerran päivässä.
Siivotakkaan en jaksanut ja kämppä alkoi olla välillä ihan hirveessä kunnossa. Ja ei, en ole täysin yksinäinen, sillä olen sen verta onnekas että minulla on avomies (jota rakastan ihan suunnattomasti ja ilman häntä olisin varmaan seonnut jo ajat sitten ja tehnyt jtn todella typerää).
Muutaman kuukauden ajan olin käytännössä koko ajan vaan sisällä, mitä nyt kävin parvekkeella tupakalla, joskus vein roskia ulos, tai pari kertaa kävin kaupassa.
(jatkuu)
Vastaukset 8
Vanhimmat
No, kaikesta tästä saamattomuudesta seuraa syyllisyys: miksen mä vois olla normaali ihminen, joka jaksaa ja haluaa tehdä asioita, mennä, nauttia elämästä ja saada ylipäätään jtn aikaiseksi. Kävis koulua tai kävis töissä.
Mieskin on alkanu valittaa että miksen tee mitään, hän kun kuitenkin käy töissä ja tuo rahaa kotiin, maksaa laskut ja ruoat jne. Kun en saa mitään tukia, puolisoni tulojen takia. Kesti kauan kun uskalsin kertoa että oon varmaan masentunut ja siksi mitään en oo saanu tehtyä ja kaikki menee päin mäntyä suoraan sanoen. Hän oli sillai ymmärtäväinen. Oon kuitenki alkanu siivoomaan ahkerammin, ja nyt viime aikoina oon jaksanu paremmin pitää kämppää siistinä ja mies iha ihmettelee et mikä muhun on menny. Jos en kerta mitää konkreettista järkevää saa tehtyä, niin ainaki on siisti kämppä jonne mies voi tulla... Koko ajan kuitenki nyt patistaa mua ettii ja hakee töitä, ja kyl mä sen ymmärrän et varmasti tympäsee aika helvetin paljo ku tällästä loista joutuu elättään. oon yrittäny karsii omat menoni iha minimiin, en pyydä miestä tuomaan kaupast mtn erikoista, omat laskuni on kaikki maksamatta vuoden alusta lähtien eli mun raha-asiat on ihan sekaisin mut miehen palkka ei riitä kyl molempien laskujen maksamiseen.
Mua itteenikin vituttaa tää loisiminen ja saamattomuus ihan suoraan sanoen, kateellisena seuraan kun muut kaverit on töissä ja saa palkkaa ja ne menee ja tulee ja bilettää, niillä on ajokortit ja autot ja mulla ei perkele mitään muuta ku ulosotossa velkoja. Kuulostaa siltä että mä vaan valitan, mutta mun pitää saada hieman avautua... kun ei ole ketään muuta jolle voisin ihan kaikesta kertoa, miestäkään en viitsi koko aikaa aivata mun jutuilla. Ja kun se ei oikein ees ymmärrä mitä on ku pelkää ihmisiä ja sosiaalisia tilanteita. Ku pelkää mokaavansa ja pitää itteään nollana. Mun mies ku on ihan mun vastakohta: se on tosi sosiaalinen, ulospäinsuuntaunut, avoin, iloinen jne. Oon aikalailla jopa kateellinen hänelle, jos mäki voisin vaa olla samanlainen niin kaikki olis puolet helpompaa.
Mutta kun en jotenkin pysty siihen. Silloin kun joskus viel kävin töissä, olin aina todella stressaantunut ja jännitin seuraavaa työpäivää niin etten saanut kunnolla nukuttua, yritin vaan selviytyä siitä päivästä ja koitin olla niin, että tulis mahd. vähän kontaktia ihmisten kanssa.
Olen ujo, sen myönnän. Ujous kuitenkin paheni yläasteella ja muuttui iha sosiaalisten tilanteiden peloksi, joka johti siihen että välttelin näitä sosiaalisia tilanteita. Amiksessa lintsasin esitelmät, ruokalassa otin hyvin vähän ruokaa että menis mahdollisimman vähän aikaa siellä ruokalassa ja sitten pikaisesti pois, olin aika yksin; oli mulla yksi kaveri, mutta en jotenkin osannut olla oma itteni hänen seurassaan vaan yritin olla jtn muuta.
Nykyään jännitän kaupassa, en pysty soittamaan tärkeitä puheluita kuin äärimmäisen pakon edessä. En saa sanotuksi juurikaan yhtikäs mitään esim. kun ollaan miehen kaveriporukan kanssa viihteellä. No, silloin kun alkoholia on otettu vähän enemmän, niin en enää jännitä ja mustaki kehkeytyy sellainen puhelias tapaus...
En osaa sanoa, olenko masentunut. Tuntuu että olen ollut jo pidempään enemmän tai vähemmän masentunut. Joskus on ihan hyviäkin aikoja, ne tosin kestävät melko lyhyen aikaa. Tein Beckin masennustestin tuossa hiljattain netissä, ja sain tulokseksi 42 pts.
Yläasteen loppupuolella taisin olla masentunut; en tuntenu itteeni minkään arvoiseks, olin ruma läskipaska (no en ollut oikeasti läski vaan alipainoinen) jota kaikki vihaavat. Vammailin syömisten kanssa ja välillä viiltelin. Fyysinen kipu oli jotenkin helpommin kestettävissä ku se henkinen ahdistus...
Amiksen alussa sairastuinki melko pahaan anoreksiaan, ja varmaan olin masentunutkin. En tiedä oliko se sitten anoreksian syy vai seuraus, mutta elin silloin ikään kuin zombie päivästä toiseen, olin vaan kotona koulun jälkeen ja luin koulukirjoja ja tein ruokasuunnitelmia. Lopulta painoin niin vähän että vanhemmatki ongelman huomas ja ne alkoi kirjaimellisesti syöttämään mua :D En koskaan saanut mitään kunnon apua siihen, koska vanhemmat pelkäs jtn maineen menettämistä tms, vaan ne usko että jos alan syömään ja paino nousee, se anoreksiakin katoaa kuin tuhka tuuleen. Heh, aika jännä ajattelutapa...
Syömishäiriö on siis uusiutunut aika ajoin, tosin lievempänä. Nyt syöminen on ok, tosin edelleenkin syön yhden lämpimän aterian päivässä ja lisäks 0-2 välipalaa. En vaan jaksa syödä. Oon kuitenkin huomannut, että tällä kertaa kyse ei ole siitä, että haluaisin laihduttaa, vaan kertakaikkiaan ei ole ruokahalua, ruoka tympii.
Hypin aiheesta kukkaruukkuun :D Pahoitteluni.
Olen luuseri-ihminen, kerta kaikkiaan epäonnistunut. Olen pitänyt itseäni rumana ja vastenmielisenä niin kauan kuin muistan, varmaan ala-asteesta lähtien. Olen ujo, epäsosiaalinen paska, joka ei osaa ihmisten kanssa tekemisissä, jännittää aivan typerissä asioissa, itkee harva se päivä, angstaa, viiltelee, kirjoittelee itsetuhoisia tekstejä mustaan vihkoseensa. En osaa mitään, en löydä itsestäni mitään hyvää.
Olen joskus koittanut tehdä listaa omista hyvistä puolistani. En saanut mitään kirjoitettua. Ei minussa ole mitään hyvää, kaikki luonteenpiirteeni ja koko persoonani on niin vääränlainen ettei siitä voi keksiä mitään hyvää. Mies sanoi, että olen hauska, kiltti, luova ja kekseliäs, empaattinen ja luotettava. Noillahan ominaisuuksilla saadaankin työpaikka ja pidetään se itellä.
Tällä hetkellä työnhaku tyssää viimeistään siihen kun alan tekemään työhakemusta. En osaa kehua itseäni, koska mitään hyvää ei ole. En halua valehdella hakemuksessa, huomaavat kuitenki viimeistään siellä työpaikalla että oon ihan väärä ihminen sinne. Kun pitäis olla sosiaalinen ja avoin, nopea oppimaan jne. En ole sosiaalinen, olen sisäänpäinkääntynyt ja en ole kovin nopea oppimaan. Varsinkin kun jännitän, oppiminen hidastuu heti koska stressaan ja mietin mahdollista mokaamistani jne. Ja yleensä mokaankin. Ja sehän vasta hauskaa onkin...
Oon kyllästynyt tähän kaikkeen paskaan, niin kertakaikkisen kyllästynyt. En vaan tiedä että miten tätä asia vois lähtee muuttaa/korjaa. Pitäisikö varata aika esim. lääkärille? Mitä siinä ajanvaraustilanteessa pitää sanoa..? Että hei, oon se ja se haluaisin varata ajan kun oon vissiin masenuntunut ja ahdistunut, vai tarviiko siinä ajanvaraustilanteessa mitään selitellä... Mulla on kans se ongelma, että en osaa puhua lääkäreiden tms kanssa. Mulla menee sanat sekasin ja tuntuu että en osaa selittää mun ongelmaa sillai et ne tajuaa sen...
Määrääkö ne lääkkeitä? Vai määrätäänkö niitä vaan joillekki tosi suicidaalisille ihmisille? Onko ees tähän mitään apua... psykologille on vähän vaikea mennä kun se maksaa, ja rahaa ei ole.
Kaikki vinkit ja neuvot ovat tervetulleita.
Kiitos, jos jaksoitte lukea, on sen verran pitkä ja sekava viesti...
Voimia sulle, kylla paremmat ajat joskus koittaa. Mene vaikka terveyskeskus laakarille ja pyyda aikaa depressiohoitjaalle
Hei, ja kiitos.
Mut eikö sille lääkärillekkin pitäis ensin varaa aika puhelimitse, käsittääkseni lääkärin puheille ei vaan noin kävellä... vai? Ja mitä se depressiohoitaja käytännössä tekee/puhuu..? en oo kauhein usein kuullut puhuttavan depressiohoitajista, mutta kai sitten on masennukseenkin erikoistuneita hoitajia..
Hei
Kuulostat masentuneelta. Mutta kuulostaa myös siltä että masennukseesi on todellakin syytä. Sinulta on jäänyt näkemättä ja kokematta paljon asioita jotka olisivat muodostaneet identiteettisi eheäksi. Kuka sinä olet? Viihdytkö itsesi kanssa? Pärjäisitkö miten ilman puolisoa? Ilman ketään olisitko tyytyväinen? Vain olisiko sisälläsi oleva tyhjä aukko vieläkin isompi kuin mitä se on nyt? Tuo tyhjä aukko sisälläsi... jos et nyt katso ja käsittele sitä pohjamutia myöden terapeutin avustuksella, se seuraa sinua koko elämäsi ajan.
Olen 38 ja minun tyhjän aukkoni sain paikatuksi muutamia vuosia sitten. Sitä ennen elämäni oli yhtä ylä- ja alamäkeä. Kun joskus joku muuttui niin hiukan helpotti, elämässä oli jotakin uutta katsottavaa ja tutkittavaa ja sisimpäni ei kuulunut niin voimakkaasti vähään aikaan.
Riippuen paikkakuntasi mahdollisuuksista, jos sinulla vain on mahdollista niin yhteys samantien mielenterveyskeskukseen. Joskus sinne pääsee vain terveyskeskuksen kautta. Jos mahdollista niin tulosta kirjoituksesi ylhäältä ja anna ne tarapeutillesi. Vaadi itsellesi terapeutti. Tästä et selviä helposti lääkkeittä napsimalla. Sinulla on edessäsi pitkä tie. Sinun pitää löytää oma itsesi. Oma kauneutesi. Oma voimasi. Omat tietosi, taitosi ja ominaisuutesi. Rakkaus omaan itseesi. Se on mahdollista. Tarvitset siihen paljon tukea ja apua ja se saattaa olla hyvin rankkaa. Mutta lupaan että kun kuljet sen tien niin saat olla onnellinen.
Aurinkoa matkallesi!
Moi! Kertomasi perusteella olet masentunut. Edellinen kommentti on asiallinen ja olen täysin samaa mieltä, toivottavasti saisit terapiaa. Saatkin varmasti, jos haet. En yhtään ihmettele, että olet masentunut ja että pelkäät sosiaalisia tilanteita ja että on ollut anoreksiaa. Olisi outoa, jos noilla kokemuksilla ei olisi ongelmia. Minulla on saman tapaisia kokemuksia kuin sinulla, tosin lievämmässä muodossa. Olen käynyt nyt terapiassa 1,5 vuotta ja elämä on paljon kivempaa :). Uskon, että sinäkin voit oppia tykkäämään itsestäsi kunhan vaan saat siihen tarvitsemaasi apua. Voimia!
Kiitos vastanneille.
Ehkä mun kannattaa tosiaan hakea apua. En nimittäin selviä tästä itsekseni... voiko rahattomuus olla este avunsaannille..? Terapiathan maksaa (käsittääkseni aika paljonkin), mahdollisista lääkkeistä puhumattakaan. Se huolettaa, jos en pystykkään maksamaan niitä ja sit jää avut saamatta tai jotain...
Hmm... eli soitanko esim. omalle terveysasemalle?
Soita omalle terveysasemalle ja pyydä aika jos ei ole ketään psykiatriaan erikoistunutta lääkäriä, niin ihan yleislääkärille ja sieltä esim. mielenterveyshoitajalle, depressiohoitajalle tms. Pääasia että tartut luuriin ja varaat ajan jollekin edellämainituista. Olen sinua 10 vuotta vanhempi ja kuvailemasi tuntemukset kuullostivat enemmän kuin tutuilta. Olin jo niin syvällä masennuksessani ahdistuksineen että en itekkään tajunnut hakea apua ennenkuin yksi harvoista ystävistä pakotti soittamaan ja varaamaan ajan. Pitkä on ollut tie, mutta kyllä on kannattanut vaikka olotila vaihtelee vieläkin kohtuullisen ja tosi huonon välillä. Lääkepaketti maksaa yleensä muutaman euron kelakorvauksen jälkeen (apteekki vähentää kelan osuuden kun näytät kela-korttia). Lisäksi sinulla olisi mahdollisuus saada ainakin kelan maksamaa minimisairaspäivärahaa. Soita ja varaa aika! voimia !