Aihe

Kaksisuuntainen ja parisuhde.

Apua kaipaava

Hei kaikki keskustelijat!

Täällä mies joka elelee kaksisuuntaisesta kärsivän henkilön kanssa. Yhteiseloa ei vielä mahdottoman pitkää aikaa ole takana, mutta noin vuoden sisällä on kaksi kriisiä koettu. Itse olen tästä vaivasta yrittänyt hiukan infoa etsiä netistä. Löytyykö muita jotka elävät parisuhteessa bipon kanssa? Haluaisin lukea kokemuksia, vinkkejä ja ehdotuksia tilanteisiin. Lähinnä ongelmana täällä on olleet nuo maaniset vaiheet. Parisuhde on ollut jo toista kertaa katkolla hänen aloitteestaan. Viime kerralla olisi ehkä minun pitänyt tajuta että episodi on taas tulossa. Hänen kanssaan ollaan asiasta keskusteltu ja tyypilliseen tapaan hän tietää että hänellä tämä vaiva on (diagnosoitu joskus nuorempana), mutta hän asennoituu hiukan kieltävästi sitä kohtaan. Hän ei siis oikein täysin usko sairauteensa. Itse kyllä uskon, koska näitä "episodeja" on siis jo takana muutama. Myös masennus kausia, mutta ne ovat olleet yleensä todella lyhyitä ja helpompia käsitellä. Jopa ihan yhden päivän kestäviä. Maaniset vaiheet taas on se myrskyn merkki. Silloin hän mm. on aina purkamassa suhdettamme, haluamassa siis eroon minusta, vaikka taas viime kerrallakin mieli sitten muuttui. En oikein tiedä mitä minun kannattaisi tehdä ja mitä hyviä vinkkejä ja apua tilanteisiin voisi saada. Sen verran taistelijaluonne olen että hänen kanssa haluan olla jatkossakin, koska suhteessa hyvää on paljon enemmän sitten vastapainoksi. Tulipas hiukan pitkä teksti, mutta kiitos jo etukäteen kaikille jotka jaksavat lukaista ja jos vaikka kommenttia, vinkkejä ja apua hiukan saisi teiltä joilla kokemusta enemmän on.

165

9449

    Vastaukset

    Anonyymi (Kirjaudu / Rekisteröidy)
    5000
    • Pinnio

      Rakkaasi luottaa sinuun mahdottomasti, jos on kertonut avoimesti sairaudestaan. Jos rakastat niin taistele, kyllä se jää alkaa sulamaan ja keinot yhdessä ololle löytyvät. Bibo voi sulkeutua omaan maailmaan kun pahimmat vaiheet tulevat päälle. Teidän yhdessäolo voi tehdä sinut turhautuneeksi silloin, kun kriisi iskee. Hän käy läpi omaa vaihettaan eikä osaa nähdä asioita sinun kannaltasi mitenkään. Et käytänössä voi auttaa tilannetta mitenkään. Jos jaksat ja pystyt sulattamaan hänen mielipahansa ja tunnemyrskyt, niin pystyt olemaan hänen kanssaan tulevaisuudessakin.

      Anna hänelle tilaa, kun huomaat että oireet alkavat. Olettaen, että ne ovat lieviä. Älä päästä häntä kuitenkaan "karkuun".

      Hän varmasti tajuaa myöhemmin tilanteiden jälkeen, kuinka aarre olet!

      • Kokemuksensyvärintaääni

        Pakko kommentoida tätä wanhaaa ketjua. N. 4 vuotta sitten tutuistin bipo naiseen. Hän kertoi jo suhteen alussa aika avoimesti sairaudestaan ja tuolloin kun en itse sairaudesta mitään tiennyt niin googlettamallahan sitä tietoa löytyi. Luin tuolloin (siis v. 2012) myös tätä ketjua. Tuolloin kovasti ihmettelin ihmisten kirjoittamia "tuomitsevia" kommentteja, kuten " ei terve ihminen voi seurustella henkisesti sairaan kanssa, tai voi, mutta siinä sairastuttaa kyllä myös itsensä". Ja paljon myös tuntui olevan kokemuksia siitä, että tullaan jätetyksi bipon toimesta, ja usein tämä tapahtui aivan yllättäen. No tuolloin neljä vuotta sitten, kun noita kirjoituksia luin (vaalean punaiset lasit päässä) ajattellin, ettei meillä ainakaan käy noin, eli että minä terveenä sairastuisin, tai että minut jätettäisiin "naps ja kops". Tässä neljän vuoden aikana on kriisejä ollut ehkä 5-6, mutta niistä on selvitty. Ja paras konsti ainakin meillä oli, että annoin reilusti tilaa kun kriisiä pukkasi ( tosin tuota aluksijoutui opettelemaan). Ja kun muutenkaan noissa kriiseissä ei tuntunut toimivan samat pelisäännöt kuin "terveen" ihmisen kanssa. Eli puhumalla yleensä on ongelmia hoidettu, mutta tässä siis tilan antaminen oli parasta. No neljä vuotta meni ja yhtäkkiä minulle ilmoitettiin, ettei tämä ole enää kivaa??? Aluksi ajattelin, että tämä on sairauteen liittyvää mielialan vaihtelua, johon olin jo tottunut. Eli annetaan tilaa ja asia pikkuhiljaa korjaantuu. Mutta eipä se noin mennytkään. Minä annoin tilaa (ilmeisesti liikaa) kun seuraavan kerran, kun yhteydessä naiseen olin, oli hänellä jo uusi parisuhde. Ja noin kaksi viikkoa oli väliä tuossa. Ja voin ihan rehellisesti sanoa, että kyllä v.tuttaa etten uskonut noita tuomitsevia kirjoituksia. Mutta sepä on omaa tyhmyyttä. Edelleen naista kovasti rakastan ja ikävä on kova. Mutta jos jollekin voin ilmaisen vinkin antaa, niin jos kohdallanne sattuu bipo, joka haluaa alkaa parisuhteeseen, niin juoskaa karkuun ja lujaa. Tai harkitkaa ainakin 10 kertaa ennenkuin alatte suhteeseen. Nyt varmaan tulee kommentteja siitä, että olen katkera, tai että noin olisi voinut käydä terveenkin kanssa. Ehkä noinkin. Mutta tämän kokemuksen perusteella mikä itsellä on, niin jatkossa kierrän bipopäät kaukaa, tai parisuhdetta en henkisesti sairaan kanssa solmi ja samaa suosittlen muillekin.


      • jaska1975
        Kokemuksensyvärintaääni kirjoitti:

        Pakko kommentoida tätä wanhaaa ketjua. N. 4 vuotta sitten tutuistin bipo naiseen. Hän kertoi jo suhteen alussa aika avoimesti sairaudestaan ja tuolloin kun en itse sairaudesta mitään tiennyt niin googlettamallahan sitä tietoa löytyi. Luin tuolloin (siis v. 2012) myös tätä ketjua. Tuolloin kovasti ihmettelin ihmisten kirjoittamia "tuomitsevia" kommentteja, kuten " ei terve ihminen voi seurustella henkisesti sairaan kanssa, tai voi, mutta siinä sairastuttaa kyllä myös itsensä". Ja paljon myös tuntui olevan kokemuksia siitä, että tullaan jätetyksi bipon toimesta, ja usein tämä tapahtui aivan yllättäen. No tuolloin neljä vuotta sitten, kun noita kirjoituksia luin (vaalean punaiset lasit päässä) ajattellin, ettei meillä ainakaan käy noin, eli että minä terveenä sairastuisin, tai että minut jätettäisiin "naps ja kops". Tässä neljän vuoden aikana on kriisejä ollut ehkä 5-6, mutta niistä on selvitty. Ja paras konsti ainakin meillä oli, että annoin reilusti tilaa kun kriisiä pukkasi ( tosin tuota aluksijoutui opettelemaan). Ja kun muutenkaan noissa kriiseissä ei tuntunut toimivan samat pelisäännöt kuin "terveen" ihmisen kanssa. Eli puhumalla yleensä on ongelmia hoidettu, mutta tässä siis tilan antaminen oli parasta. No neljä vuotta meni ja yhtäkkiä minulle ilmoitettiin, ettei tämä ole enää kivaa??? Aluksi ajattelin, että tämä on sairauteen liittyvää mielialan vaihtelua, johon olin jo tottunut. Eli annetaan tilaa ja asia pikkuhiljaa korjaantuu. Mutta eipä se noin mennytkään. Minä annoin tilaa (ilmeisesti liikaa) kun seuraavan kerran, kun yhteydessä naiseen olin, oli hänellä jo uusi parisuhde. Ja noin kaksi viikkoa oli väliä tuossa. Ja voin ihan rehellisesti sanoa, että kyllä v.tuttaa etten uskonut noita tuomitsevia kirjoituksia. Mutta sepä on omaa tyhmyyttä. Edelleen naista kovasti rakastan ja ikävä on kova. Mutta jos jollekin voin ilmaisen vinkin antaa, niin jos kohdallanne sattuu bipo, joka haluaa alkaa parisuhteeseen, niin juoskaa karkuun ja lujaa. Tai harkitkaa ainakin 10 kertaa ennenkuin alatte suhteeseen. Nyt varmaan tulee kommentteja siitä, että olen katkera, tai että noin olisi voinut käydä terveenkin kanssa. Ehkä noinkin. Mutta tämän kokemuksen perusteella mikä itsellä on, niin jatkossa kierrän bipopäät kaukaa, tai parisuhdetta en henkisesti sairaan kanssa solmi ja samaa suosittlen muillekin.

        Niin tuttua hommaa.. Kertomuksesi on kuin minun elämästäni. Paitsi että otin bipopään kaksi kertaa takaisin koska rakastin häntä.. Erossa ollessamme hän oli tehnyt kaksi kertaa abortin ja sotkenut raha yms. asiansa totaalisesti.
        Siitä on jo aikaa ja nyt asiani ovat melko hyvin.

        Neuvoni Sinulle!

        Koska naista edelleen rakastat ja ikävä on kova niin ÄLÄ niinä heikkoina hetkinä kun hän tulee ottamaan sinuun yhteyttä vastaa vaan torju hänet!

        Siten pääset elämässä eteenpäin ja jonain päivänä huomaat että painajainen on ohi..!


      • KokemuksiaKokemuksia
        Kokemuksensyvärintaääni kirjoitti:

        Pakko kommentoida tätä wanhaaa ketjua. N. 4 vuotta sitten tutuistin bipo naiseen. Hän kertoi jo suhteen alussa aika avoimesti sairaudestaan ja tuolloin kun en itse sairaudesta mitään tiennyt niin googlettamallahan sitä tietoa löytyi. Luin tuolloin (siis v. 2012) myös tätä ketjua. Tuolloin kovasti ihmettelin ihmisten kirjoittamia "tuomitsevia" kommentteja, kuten " ei terve ihminen voi seurustella henkisesti sairaan kanssa, tai voi, mutta siinä sairastuttaa kyllä myös itsensä". Ja paljon myös tuntui olevan kokemuksia siitä, että tullaan jätetyksi bipon toimesta, ja usein tämä tapahtui aivan yllättäen. No tuolloin neljä vuotta sitten, kun noita kirjoituksia luin (vaalean punaiset lasit päässä) ajattellin, ettei meillä ainakaan käy noin, eli että minä terveenä sairastuisin, tai että minut jätettäisiin "naps ja kops". Tässä neljän vuoden aikana on kriisejä ollut ehkä 5-6, mutta niistä on selvitty. Ja paras konsti ainakin meillä oli, että annoin reilusti tilaa kun kriisiä pukkasi ( tosin tuota aluksijoutui opettelemaan). Ja kun muutenkaan noissa kriiseissä ei tuntunut toimivan samat pelisäännöt kuin "terveen" ihmisen kanssa. Eli puhumalla yleensä on ongelmia hoidettu, mutta tässä siis tilan antaminen oli parasta. No neljä vuotta meni ja yhtäkkiä minulle ilmoitettiin, ettei tämä ole enää kivaa??? Aluksi ajattelin, että tämä on sairauteen liittyvää mielialan vaihtelua, johon olin jo tottunut. Eli annetaan tilaa ja asia pikkuhiljaa korjaantuu. Mutta eipä se noin mennytkään. Minä annoin tilaa (ilmeisesti liikaa) kun seuraavan kerran, kun yhteydessä naiseen olin, oli hänellä jo uusi parisuhde. Ja noin kaksi viikkoa oli väliä tuossa. Ja voin ihan rehellisesti sanoa, että kyllä v.tuttaa etten uskonut noita tuomitsevia kirjoituksia. Mutta sepä on omaa tyhmyyttä. Edelleen naista kovasti rakastan ja ikävä on kova. Mutta jos jollekin voin ilmaisen vinkin antaa, niin jos kohdallanne sattuu bipo, joka haluaa alkaa parisuhteeseen, niin juoskaa karkuun ja lujaa. Tai harkitkaa ainakin 10 kertaa ennenkuin alatte suhteeseen. Nyt varmaan tulee kommentteja siitä, että olen katkera, tai että noin olisi voinut käydä terveenkin kanssa. Ehkä noinkin. Mutta tämän kokemuksen perusteella mikä itsellä on, niin jatkossa kierrän bipopäät kaukaa, tai parisuhdetta en henkisesti sairaan kanssa solmi ja samaa suosittlen muillekin.

        Valitettavasti löytyy hyvin samanlaista kokemusta. Tutustuin kolme vuotta sitten mieheen, joka oli kuin suurimmista unelmistani. Seurustelimme ja kaikki oli hyvin, minun kanssa oli kuulemma niin hyvä olla, parempi kuin kenenkään muun, mutta sitten.. Eipä tuntunutkaan "siltä miltä pitäisi". Silloin minut jätettiin ensimmäisen kerran. Kovin monelle hän ei sairaudestaan kertonut, mutta jostain syystä avautui tästä (ja monesta muusta asiasta) minulle ensimmäisen eron aikana. Olisin ollut valmis tukemaan häntä ja ymmärtämään tätä ominaisuutta.
        No, tämä "ero" ei johtanut mihinkään vaan olimme enemmän yhdessä kuin aikaisemmin, kunnes taas aloimme seurustelemaan.. Ja sitten taas, enpä tiedä onko tämä nyt sitä. Samaan aikaa kuitenkin sanotaan että hyvä on olla, paras suhde ikinä missä hän on ollut, vastaan täysin hänen käsitystään unelmanaisesta jne.
        Mies ei kyllä ollut mikään häntäheikki enkä usko hänen pettäneen tms. Todella kiltti ihminen eikä loukannut tietoisesti. Aika tasainen hän oli luonteeltaan, eli lievänä hänellä varmaan oli bibo, mutta todettu kuitenkin monia vuosia sitten olleen maniajakson tuotoksena ja tasaava lääkitys oli. Käytännössähän hän oli kuulemma parantunut tästä sairaudesta (niin just..), mutta lääkkeiden ottamista ei uskaltanut lopettaa. Terapiassakaan hän ei käynyt, eikä lääkärikään nähnyt tätä tarpeelliseksi. Aika ihmeellinen juttu sinänsä..
        Koville otti ero, etenkin kun todella välitin hänestä ja aika pian hän löysi uuden. Seurustelu taitaa olla paljon avoimempaa tämän uuden kanssa, oli muuten tarkka yksityisyydestään. Täytyy kyllä sanoa, että tiedän jotenkin uuden tyttökaverin, eikä ole todellakaan miehen tyyppiä. Olin aika ihmeissäni hänen valinnastaan, mutta kaipa tuo nyt on onnellinen.. Ainakin hetken.
        Kiitos hyvistä ja kannustavista kirjoituksista! Oikeastaan alan olla tyytyväinen, ettei tarvitse enää hänen kanssaan ottaa normaalia suurempaa sydämensärkymisriskiä, kun näitä juttuja lukee. Hyvä saada jokin syy asioille ja auttaa ymmärtämään, miksi näin kävi. Jäi todella paljon vaivaamaan se, että minussa ja suhteessa ei tuntunut olevan mitään muuta vikaa, ei vaan tuntunut siltä. Tämä tunteiden latteus ei hänen mielestään missään tapauksessa voinut johtua mieltätasaavasta lääkityksestäkään.. Rohkenin hieman epäillä asiaa, mutta turha se on takoa järkeä päähän jos toinen ei ole kykeneväinen sisäistämään asiaa ja periaatteessa edes myöntämään sairauttaan.
        Kiitos kirjoituksista, autta paljon saman kokeneita ja voimia!


      • PettynytN83
        Kokemuksensyvärintaääni kirjoitti:

        Pakko kommentoida tätä wanhaaa ketjua. N. 4 vuotta sitten tutuistin bipo naiseen. Hän kertoi jo suhteen alussa aika avoimesti sairaudestaan ja tuolloin kun en itse sairaudesta mitään tiennyt niin googlettamallahan sitä tietoa löytyi. Luin tuolloin (siis v. 2012) myös tätä ketjua. Tuolloin kovasti ihmettelin ihmisten kirjoittamia "tuomitsevia" kommentteja, kuten " ei terve ihminen voi seurustella henkisesti sairaan kanssa, tai voi, mutta siinä sairastuttaa kyllä myös itsensä". Ja paljon myös tuntui olevan kokemuksia siitä, että tullaan jätetyksi bipon toimesta, ja usein tämä tapahtui aivan yllättäen. No tuolloin neljä vuotta sitten, kun noita kirjoituksia luin (vaalean punaiset lasit päässä) ajattellin, ettei meillä ainakaan käy noin, eli että minä terveenä sairastuisin, tai että minut jätettäisiin "naps ja kops". Tässä neljän vuoden aikana on kriisejä ollut ehkä 5-6, mutta niistä on selvitty. Ja paras konsti ainakin meillä oli, että annoin reilusti tilaa kun kriisiä pukkasi ( tosin tuota aluksijoutui opettelemaan). Ja kun muutenkaan noissa kriiseissä ei tuntunut toimivan samat pelisäännöt kuin "terveen" ihmisen kanssa. Eli puhumalla yleensä on ongelmia hoidettu, mutta tässä siis tilan antaminen oli parasta. No neljä vuotta meni ja yhtäkkiä minulle ilmoitettiin, ettei tämä ole enää kivaa??? Aluksi ajattelin, että tämä on sairauteen liittyvää mielialan vaihtelua, johon olin jo tottunut. Eli annetaan tilaa ja asia pikkuhiljaa korjaantuu. Mutta eipä se noin mennytkään. Minä annoin tilaa (ilmeisesti liikaa) kun seuraavan kerran, kun yhteydessä naiseen olin, oli hänellä jo uusi parisuhde. Ja noin kaksi viikkoa oli väliä tuossa. Ja voin ihan rehellisesti sanoa, että kyllä v.tuttaa etten uskonut noita tuomitsevia kirjoituksia. Mutta sepä on omaa tyhmyyttä. Edelleen naista kovasti rakastan ja ikävä on kova. Mutta jos jollekin voin ilmaisen vinkin antaa, niin jos kohdallanne sattuu bipo, joka haluaa alkaa parisuhteeseen, niin juoskaa karkuun ja lujaa. Tai harkitkaa ainakin 10 kertaa ennenkuin alatte suhteeseen. Nyt varmaan tulee kommentteja siitä, että olen katkera, tai että noin olisi voinut käydä terveenkin kanssa. Ehkä noinkin. Mutta tämän kokemuksen perusteella mikä itsellä on, niin jatkossa kierrän bipopäät kaukaa, tai parisuhdetta en henkisesti sairaan kanssa solmi ja samaa suosittlen muillekin.

        Mulle kävi lähes samalla tavalla. 2 vuotta sitten tutustuin bipomieheen. Luin myös näitä tekstejä ja mietin että onpa katkeraa tekstiä monilta. Sanoin miehelle niistä ja hän kovin väitti ettei ole sellainen ja ettei voi yleistää käytöstä.

        Vaikeaa meillä oli alusta lähtien mutta tyhmänä pysyin rinnalla ja yritin ymmärtää. Hän alkoi myös jokin aika sitten tekemään tuota että ei saa yhteyttä mitenkään. Vaikka olisi itse loukannut minua niin hän oli se joka esti minut joka paikasta enkä saanut kiinni. Viikko sitten aloitti riidan ja teki jälleen kerran saman. Ei vastaa puhelimeen ja viestit eivät mene läpi.

        Tämä on pisin aika kun on ollut hiljaa. Että eiköhän tämä suhde ollu tässä. Sairas tapa päättää suhde. Ei kenenkään tarvitse kestää tällaista kohtelua vaikka toinen olisi kuinka kaksisuuntainen. Olisi pitänyt uskoa näitä juttuja täällä. Ei nyt tarvitsisi miettiä miten särkyneen sydämen saa korjattua.

        Kyllä tämänlainen käytös tuntuu olevan hyvin tyypillistä bipoille. Ei voi luottaa missään määrin.


      • SiYu

        Ainahan parisuhteen aloittaminen on riski, oli ns. terve tai ei. Bipon kanssa riskit kasvaa vaan aika rajusti. Vaikka menisi pitkään hyvin, koskaan ei voi kuitenkaan tietää milloin alkaa mania ja hetken mielijohteesta tehdyt "päätöset" sen myötä. Muutokset ovat aina niin rajuja ja suuria.

        Sen verran on kokemusta ja samankaltaisia kokemuksia kuin aikaisemmissa tarinoissa, että jos käy ilmi että sairastaa kyseistä sairautta, niin se on sen tuttavuuden päätepysäkki sitten.

        Kuten sanottu; ei voi luottaa missään määrin. Vaikka juuri sillä hetkellä tuntuisi miten ihanalta tahansa....


      • Henkisestiloppu

        Hei!
        Itsekkin elän tällä hetkellä parisuhteessa, ja avovaimollani on myös kaksisuuntainen mielialahäiriö. Tosiaan 2013 alettiin seurustelemaan ja elämä hymyili seuraavaan vuoteen. Seurustelun alussa hän kertoi että nuorena sairastui masennukseen ja sai siihen lääkityksen silloin, kunnes aloimme miettimään lapsen tekoa. Sanoin hänelle että lääkityksen lopetat ennenkuin alamme edes yrittämään (itse en tiennyt silloin miten vakava masennukseen voi olla) ja niin hän lopetti lääkityksen. No se sitte tärppäsi nopeasti ja 2015 alkuvuonna syntyi reipas ja tomera tyttö. Raskauden alku meni ihan ok mutta puolen välin jälkeen aloin huomata kuinka hänen mieliala vaihteli( muutamalle tutulle puhuin ja sanoivat sen johtuvan Hormooneista ja uskoin sen).No esikoinen syntyi sen jälkeen kuukausi oli mukavaa aikaa ja sitte pikkuhiljaa alkoivat taas mielialan muutokset ja syyttely ja räyhääminen alkoivat. itsekkin oli silloin jo hanskat lyömässä tiskiin. No siinä sitte hyssyteltiin asiaa babybluesin piikkiin ja sitte tulikin taas uusi hyvä kausi. Elämä oli taas ihanaa peräti usseemman kuukauden ja mietittiin jo toista lasta no tuumasta toiseen ja taas oltiin paksuna. No sitte seuraava raskaus oli yhtä helvettiä...jatkuvaa haukkumista syyttelyä ym. Silloin loppu se hyssyttely ja alettiin toimimaan soitto häkeen ja vein hänen päivystykseen(rehellisesti sanottuna en muista edes kaikkea mitä silloin tapahtui) ja hän kävi viikkoo verran ns.latautumassa yksikössä. No silloin asiaa alettiin hoitamaan kunnolla ja hän kävi parin viikon välein tehoavossa keskustelemassa ja se helpotti hänen oloaan vähäksi aikaa. No nyt ollaan tosiaan samassa paskassa edelleen toinen lapsi syntyi vajaa 2 kk sitte. Minä olen omalta osalta valmis luovuttamaan tai no olin jo siinä vaiheessa ku ei hänelle sanat enää riittäny nii hän alkoi sitten fyysistä väkivaltaa käyttämään ei ole tosiaan nyt toisen lapsen aikaa, mutta sen raskauden aikaan. Se on kyllä yksi asia mitä en tule unohtamaan. No tätä asiaahan hieman hankaloittaa yhteinen omakotitalo ja lama-aika...


      • heh3h
        Henkisestiloppu kirjoitti:

        Hei!
        Itsekkin elän tällä hetkellä parisuhteessa, ja avovaimollani on myös kaksisuuntainen mielialahäiriö. Tosiaan 2013 alettiin seurustelemaan ja elämä hymyili seuraavaan vuoteen. Seurustelun alussa hän kertoi että nuorena sairastui masennukseen ja sai siihen lääkityksen silloin, kunnes aloimme miettimään lapsen tekoa. Sanoin hänelle että lääkityksen lopetat ennenkuin alamme edes yrittämään (itse en tiennyt silloin miten vakava masennukseen voi olla) ja niin hän lopetti lääkityksen. No se sitte tärppäsi nopeasti ja 2015 alkuvuonna syntyi reipas ja tomera tyttö. Raskauden alku meni ihan ok mutta puolen välin jälkeen aloin huomata kuinka hänen mieliala vaihteli( muutamalle tutulle puhuin ja sanoivat sen johtuvan Hormooneista ja uskoin sen).No esikoinen syntyi sen jälkeen kuukausi oli mukavaa aikaa ja sitte pikkuhiljaa alkoivat taas mielialan muutokset ja syyttely ja räyhääminen alkoivat. itsekkin oli silloin jo hanskat lyömässä tiskiin. No siinä sitte hyssyteltiin asiaa babybluesin piikkiin ja sitte tulikin taas uusi hyvä kausi. Elämä oli taas ihanaa peräti usseemman kuukauden ja mietittiin jo toista lasta no tuumasta toiseen ja taas oltiin paksuna. No sitte seuraava raskaus oli yhtä helvettiä...jatkuvaa haukkumista syyttelyä ym. Silloin loppu se hyssyttely ja alettiin toimimaan soitto häkeen ja vein hänen päivystykseen(rehellisesti sanottuna en muista edes kaikkea mitä silloin tapahtui) ja hän kävi viikkoo verran ns.latautumassa yksikössä. No silloin asiaa alettiin hoitamaan kunnolla ja hän kävi parin viikon välein tehoavossa keskustelemassa ja se helpotti hänen oloaan vähäksi aikaa. No nyt ollaan tosiaan samassa paskassa edelleen toinen lapsi syntyi vajaa 2 kk sitte. Minä olen omalta osalta valmis luovuttamaan tai no olin jo siinä vaiheessa ku ei hänelle sanat enää riittäny nii hän alkoi sitten fyysistä väkivaltaa käyttämään ei ole tosiaan nyt toisen lapsen aikaa, mutta sen raskauden aikaan. Se on kyllä yksi asia mitä en tule unohtamaan. No tätä asiaahan hieman hankaloittaa yhteinen omakotitalo ja lama-aika...

        Puolisosi on aineista saaneiden vaurioiden lisäksi jatkuvassa hormonimyrskyssä synnyttämisen jäljiltä. Siihen päälle paineet lapsista kasvattamisen jne. uuden tulevan edessä. Ei helppo tai stressitön paikka ei.


      • Kokemuksensyvärintaääni
        jaska1975 kirjoitti:

        Niin tuttua hommaa.. Kertomuksesi on kuin minun elämästäni. Paitsi että otin bipopään kaksi kertaa takaisin koska rakastin häntä.. Erossa ollessamme hän oli tehnyt kaksi kertaa abortin ja sotkenut raha yms. asiansa totaalisesti.
        Siitä on jo aikaa ja nyt asiani ovat melko hyvin.

        Neuvoni Sinulle!

        Koska naista edelleen rakastat ja ikävä on kova niin ÄLÄ niinä heikkoina hetkinä kun hän tulee ottamaan sinuun yhteyttä vastaa vaan torju hänet!

        Siten pääset elämässä eteenpäin ja jonain päivänä huomaat että painajainen on ohi..!

        Oli taas pakko tarttua tähän (jos näistä jotakin apua jollekin olisi vastaavassa tilanteessa olevalle). Helpottavaa vaan huomata, että muitakin saman kokeneita löytyy. jaska1975 Kiitos vinkistä noinhan se tuokin meni kuin sanoit, yhteydenotto tuli. Mutta onpa se vaan vaikea tilanne, kun toista on ikävä (ja ehkä rakastaakin) ja sitten hän ottaa heikolla hetkellään yhteyttä. Kyllä itku tuli, kun sanoin että ei tämä voi mennä näin!! Ensin jätät sanomatta yhtään mitään, ja nyt kun on paha olla ja maailma on murjonut niin tulet takaisin. Sain sen tehtyä, mutta kylläpä siinä revittiinkin sitten kaikki haavat auki... mutta uskon, että tuo oli ainut ja oikea ratkaisu. Mutta tässäkin taas osoitus siitä, että aika samalla tavalla tuntuvat nämä bipot toimivan näissä tilanteissa. Toivottavasti PettynytN83 on saanut oman tilanteeseen selvyyden. Kiitos kommenteista.


      • Kokemuksensyvärintaääni
        Kokemuksensyvärintaääni kirjoitti:

        Oli taas pakko tarttua tähän (jos näistä jotakin apua jollekin olisi vastaavassa tilanteessa olevalle). Helpottavaa vaan huomata, että muitakin saman kokeneita löytyy. jaska1975 Kiitos vinkistä noinhan se tuokin meni kuin sanoit, yhteydenotto tuli. Mutta onpa se vaan vaikea tilanne, kun toista on ikävä (ja ehkä rakastaakin) ja sitten hän ottaa heikolla hetkellään yhteyttä. Kyllä itku tuli, kun sanoin että ei tämä voi mennä näin!! Ensin jätät sanomatta yhtään mitään, ja nyt kun on paha olla ja maailma on murjonut niin tulet takaisin. Sain sen tehtyä, mutta kylläpä siinä revittiinkin sitten kaikki haavat auki... mutta uskon, että tuo oli ainut ja oikea ratkaisu. Mutta tässäkin taas osoitus siitä, että aika samalla tavalla tuntuvat nämä bipot toimivan näissä tilanteissa. Toivottavasti PettynytN83 on saanut oman tilanteeseen selvyyden. Kiitos kommenteista.

        Karkasi vähän tuo kommentti, kun puhelimen näytöltä naputtelen. Voimia ja jaksamista erityisesti Henkisestiloppu nimim. Sinun tilanteesi on kyllä haastava pienet lapset, talot jne. Tuohon tilanteeseen ei kyllä pysty, eikä osaa sanoa mitään. Toivottavasti elämä helpottaa. Pidä huoli itsestäsi ja lapsistasi.


      • zarah85

        Tekeepä hyvää lukea näitä kirjoituksia.
        Täällä kanssa yksi lopen uupunut bipon puoliso. Tai puolisollani ei edes ole diagnoosia vielä mutta kyllä tää käytännössä aika selvä juttu on.
        Ollaan oltu yhdessä yli 10 vuotta, lapsiakin on. Kriisejä on ollut lukemattomia vuosien varrella, aina miehen puolelta alkaneita. Ja minä toki olen aina syypää. Yleensä juttu on se että minä en tee parisuhteen eteen mitään, vaikka käytännössä hoidan kaiken kotona ja yritän mahd paljon olla kuormittamatta häntä millään, olla hyväntuulinen jne. Erolla on uhkailtu satoja kertoja.
        Viimeksi eilen tuli "lopullinen päätös" koska minä olen niin valtavan ilkeä ja kauhea ihminen ettei hän kestä minua. (Kuuntelin hiljaa kuinka hän mollasi minua niin ulkoisesti kuin sisäisesti). Vain hän on kärsijä. Tsiisus mä niin toivon että pakkaisi kamat ja häipyisi. En pysty itse sitä päätöstä tekemään, osittain siksi että pelkään kostoa. Tällä hetkellä oon tosi loppu, mulla on kamala unettomuus ja rytmihäiriöt päälle. Niin väärin, että tämä menee näin. Mies haukkuu mua pitkin kyliä, puhuu ihan hirveitä valheita ja paskaa. Eikä kukaan välitä kysyä multa, miten jaksan.
        Pääsisi vain eroon tuosta..


      • PettynytN83

        Mies otti yhteyttä muutama päivä sen jälkeen kun olin viestin tänne kirjoittanut. Sen jälkeen meni pieni hetki hyvin. Lopullinen ero tuli viime kuun puolessa välissä. Taas mykkäkoulun ja hiljaisuuden saattelemana. Haukkui mut pystyyn ennen hiljaisuutta. Ei halunnut asioista puhua. Sanoi vain ettei jaksa minua. Syytti mua kaikista asioista. Tätä eroa muutama päivä ennen oli kertonut miten mua rakastaa eikä ikinä päästä irti. Sitten taas täysi tunnekylmyys. Energiaa riitti kyllä kaikkeen muuhun paitsi minuun.

        Shokissa olen jotenkin kaikesta tästä. Miten niin ihana ihminen voi yhtäkkiä olla kuin eri persoona. Mikä oli totta, mikä ei. Olo on kuin huijatulla. Sydän särkynyt. Toisaalta olen helpottunut että nyt tämä parin vuoden päätön sekoilu on vihdoin ohi. Ei enää varpaillaan kuilun reunalla elämistä. En tiedä vaan miten tästä toipuu. Ei kai näitä ymmärrä kuin toinen tällaisen bipon kanssa seurustellut.

        Mun tapauksessa tuskin pelkoa että yhteyttä enää ottaisi. Järki sanoo että toivon mukaan ei enää yhteyttä ota ja ero on hyvä juttu. Sydän itkee perään ja toivoo vielä kuulevansa toisesta. :'(


      • Bibonainen

        Itsekin pakko kommentoida tätä ketjua! Eli siis itsellä todettiin kaksisuuntainen mielialahäiriö noin 2vuotta sitten. Suurinosa kommentoijista täällä hokevat, että juokse karkuun. Osittain olen jopa samaa mieltä ja ymmärrän monia teistä oikein hyvin :) Mutta pääsääntönä pitäisin itse, että jos henkilöllä itsellä ei ole säännöllistä lääkitystä tai varsinkin jos hän on sitä vastaan, niin silloin juokse. Mutta jos on lääkitys, niinkuin minulla, oireet ja "kaudet" pysyy poissa :) Monilla kuitenkin saattaa silti tulla hyvin lieviä jaksoja, mutta kunhan ne oppii tunnistamaan,


      • Bibonainen
        Bibonainen kirjoitti:

        Itsekin pakko kommentoida tätä ketjua! Eli siis itsellä todettiin kaksisuuntainen mielialahäiriö noin 2vuotta sitten. Suurinosa kommentoijista täällä hokevat, että juokse karkuun. Osittain olen jopa samaa mieltä ja ymmärrän monia teistä oikein hyvin :) Mutta pääsääntönä pitäisin itse, että jos henkilöllä itsellä ei ole säännöllistä lääkitystä tai varsinkin jos hän on sitä vastaan, niin silloin juokse. Mutta jos on lääkitys, niinkuin minulla, oireet ja "kaudet" pysyy poissa :) Monilla kuitenkin saattaa silti tulla hyvin lieviä jaksoja, mutta kunhan ne oppii tunnistamaan,

        Oho se jäi vähän kesken, mutta jatketaan :D
        Niin kun vaan tarkkailee omaa/toisen mielialaa, niin pienillä asioilla saa ne pienetkin oireet kuriin :)
        Tässäpä muutama vinkki!
        Kun elämä alkaa vähän liikaakin hy mm hymyillä ja energiaa piisaa tylsyyteen asti, ihan vaikkapa vaan yhden päivän ajan: nuku hyvin, siis tosi hyvin, mieluummin jopa liikaa. Syö hyvin. Elikkä älä unohda välipalaa yms. ÄLÄ juo kahvia!! tai energiajuomia yms. Ne altistaa hyvin vahvasti manialle. Jos vaan on aikaa urheile! Käy lenkillä, vaikka et normaalisti juoksisi tai keksi jotain :)
        Kun elämä taas alkaa masentaa ja tuntuu että maailma kaatuu niskaan ja meinaa puuskahtaa pienistäkin asioista itkuun: käykää treffeillä, älä jää vaan kotiin television ääreen. Harrastakaa seksiä (se oikeesti auttaa) ÄLÄ ryyppää!!! tai esim polta pilveä, jos sellaista harrastat.
        Itse tosiaan syön säännöllisesti lääkkeitä ja olen käynyt "terapiassa" opettelemassa ja keskustelemassa hallinta tavoista :) joten tiedän mistä puhun :) onnea kaikille opetteluun :*


      • Bibonainen

        Vielä yksi juttu!
        Itse "sairaalle" manian hiiviskellessä ota se vakavasti ja keskity siihen että olisit ihan rauhassa. Istu alas ja rauhotu. Älä hypi ja pompi ja höpötä :D
        Toisekseen omasta kokemuksesta parisuhteessa. Toisen apu on korvaamatonta. Se että toinen halaa ja kertoo rakastavansa ja kuuntelee sun murheet silloin kun masentaa. Ja auttaa sut siitä television äärestä ja sanoo että mentäisiinkö kahville tai mitä jos siivottais yhdessä.
        Ja silloin kun energiaa pukkaa, niin ottaa sen kahvikupin sun kädestä tai istuu sun kanssa sohvalle ja sanoo että katsottaisiinko joku leffa. Kehottaa menemään ajoissa nukkumaan ja vielä mielellään tulee sun kanssa.
        Nämä ei ole isoja asioita "terveelle" osapuolelle, mutta varmistaa teidän suhteen jatkuvan ja helpottaa molempien elämää suuresti.
        Itse olen tällaisen ymmärtäväisen miehen löytänyt joka on valmis taistelemaan meidän onnen puolesta <3
        Toivottavasti tästä on apua niin teille parisuhteessa eläville, kuin yksin biboo vastaan "taisteleville" :)


      • Mr_X1

        Hyvä, että joku kaksisuuntaisen omaavakin otti kantaa, ettei asiasta tule liian yksipuolinen käsitys. Itse olen elänyt parisuhteessa kaksisuuntaista sairastavan naisen kanssa yli 10 vuotta ja säännöllisen epäsäännöllisesti tapahtuu kaikki edellä mainittu; asiat on jonkin aikaa hyvin, välillä jopa erinomaisesti, ja yhtäkkiä kaikki on taas huonosti ja suunnitellaan eroa. En osaa sanoa olisiko ero realisoitunut jossain vaiheessa, jos lapsia ei olisi, mutta toistaiseksi niin ei ole käynyt.

        Itse olen todella tasainen ja oppinut elämään noiden purkausten kanssa, enkä enää jaksa lähteä mukaan erokeskusteluihin, vaan tyydyn toteamaan, että kannattaa keskustella vaikka jonkun kaverin kanssa ensin ja ilmoittaa sitten kun on konkreettisesti lähdössä. Eroaikeet yleensä unohtuu muutaman tai useamman päivän kiukuttelun jälkeen täysin, ennen kuin taas palaavat muutaman viikon päästä. Yksi ongelma tuossa on se, että on todella vaikea hahmottaa mitä toinen oikeasti ajattelee ja haluaa. Toinen asia, joka tekee elämästä hankalaa on se, että silloin kun homaa alkaa lähtemään lapasesta, niin kaikki hyvät asiat historiastamme unohtuu ja kaikki koetut vääryydet palaavat kirkkaina mieleen. Onneksi omat hölmöilyni historiassa ovat melko vähissä ja yleinen yksipuolisen riidan syy on se, että olen joskus paljon ennen seurustelumme alkamista, seurustellut jonkun muun kanssa vähän aikaa.

        Koska eroaikeiden syyt ovat noinkin absurdeja, niin niitä on hyvin vaikea ottaa vakavasti, mutta homma käy raskaaksi, kun kun kaikki mahdolliset vuosien saatossa koetut "vääryydet" käydään läpi lähes kuukausittain. Ennen yritin poistaa riitojen syitä, mutta totesin, että se on täysin turhaa, sillä AINA löytyy jotain tilalle. Menneisyyttä ei myöskään voi muuttaa, joten historiasta muistamalla asiat vähän eri tavalla kuin ne todellisuudessa ovat menneet, on helppo kaivaa syy miksi minä olen todellinen kusipää. Eikä oman näkemyksen kertominen luonnollisesti auta mitään.

        Pelkään, että ajaudumme tilanteeseen, jossa en itse enää jaksa löytää toisesta niitä olemassa olevia hyviä puolia, mutta en oikeastaan tiedä mitä voisin asialle tehdä.

        Nimimerkki Biponainen antoi hyviä vinkkejä kuinka kaksisuuntaisen mielialan kanssa pystyisi elämään ja voin allekirjoittaa näin läheltä seuranneena, että ne todella toimii. Se kuitenkin vaatii sen, että haluaa itse pitää elämänsä hallinnassa ja on tarpeeksi kurinalainen. Meillä valitettavasti ei tällä hetkellä tilanne ole tämä, eikä parisuhteessa toista voi alkaa pakottamaan, vaikka se kuinka olisi toisen parhaaksi.

        Minäkään en suoralta kädeltä suosittelisi juoksemaan karkuun, jos toisella on kaksisuuntainen, mutta jos se ei ole kontrollissa, niin kannattaa harkita tarkkaan. Itse en kadu mitään, kun kumpikaan ei ole tehnyt mitään yleisen käsityksen mukaan anteeksiantamatonta, mutta toivon, että homma saataisiin jossain vaiheessa paremmin kontrolliin.


      • IrtiPäässyt
        Kokemuksensyvärintaääni kirjoitti:

        Pakko kommentoida tätä wanhaaa ketjua. N. 4 vuotta sitten tutuistin bipo naiseen. Hän kertoi jo suhteen alussa aika avoimesti sairaudestaan ja tuolloin kun en itse sairaudesta mitään tiennyt niin googlettamallahan sitä tietoa löytyi. Luin tuolloin (siis v. 2012) myös tätä ketjua. Tuolloin kovasti ihmettelin ihmisten kirjoittamia "tuomitsevia" kommentteja, kuten " ei terve ihminen voi seurustella henkisesti sairaan kanssa, tai voi, mutta siinä sairastuttaa kyllä myös itsensä". Ja paljon myös tuntui olevan kokemuksia siitä, että tullaan jätetyksi bipon toimesta, ja usein tämä tapahtui aivan yllättäen. No tuolloin neljä vuotta sitten, kun noita kirjoituksia luin (vaalean punaiset lasit päässä) ajattellin, ettei meillä ainakaan käy noin, eli että minä terveenä sairastuisin, tai että minut jätettäisiin "naps ja kops". Tässä neljän vuoden aikana on kriisejä ollut ehkä 5-6, mutta niistä on selvitty. Ja paras konsti ainakin meillä oli, että annoin reilusti tilaa kun kriisiä pukkasi ( tosin tuota aluksijoutui opettelemaan). Ja kun muutenkaan noissa kriiseissä ei tuntunut toimivan samat pelisäännöt kuin "terveen" ihmisen kanssa. Eli puhumalla yleensä on ongelmia hoidettu, mutta tässä siis tilan antaminen oli parasta. No neljä vuotta meni ja yhtäkkiä minulle ilmoitettiin, ettei tämä ole enää kivaa??? Aluksi ajattelin, että tämä on sairauteen liittyvää mielialan vaihtelua, johon olin jo tottunut. Eli annetaan tilaa ja asia pikkuhiljaa korjaantuu. Mutta eipä se noin mennytkään. Minä annoin tilaa (ilmeisesti liikaa) kun seuraavan kerran, kun yhteydessä naiseen olin, oli hänellä jo uusi parisuhde. Ja noin kaksi viikkoa oli väliä tuossa. Ja voin ihan rehellisesti sanoa, että kyllä v.tuttaa etten uskonut noita tuomitsevia kirjoituksia. Mutta sepä on omaa tyhmyyttä. Edelleen naista kovasti rakastan ja ikävä on kova. Mutta jos jollekin voin ilmaisen vinkin antaa, niin jos kohdallanne sattuu bipo, joka haluaa alkaa parisuhteeseen, niin juoskaa karkuun ja lujaa. Tai harkitkaa ainakin 10 kertaa ennenkuin alatte suhteeseen. Nyt varmaan tulee kommentteja siitä, että olen katkera, tai että noin olisi voinut käydä terveenkin kanssa. Ehkä noinkin. Mutta tämän kokemuksen perusteella mikä itsellä on, niin jatkossa kierrän bipopäät kaukaa, tai parisuhdetta en henkisesti sairaan kanssa solmi ja samaa suosittlen muillekin.

        Itsellä niin rankkoja juttuja takana bipo-naisen kanssa että pakko suositella tuota karkuun juoksemista. Itse antanut anteeksi lukemattomia pettämisiä ja muita valehteluita ja sitten tuli ero hänen aloitteestaan aivan yllättäen. Ja vaikka kuinka väitti ettei ole ketään uutta kuvioissa niin heti seuraavalla viikolla sain kuulla että uus mies on jo hänen elämässä. Kaiken lisäksi jätti e-pilsut pois suhteemme loppuvaiheessa kertomatta mulle ja tuli raskaaksi. Onneksi luonto hoiti homman ja tuli keskenmeno. Olen ajatellut että tällä oli joku tarkoitus. Toki bipoja on monenlaisia mutta itse onneksi pari kuukautta eron jälkeen oon tajunnut kuinka sairas ja paha ihminen on kyseessä. Kertoo ympäri kylää minusta kaikkee paskajuttuja ja laittanut äijäkavereitaan soittelemaan mulle uhkailusoittoja. Ja vaikka moni asia edelleen pyörii päässä niin on tosi hyvä olla. Muutama vuosi elämästä meni ja jokunen sata euroo jäi häneltä saamatta kun oon yrittänyt tukea taloudellisesti mutta nyt on taas vapautunut olo ja tajuaa että on vielä paljon elämää edessä. Ja nimenomaan voin elää itselleni enkä kenellekään toiselle. Sitä vaan on näin terveenä mahdoton tajuta miten kylmäksi ihminen voi hetkessä muuttua. Se on yleensä merkki siitä että on joku toinen ihminen hänen elämässään johon hän tunteensa jatkossa keskittää. Hänellä kaiken lisäksi todettu riippuvainen persoonallisuus niin ei tarvi nero olla että tajuaa ettei yksin pysty olemaan. Kaikille saman kokeneille neuvoksi että jos pystytte ajattelemaan asian siltä kannalta että ei hänen tulevat suhteetkaan sen parempia tule olemaan niin pystytte jatkamaan elämäänne paremmin. Itse ainakin tuon ajatuksen voimalla potkinut itseäni eteen päin kun oli vaikeaa. Ja omasta kokemuksesta viisastuneena voin kertoa että älkää yrittäkö miellyttää bipoa eron jälkeen vaikka kuinka toivoisitte yhteenpaluuta. Se ei merkitse hänelle mitää ainakaan jos jo uusi kumppani kuvioissa. Hän vain tajuaa että pystyy käyttämään sinua hyväkseen. Oma exäni laittoi tasaisin väliajoin positiivisia viestejä jotta pystyi pitämään minut niin sanotusti löysässä hirressä ja varalla jos apua jälleen tarvitsee. Mutta pääsääntöisesti haukkui minua ja yritti kontrolloida kenelle saan jutella ja mitä ettei kukaan ajattelisi hänestä pahaa.


      • Pupsuk
        PettynytN83 kirjoitti:

        Mulle kävi lähes samalla tavalla. 2 vuotta sitten tutustuin bipomieheen. Luin myös näitä tekstejä ja mietin että onpa katkeraa tekstiä monilta. Sanoin miehelle niistä ja hän kovin väitti ettei ole sellainen ja ettei voi yleistää käytöstä.

        Vaikeaa meillä oli alusta lähtien mutta tyhmänä pysyin rinnalla ja yritin ymmärtää. Hän alkoi myös jokin aika sitten tekemään tuota että ei saa yhteyttä mitenkään. Vaikka olisi itse loukannut minua niin hän oli se joka esti minut joka paikasta enkä saanut kiinni. Viikko sitten aloitti riidan ja teki jälleen kerran saman. Ei vastaa puhelimeen ja viestit eivät mene läpi.

        Tämä on pisin aika kun on ollut hiljaa. Että eiköhän tämä suhde ollu tässä. Sairas tapa päättää suhde. Ei kenenkään tarvitse kestää tällaista kohtelua vaikka toinen olisi kuinka kaksisuuntainen. Olisi pitänyt uskoa näitä juttuja täällä. Ei nyt tarvitsisi miettiä miten särkyneen sydämen saa korjattua.

        Kyllä tämänlainen käytös tuntuu olevan hyvin tyypillistä bipoille. Ei voi luottaa missään määrin.

        Samoi fiiliksiä mutta onneksi kaik paska tapahtu heti melko alussa ku tapaili mutta jooh häsläs eksänkaa ja ite olin siinä sivussa joku hätävara. Sulkeutu yhtäkkii j alotti parisuhteen et täys sika.


      • Anonyymi
        zarah85 kirjoitti:

        Tekeepä hyvää lukea näitä kirjoituksia.
        Täällä kanssa yksi lopen uupunut bipon puoliso. Tai puolisollani ei edes ole diagnoosia vielä mutta kyllä tää käytännössä aika selvä juttu on.
        Ollaan oltu yhdessä yli 10 vuotta, lapsiakin on. Kriisejä on ollut lukemattomia vuosien varrella, aina miehen puolelta alkaneita. Ja minä toki olen aina syypää. Yleensä juttu on se että minä en tee parisuhteen eteen mitään, vaikka käytännössä hoidan kaiken kotona ja yritän mahd paljon olla kuormittamatta häntä millään, olla hyväntuulinen jne. Erolla on uhkailtu satoja kertoja.
        Viimeksi eilen tuli "lopullinen päätös" koska minä olen niin valtavan ilkeä ja kauhea ihminen ettei hän kestä minua. (Kuuntelin hiljaa kuinka hän mollasi minua niin ulkoisesti kuin sisäisesti). Vain hän on kärsijä. Tsiisus mä niin toivon että pakkaisi kamat ja häipyisi. En pysty itse sitä päätöstä tekemään, osittain siksi että pelkään kostoa. Tällä hetkellä oon tosi loppu, mulla on kamala unettomuus ja rytmihäiriöt päälle. Niin väärin, että tämä menee näin. Mies haukkuu mua pitkin kyliä, puhuu ihan hirveitä valheita ja paskaa. Eikä kukaan välitä kysyä multa, miten jaksan.
        Pääsisi vain eroon tuosta..

        Juu.. Tuo erolla uhkailu ja eroaminen 100 kertaa sekä toisen syyttäminen kuuluu varmaan jokaisen bibon aivoitukseen. Älyttömän kuluttavaa jossa itsekkin sairastuu. Ja juurikin tuo toisille ihmisille haukkuminen on ihan älytöntä. Eikö aviopuolisoiden pitäisi keskenään ratkaista ongelmat eikä naapurin kanssa. Älyttömän itsekästä.. Juokse pois ja lujaa.


    • Se mikä ei tapa...

      Kuulostaa tutulta, itse olen ollut biponaisen (2. tyyppi) kanssa yhdessä nyt 6 vuotta. Alussa ihmettelin, miten ihminen voi muuttua niin paljon laidasta laitaan, mutta diagnoosin kuultuani aloin etsiä tietoa minäkin netistä. Helpottavinta ehkä oli juurikin tällä palstalla lukea muiden läheisten kirjoituksia. Tuntuu että sairaus noudattaa samaa kaavaa kaikilla. Yksi paikka, mistä olen myös juttuja lukenut, on Mielenterveysyhdistys Taimi ry:n nettisivut. Siellä on paljon myös bipojen kirjoituksia, sellaisten joilla tauti on "hallussa". Se antaa osaltaan toivoa uskoa tulevaan, vaikka nyt on ollutkin vaikeaa yli puoli vuotta lääkesäätöjen takia. Omina lääkkeinäni käytän paljon omia harrastuksia sekä kavereiden seuraa, ja mikä ehkä tärkeimpänä, kaveripiiriin kuuluu "uskottuja miehiä", joille voin avoimesti puhua perhetilanteesta. Muista ennenkaikkea oma jaksamisesi, siten voit olla parhaimpana tukena läheisellesi.

    • Apua kaipaava

      Kiitoksia kommenteista! En niin paljoa noista tyypeistä tiedä, että mikä hänellä sitten pitäisi olla, muistaakseni sanoi että lievä on diagnosoitu siis joskus nuorempana ja näitä kriisejä on nyt pari takana meidän yhteiselossa. Kyllähän tämä jaksamisen päälle ottaa, tällä hetkellä vähän sitä kriisiä vielä päällä. Kyllä olen hänelle ihan sanonutkin, että jos haluaa tilaa niin annan sitä ja suhteemme vuoksi kaikkea voin tehdä, mutta tulevat nämä myrskyt monesti niin kirkkaalta taivaalta, että en huomaa. Lääkitystä hän ei käytä, enkä usko että aikoo alkaa käyttämäänkään. Luin jostain nettiartikkelista, että muita keinoja pitää juttuja kurissa löytyy lääkkeiden lisäksi (taisi olla jotain päiväkirjan pitämistä yms). Näissä jutuissa vaan mietityttää, että tuntuisiko ne hänestä sitten pakonomaisilta jos minä alan puhumaan asiasta taas ja ehdottelemaan jotain keinoja huomata ne alkavat maniat\masennukset. Jokaisella kerralla myös kun hän on tätä suhdetta katkonut niin alkoholia on tullut otettua ja kummallakin kerralla sitä on edeltänyt masennusta, eli minusta aika selkeästi juurikin niitä oireita mitä tähän vaivaan kuuluu. On hän kertonut myös niissä vaiheissa kun sitä kriisiä on pukannut, että ei mielestään ansaitse minua, tai että hän vain ei haluakkaan olla parisuhteessa. Sitten kuitenkin kummallakin kerralla se mieli on muuttunut. Itse olen aika tunneihminen ja kyllä on tullut itkettyä ja stressattua tämän kanssa, mutta taistelu jatkuu.

      • Mlnn

        Hei!
        Onko hän petti sinua?


    • Apua kaipaava

      Vielä pientä päivitystä. Tässä kriisi siis vielä päällä, seksiä harrastettiin mutta tiedä siitäkään, että onko se merkki mistään muutoksesta taas. Tänään sitten lähti harrastustensa yms pariin ja ilmoitti yöllä että oli mennyt vanhempiensa luo yöksi. Jotenkin rassaa nämäkin, että hän ei monesti kerro missä on ja tietää että minä saatan huolestua jos kello on jo keskiyön lähellä ja en tiedä mitä hän puuhailee. En halua olla painostava ja välttelenkin nykyään jatkuvaa tekstaamista tai soittamista hänelle. Nyt vaan tulee sitten valvottua kun hiukan ahdistaa, että onkohan hän varmasti vanhempiensa luona ja missä on koko illan ollut. Yritän olla stressaamatta ja antaa sitä tilaa, mutta vaikeaahan tämä on, varsinkin kun juuri nyt sitä kriisiä taas ollut päällä ja hän töksäyttänyt että jättää minut (sitten kun kysyin päivän pari myöhemmin että haluaako sittenkin vielä jatkaa minun kanssa, niin vastasi että haluaa, vielä sillälailla todella iloisesti). Tuo alkoholi on kyllä aina liittynyt näihin kriiseihin meillä. Ensimmäinen tapahtui kun olimme vasta seurusteluvaiheessa, hän vaan ilmoitti että oli törmännyt baarissa johonkin entiseen tuttavaansa, mennyt hänen luokseen ja niinsanotusti pettänyt, sanoi että erotaan, että ei hänestä ole parisuhteeseen. Noin kolme päivää tämän jälkeen tuli sitten viestiä jossa kertoi minun olevan parasta mitä hänelle on koskaan sattunut ja annanko hänelle vielä mahdollisuuden. Kyllähän paljon olen tätä ajatellut ja minusta nuo oireet kyllä sopii ihan täysin tuohon kaksisuuntaiseen. Täytyy varmaan tässä huomen illalla tai jossain vaiheessa ottaa ihan rauhallisesti asia taas puheeksi, ehkä sitä kautta että jos hän kertoisi mistä tuon viimeisin kriisi oikein lähti hänen päässää liikkeelle.

      • Se mikä ei tapa...

        Ihan tuttua juttua, samaa tarinaa täältäkin suunnasta. Mutta vaikka oireet olisivatkin samat, liikutaan kuitenkin sellaisella alueella, ettei varmaksi diagnoosia voi sanoa kuin hoidossa. Ei kannata ruveta "kotipsykologiksi", siitä ei ole kuin haittaa (vaikka itsestä tuntuisikin, että yrittää tehdä kaikkensa toisen eteen). Itse yritin auttaa kaikin mahdollisin keinoin, sain vastaukseksi että kyttään ja seuraan häntä. Kannattaa tosiaan nyt pysähtyä ja miettiä, että haluatko itse jatkaa. Itse painin tällä hetkellä samojen asioiden kanssa, vaikeaa suunnitella yhteistä tulevaisuutta eteenpäin. Jos tänään puhutaan vaikka lapsista ja yhteisestä asunnosta yms. yhteisestä tulevaisuudesta, niin huomenna saattaakin jo olla ero edessä. Täälläkin siis tuo lievempi 2-tyyppi. Ja joissakin tapauksissa juurikin tuo alkoholi saattaa laukaista esim. hypomanian päälle. Ota myös itse omaa tilaa itsellesi, ole itsekäs. Tuolla toisessa ketjussa puhutaan mielenterveysongelmien "tarttumisesta", ensioireet itsellä oli juurikin huoli ja ahdistus toisesta sekä yöunien lyheneminen. Taisi myös lievä masennus iskeä (tein masennustestin ja sain lievän masennuksen pisteet), jolloin heräsin tähän päivään ja rupesin olemaan itsekkäämpi ja ottamaan omaa aikaa. Tosin se soti omia "periaatteita" vastaan, kun on ennen tottunut ottamaan toiset huomioon ja olla tukena. Ja toi seksi saattaa olla joko maailman parasta, tai sitten vaan testi, että miltä se nyt tuntuikaan. Meillä ei myöskään kriisejä voi ottaa puheeksi, koska se ahdistaa toista. Ja sitä kautta sitten onkin helppo syyttää jälleen minua, että se olenkin minä joka ahdistan häntä. Ja vaikka asiasta yrittäisikin puhua kuinka rauhallisesti tahansa, vastauksena on "älä lässytä siinä". Ihan kuin yrittäisi puhua jonkun teini-ikäisen kiukuttelevan tytön kanssa.


      • Ai
        Se mikä ei tapa... kirjoitti:

        Ihan tuttua juttua, samaa tarinaa täältäkin suunnasta. Mutta vaikka oireet olisivatkin samat, liikutaan kuitenkin sellaisella alueella, ettei varmaksi diagnoosia voi sanoa kuin hoidossa. Ei kannata ruveta "kotipsykologiksi", siitä ei ole kuin haittaa (vaikka itsestä tuntuisikin, että yrittää tehdä kaikkensa toisen eteen). Itse yritin auttaa kaikin mahdollisin keinoin, sain vastaukseksi että kyttään ja seuraan häntä. Kannattaa tosiaan nyt pysähtyä ja miettiä, että haluatko itse jatkaa. Itse painin tällä hetkellä samojen asioiden kanssa, vaikeaa suunnitella yhteistä tulevaisuutta eteenpäin. Jos tänään puhutaan vaikka lapsista ja yhteisestä asunnosta yms. yhteisestä tulevaisuudesta, niin huomenna saattaakin jo olla ero edessä. Täälläkin siis tuo lievempi 2-tyyppi. Ja joissakin tapauksissa juurikin tuo alkoholi saattaa laukaista esim. hypomanian päälle. Ota myös itse omaa tilaa itsellesi, ole itsekäs. Tuolla toisessa ketjussa puhutaan mielenterveysongelmien "tarttumisesta", ensioireet itsellä oli juurikin huoli ja ahdistus toisesta sekä yöunien lyheneminen. Taisi myös lievä masennus iskeä (tein masennustestin ja sain lievän masennuksen pisteet), jolloin heräsin tähän päivään ja rupesin olemaan itsekkäämpi ja ottamaan omaa aikaa. Tosin se soti omia "periaatteita" vastaan, kun on ennen tottunut ottamaan toiset huomioon ja olla tukena. Ja toi seksi saattaa olla joko maailman parasta, tai sitten vaan testi, että miltä se nyt tuntuikaan. Meillä ei myöskään kriisejä voi ottaa puheeksi, koska se ahdistaa toista. Ja sitä kautta sitten onkin helppo syyttää jälleen minua, että se olenkin minä joka ahdistan häntä. Ja vaikka asiasta yrittäisikin puhua kuinka rauhallisesti tahansa, vastauksena on "älä lässytä siinä". Ihan kuin yrittäisi puhua jonkun teini-ikäisen kiukuttelevan tytön kanssa.

        miten tuttu lausahdus tuo "älä lässytä". Meillä myös kovassa käytössä! Ja vaikeista asioista ja suhteessa hiertävistä jutuista (mitä voisi tehdä toisin tai miten toista tulisi oikein kohdella) ei myöskään meillä voi rakentavasti keskustella.

        Mutta muistakaamme että emme ole niitä ahdistuksen perimmäisiä syitä vaikka bipo niin heikkoina hetkinään väittääkin. Miten tahansa ei saa puolisoaan kohdella ja on ihan ok keskustella asioista toisen kanssa jos ei ole yhteiseloon tyytyväinen ja kokee että toinen kohtelee huonosti, valehtelee tai on muuten epäreilu. Tietysti olettaen että itse kohtelee toista hyvin.

        Lisäksi täytyy sanoa että viime aikoina tuo epätietoisuus toisen elämästä, menoista ja liikkeistä on raastanut melkoisesti itseänikin. Yhteydenpito on olematonta jos on muuta tekemistä/muiden ihmisten kanssa ja kaikista menoista en takuulla kuulekaan. Muutamista valheista kiinni jääneenä en myöskään oikein pysty enää luottamaan siihen mitä toinen väittää tehneensä edellisenä iltana kun häneen ei saanut mitään yhteyttä - ei vastausta viesteihin tai puheluun. Saatan olla huolesta sekaisin koko illan ja yön ja sitten aamulla tulee viesti että "olin kaverin kanssa enkä tajunnut vastata". Puuh...

        Katteettomat lupaukset ovat sitten toinen juttu: esim. moneltako baarista tullaan kotiin, kun hän on lähtenyt kavereidensa kanssa baanalle ja minä jäänyt kotiin. Eivät ne juuri koskaan pidä, ainakaan meillä!


      • Se mikä ei tapa...
        Ai kirjoitti:

        miten tuttu lausahdus tuo "älä lässytä". Meillä myös kovassa käytössä! Ja vaikeista asioista ja suhteessa hiertävistä jutuista (mitä voisi tehdä toisin tai miten toista tulisi oikein kohdella) ei myöskään meillä voi rakentavasti keskustella.

        Mutta muistakaamme että emme ole niitä ahdistuksen perimmäisiä syitä vaikka bipo niin heikkoina hetkinään väittääkin. Miten tahansa ei saa puolisoaan kohdella ja on ihan ok keskustella asioista toisen kanssa jos ei ole yhteiseloon tyytyväinen ja kokee että toinen kohtelee huonosti, valehtelee tai on muuten epäreilu. Tietysti olettaen että itse kohtelee toista hyvin.

        Lisäksi täytyy sanoa että viime aikoina tuo epätietoisuus toisen elämästä, menoista ja liikkeistä on raastanut melkoisesti itseänikin. Yhteydenpito on olematonta jos on muuta tekemistä/muiden ihmisten kanssa ja kaikista menoista en takuulla kuulekaan. Muutamista valheista kiinni jääneenä en myöskään oikein pysty enää luottamaan siihen mitä toinen väittää tehneensä edellisenä iltana kun häneen ei saanut mitään yhteyttä - ei vastausta viesteihin tai puheluun. Saatan olla huolesta sekaisin koko illan ja yön ja sitten aamulla tulee viesti että "olin kaverin kanssa enkä tajunnut vastata". Puuh...

        Katteettomat lupaukset ovat sitten toinen juttu: esim. moneltako baarista tullaan kotiin, kun hän on lähtenyt kavereidensa kanssa baanalle ja minä jäänyt kotiin. Eivät ne juuri koskaan pidä, ainakaan meillä!

        Eipä juuri mitään lisättävää ylläolevaan tekstiin. Katteettomat lupaukset nakertaa luottamusta, no can do. Jos kumppani "joutuu" jostain asiasta / menosta juttelemaan ja sopimaan, alkaa huutaminen kiroilulla säestettynä, jos ei mene kuten hän haluaa. Asiat tuntuvat menevän kuulemma niin vaikeaksi. Vaikka pohjimmainen tarkoitus olisikin hyvä, olisi kiva tietää, milloin toinen kotiutuu ettei tarvitsisi huolestua.


      • voimia

        Hei!
        Oletko ajatellu ikinä että mielisairaan ihmissuhteet eivät kestä yleensä terveen kanssa ja että heiltä puuttuu empatiaa sekä usein myös järkeä ajatella seurauksia,rohketutta on liikaakin kainenlaiseen? Hän loukkaa koska ei osaa tehdä paremmin, aivot eivät toimi, joka on sama asia kuin jalka poikki ei pysty kävelmeään enää, mutta mitä jää jäljelle terveelle, itse tunto suotta alenee ja sterssiä?
        Sairaaseenkin sattuu asiat, mutta minulla meni n 1-2 vuotta kun sain aidon anteeksipyynnön sairaalta,,,eli asiat kestävä kauan !!! jotka terve tajuaa heti. en olisi itse pysynyt terveenä, joten lopetin suhteen.
        niin tuttua on tuo olin siellä ja täällä yötä, kännykkä unohtui jne...ja raivokohtaus jostain ties mistä...se oli pelottavaakin.
        skitsofreniakin saaataa olla...?
        En tiedä mutta maaninen vaihe on vaarakis heille itselleenkin, ehkä sairaala on paras paikka...ja sinäkin tarvitset tukea ja tietoa!!! valitettavasti vain pyhällä hengellä ei jaksa sairaita...tasavertainen suhde on se jossa saat lujan itsetunnon , arvostusta, rakkautta ja jaksat vielpä totetuttaa itseäsi töissä ja harrastuksissa!!!
        muista olla varovainen ja muista että olet parempi, koska olet terve...ja että se maailma jossa toinen elää on hänen mielestään oikea ja aito tapa, se ei ikinä muutu, jos ei lääke tai puutostila korjata...( b12 vitamiini tms.)


      • täräst

        lääkitys voisi olla kumminkin paras,ettei vaan mitään pahaa sattuisi.


    • samaa kokenut.

      Yksi asia on varma: tuo kriisi ei tule olemaan viimeinen ja on paljon mahdollista, että paljon pahempaakin tulee tapahtumaan. Itse teet ratkaisusi että jatkatko vai et. Jos olet henkisesti äärimmäisen vahva, niin voihan se jotenkin onnistua. Rakkaudellasi et kuitenkaan häntä paranna ja tuskin omakaan henkinen hyvinvointisi ainakaan paranee, kun samat jutut toistuvat uudestaan ja uudestaan.

      • aaaj

        Niin tuttua ikävä kyllä en jaksanut joten eroamme. Tuntuu ettei hän ees tajua että lähden itseni takia paras lähteä


      • ber

        teit aivan oikein....hyvää elämää sinulle.


    • Pinnio___

      Tuttua juttua tuo kaikki edellinen. Pitää kuitenkin muistaa, että monet muutkin kuin bibot saattavat olla ns. ei luotettavia henkilöitä parisuhteessa. Ei sairaus tee ihmisestä pettäjää. Paljon on olemassa naisia ja miehiäkin, jotka haluavat kokellla ja katsella kuinka pitkälle pinna kestää toisella.

      • saman läpikäynyt

        Hei!
        On se niin rankka maailma ja kokemus että sen tietää vain läpikäynyt.
        Monenlaista pashaa sataa suotta niskaan...mutta varo! kyseessä on mielisairas ihminen. joten sinun pitää vain kestää, ettei käy vielä huonommin,..ja tehdä kaikki varovasti varmistellen.
        Hoitoon ja nopeasti,,,ei heillä ole sairaudentuntoa itsellään, joten pakkohoito apua saatat tarvita pyytää...ihmetellen katselet toisen tekoja ja puheita, tämä tuo sitä kokemusta sairaista ihmisitä, mutta hinta on kova...näe muita terveita ihmisiä ympärilläsi, että jaksat. Itse en enää edes halua tutustua sairaisiin ihmisiin, mutta toivon heille hoitoa...en myöskään usko että kaikki paranevat noin vain...mutta muista sinä et ole tehnyt väärin ja kaikki ihmiset ovat erilaisia...sattui nyt vaan osumaan sinulle sairas ihminen...lue miten sairaiden parisuhteet menevät...usein vain toisen mielisairaan kanssa, ja se vasta onkin kaaottista...
        voimia ja lämpöä sinnepäin.


      • nainen...
        saman läpikäynyt kirjoitti:

        Hei!
        On se niin rankka maailma ja kokemus että sen tietää vain läpikäynyt.
        Monenlaista pashaa sataa suotta niskaan...mutta varo! kyseessä on mielisairas ihminen. joten sinun pitää vain kestää, ettei käy vielä huonommin,..ja tehdä kaikki varovasti varmistellen.
        Hoitoon ja nopeasti,,,ei heillä ole sairaudentuntoa itsellään, joten pakkohoito apua saatat tarvita pyytää...ihmetellen katselet toisen tekoja ja puheita, tämä tuo sitä kokemusta sairaista ihmisitä, mutta hinta on kova...näe muita terveita ihmisiä ympärilläsi, että jaksat. Itse en enää edes halua tutustua sairaisiin ihmisiin, mutta toivon heille hoitoa...en myöskään usko että kaikki paranevat noin vain...mutta muista sinä et ole tehnyt väärin ja kaikki ihmiset ovat erilaisia...sattui nyt vaan osumaan sinulle sairas ihminen...lue miten sairaiden parisuhteet menevät...usein vain toisen mielisairaan kanssa, ja se vasta onkin kaaottista...
        voimia ja lämpöä sinnepäin.

        Hei!
        Itse nainen, joka tutustuin mielisairaaseen mieheen. Itse en ikinä kykenisi tekemään niinkuin sairas teki, oli jossain...ja puhelin unohtui yms...sai myös pelottavia raivokohtauksia...onneksi selvisin ajoissa pois! Hän myös kuvitteli olevansa sairas, ja kuolevansa...lääkärinpapereisa selvisi että ei ollutkaan!!!
        lähdin turvallisesti pois, ikinä palaamatta...vaihdoin osoitteeni ja numeroni, ja vuosia kokemuksen jälkeen olen nuollut haavani ja oppinut mielisairaista paljon...arvosta rauhallista koti-iltaa ja turvallista peruselämää...eli eli mitäs voisin sanoa,,,ainakin voin yrittää auttaa sinua,,,


      • tuttua
        nainen... kirjoitti:

        Hei!
        Itse nainen, joka tutustuin mielisairaaseen mieheen. Itse en ikinä kykenisi tekemään niinkuin sairas teki, oli jossain...ja puhelin unohtui yms...sai myös pelottavia raivokohtauksia...onneksi selvisin ajoissa pois! Hän myös kuvitteli olevansa sairas, ja kuolevansa...lääkärinpapereisa selvisi että ei ollutkaan!!!
        lähdin turvallisesti pois, ikinä palaamatta...vaihdoin osoitteeni ja numeroni, ja vuosia kokemuksen jälkeen olen nuollut haavani ja oppinut mielisairaista paljon...arvosta rauhallista koti-iltaa ja turvallista peruselämää...eli eli mitäs voisin sanoa,,,ainakin voin yrittää auttaa sinua,,,

        Mulla oli kanssa...sain erota noin kymmenen kertaa ja aina palata...oli se hullua...ja kivuliasta kuin mikä.mutta ei enää uuden ja terveen kumppanin kanssa...tosin se voi jättää jälkensä uuteen suhteeseenkin...toivon että ei tule pahempaa sinulle...


    • Selkeyttä kaaokseen

      Heippa kaikki !
      Itse olen nuori bipo-nainen ja elelen parisuhteessa miehen kanssa jolla on sama sairaus kuin minulla. Molemmilla meillä on lääkitys joka mahdollistaa jotenkuten edes tasapainoisempaa elämää. Meillä on ollut isojakin kriisejä mutta yhdessäolo tuntuu silti hyvältä. Olen joskus miettinyt että voisinko edes luottaa ns "terveeseen" ihmiseen niin paljon kuin nyt luotan mieheeni sairauteni osalta. Hän ymmärtää pahat olot ja kriisit paremmin kuin kukaan. Toisaalta minä annan hänellekin sen tilan tuntea ja kokea, myös ne huonommat fiilikset. Olemme molemmat samalla linjalla lääkkeiden suhteen, ne mahdollistavat normaalin työssäkäynnin ja opiskelun, eivätkä asiat ole aina NIIN vakavia kuin joskus tuntuvat. Parisuhde on minulle välillä vaikeaa jo sinälläänkin, mutta en osaa kuvitella olevani suhteessa ihmisen kanssa jolla ei olisi mitään käsitystä miltä oikeasti voi tuntua niinä oikeasti huonoina hetkinä. Kun ymmärtää ja rakastaa, se on parasta lääkettä.

    • Apua kaipaava

      Juu, keskustelun aloittaja täällä. Nyt oli sit pettämistäkin tapahtunut. Oli kyllä pahoillaan ja ei oikein osannut sanoa miksi näin tapahtui. Yritin vihjailla, että muistaako sen kun kertoi minulle tuosta diagnoosistaan, muisti kyllä mutta meinasi taas että ei hän oikein usko että se mikään oikea sairaus hänellä on. En oikeastaan tuntenut paljon mitään kun tämä nyt tapahtui, hiukan tietenkin kirpaisi, mutta jostain syystä en osaa häntä syyttää. Jotenkin oli hänkin pihalla ja juttelimme koko päivän ja illan tuossa. Alkoholilla oli tietysti taas osuutta asiaan, sanoi itsekkin, että ilman viinaa ei tätäkään olisi varmaan tapahtunut. Asia on nyt minun käsissä, mitä siis haluan tehdä. Hän kovasti vakuutteli että tunteita kyllä vielä löytyy ja kyllähän siinä vetisteltiinkin. Kyllä minä alan olla pikkuhiljaa varma että tämä sairaus tuossa on takana, kun ihan vasta oli kaikki asiat hyvin ja nyt taas hajoaa koko parisuhde kasaan. Melkein samanlainen juttu tapahtunut siis noin vuosi sitten. Ei tässä oikein tiedä mitä pitäisi tehdä, en osaa häntä syyttää mutta jos hän ei ala itse tajuamaa että ongelmaa on, niin sama rumba olisi taas varmaan noin vuoden päästä edessä. Rakastan häntä edelleen kovasti kyllä. Hän itse sanoi että ei oikein välillä ymmärrä tunteitaan minua kohtaa ja tuntuvat kyllä heittävän aikalailla välillä. Katsellaan miten juttu etenee, huomenna jutellaan taas lisää kunhan aikaa on kummallakin. Itse tässä otan töistä sairaslomaa, en ole missään työnteko kunnossa tällä hetkellä.

      • bibon puoliso

        Hei

        Tuttua tekstiä, olen ollut bibon kanssa naimisissa 20 vuotta ja lapsiakin on useampia.
        Tuo mania on kyllä yhtä helvettiä läheisille.
        Minuakin on petetty useamman kerran, mutta aina olen antanut anteeksi lasten takia ja siksi että puolison on mitä ihanin kun hän on kunnossa, aivan toinen ääripää kun maniassa.
        Lääkitys on kaiken a ja o sillon maniat pysyvät kurissa.
        Myös läheisten tuki on erityisen tärkeää psyykkisesti sairaille ihmisille.

        t. bibon puoliso


      • toinen bibon puoliso
        bibon puoliso kirjoitti:

        Hei

        Tuttua tekstiä, olen ollut bibon kanssa naimisissa 20 vuotta ja lapsiakin on useampia.
        Tuo mania on kyllä yhtä helvettiä läheisille.
        Minuakin on petetty useamman kerran, mutta aina olen antanut anteeksi lasten takia ja siksi että puolison on mitä ihanin kun hän on kunnossa, aivan toinen ääripää kun maniassa.
        Lääkitys on kaiken a ja o sillon maniat pysyvät kurissa.
        Myös läheisten tuki on erityisen tärkeää psyykkisesti sairaille ihmisille.

        t. bibon puoliso

        Kompaan, olen ollut 28 vuotta aviossa miehen kanssa, joka sairastui kolme vuotta sitten kaksisuuntaiseen mielialahäiriöön. Petetyksi tulin maniavaiheessa ja eroa olin ottamassa, kun mies halusi itse mennä hoitoon. Sen jälkeen on menty parenpaan suuntaan ja samoin meillä, mieheni on aivan ihana "ollessan oma itsensä", hyvä puoliso ja ihana isä. Olen aivan samaa mieltä, että hoidon kulmakiviä ovat lääkitys sekä läheisten tuki. Meillä eletään tällä hetkellä ihan hyvää arkea.


      • bibon puoliso
        toinen bibon puoliso kirjoitti:

        Kompaan, olen ollut 28 vuotta aviossa miehen kanssa, joka sairastui kolme vuotta sitten kaksisuuntaiseen mielialahäiriöön. Petetyksi tulin maniavaiheessa ja eroa olin ottamassa, kun mies halusi itse mennä hoitoon. Sen jälkeen on menty parenpaan suuntaan ja samoin meillä, mieheni on aivan ihana "ollessan oma itsensä", hyvä puoliso ja ihana isä. Olen aivan samaa mieltä, että hoidon kulmakiviä ovat lääkitys sekä läheisten tuki. Meillä eletään tällä hetkellä ihan hyvää arkea.

        bibon puoliso jatkaa...
        Tuota sairautta on sellaisen vaikea ymmärtää, joka ei ole sitä läheltä nähnyt, olen etsinyt läheisten ryhmää jossa voisi käydä keskustelemassa muiden kanssa, mutta en ainakaan vielä ole löytänyt.
        Täältä keskustelupalstoilta saa jonkin verran vertaistukea ja huomaa, että muilla sairauden kanssa painivilla on samat ongelmat.
        Puolisollani on ollut diagnoosi n. 10 vuotta ja välillä meinaa itsekin väsyä ja puolison tukemiseen ei tahdo riittää voimia, siksi on tosi tärkeää pitää huolta myös omasta hyvinvoinnista.
        Puolisoni sairauden laatu ei ole varmaan pahimmasta päästä, mutta ilman säännöllistä lääkitystä hän ei pärjää ja on onneksi itse sen hyväksynyt.
        Kyllähän nuo pettämiset maniavaiheessa, joita onneksi harvoin, ovat pysyvän arven minuun jättäneet, mutta eteenpäin on päästy ja hyvinä aikoina elämme ihan normaalia arkea.
        Alkoholi on kyllä viho viimeinen asia tuosta sairaudesta kärsiville, siksi yritän itsekin elää mahdollisimman raitista elämää ja näin pääsiäisen kynnyksellä on taas syytä muistuttaa siitä.

        Hyvää pääsiäistä kaikille biboille ja heidän läheisilleen


      • toinen bibon puoliso
        bibon puoliso kirjoitti:

        bibon puoliso jatkaa...
        Tuota sairautta on sellaisen vaikea ymmärtää, joka ei ole sitä läheltä nähnyt, olen etsinyt läheisten ryhmää jossa voisi käydä keskustelemassa muiden kanssa, mutta en ainakaan vielä ole löytänyt.
        Täältä keskustelupalstoilta saa jonkin verran vertaistukea ja huomaa, että muilla sairauden kanssa painivilla on samat ongelmat.
        Puolisollani on ollut diagnoosi n. 10 vuotta ja välillä meinaa itsekin väsyä ja puolison tukemiseen ei tahdo riittää voimia, siksi on tosi tärkeää pitää huolta myös omasta hyvinvoinnista.
        Puolisoni sairauden laatu ei ole varmaan pahimmasta päästä, mutta ilman säännöllistä lääkitystä hän ei pärjää ja on onneksi itse sen hyväksynyt.
        Kyllähän nuo pettämiset maniavaiheessa, joita onneksi harvoin, ovat pysyvän arven minuun jättäneet, mutta eteenpäin on päästy ja hyvinä aikoina elämme ihan normaalia arkea.
        Alkoholi on kyllä viho viimeinen asia tuosta sairaudesta kärsiville, siksi yritän itsekin elää mahdollisimman raitista elämää ja näin pääsiäisen kynnyksellä on taas syytä muistuttaa siitä.

        Hyvää pääsiäistä kaikille biboille ja heidän läheisilleen

        Kuin myös sinulle:)

        Edelleen olen samaa mieltä kanssasi, itse olen myös hakenut lähes kaiken saatavilla olevan tiedon yms. Vertaistuki olisi kyllä tarpeen..

        Olen sairaanhoitaja, mikä toisaalta helpottaa, mutta toisaalta hankaloittaa tilannettamme. Huomasin itsessäni aikamoisia väsymyksen merkkejä, kun mieheni tilanne parani.On aivan totta, että omaan jaksamiseen on läheisen syytä kiinnittää erityistä huomiota. Tuntuu tosiaan raskaalta tukea toista, kun itse olisi tarvinnut lohtua rikottuun sydämeen ja sopeutua tietoon, että puoliso on sairastunut mieleltään kroonisesti. Tuntui pahalta huomata miehen itsekästä, kovaa, jopa tunnekylmää käytöstä maniassa ja toisaalta sitä masennuksen tuomaa apatiaa, vahamaisuutta ja ilmeettömyyttä.

        Järki sanoo miehen toimineen maniassa, mutta sydän "huutaa" muuta, se mitä sanoit pettämisen jättämisestä arvesta on aivan totta. Se ei mihinkään katoa. Itselleni antaa lohtua, se että esim. sinäkin olet pärjännyt miehesi kanssa sairaudesta huolimatta jo kymmenen vuotta!

        Mielessäni on velloneet monenmoiset ajatukset, mutta niin kauan kuin mieheni on hoitomyönteinen, niin kauan haluan olla hänen rinnallaan. Mieheni tilanne ei myöskään ole pahimmasta päästä, mutta kuitenkin.

        Olisi antoisaa saada kuulla selvitymistarinoita, te olette ilmiselvästi hyvinkin vahvasti menossa siihen suuntan:)


      • bibon puoliso
        toinen bibon puoliso kirjoitti:

        Kuin myös sinulle:)

        Edelleen olen samaa mieltä kanssasi, itse olen myös hakenut lähes kaiken saatavilla olevan tiedon yms. Vertaistuki olisi kyllä tarpeen..

        Olen sairaanhoitaja, mikä toisaalta helpottaa, mutta toisaalta hankaloittaa tilannettamme. Huomasin itsessäni aikamoisia väsymyksen merkkejä, kun mieheni tilanne parani.On aivan totta, että omaan jaksamiseen on läheisen syytä kiinnittää erityistä huomiota. Tuntuu tosiaan raskaalta tukea toista, kun itse olisi tarvinnut lohtua rikottuun sydämeen ja sopeutua tietoon, että puoliso on sairastunut mieleltään kroonisesti. Tuntui pahalta huomata miehen itsekästä, kovaa, jopa tunnekylmää käytöstä maniassa ja toisaalta sitä masennuksen tuomaa apatiaa, vahamaisuutta ja ilmeettömyyttä.

        Järki sanoo miehen toimineen maniassa, mutta sydän "huutaa" muuta, se mitä sanoit pettämisen jättämisestä arvesta on aivan totta. Se ei mihinkään katoa. Itselleni antaa lohtua, se että esim. sinäkin olet pärjännyt miehesi kanssa sairaudesta huolimatta jo kymmenen vuotta!

        Mielessäni on velloneet monenmoiset ajatukset, mutta niin kauan kuin mieheni on hoitomyönteinen, niin kauan haluan olla hänen rinnallaan. Mieheni tilanne ei myöskään ole pahimmasta päästä, mutta kuitenkin.

        Olisi antoisaa saada kuulla selvitymistarinoita, te olette ilmiselvästi hyvinkin vahvasti menossa siihen suuntan:)

        bibon puoliso jatkaa edelleen...

        On se jännä juttu kuinka näiltä palstoilta löytyy lukemattomia samanlaisia tarinoita, jotka ovat kuin suoraan omasta elämästä ja omista ajatuksista.

        "Tuntuu tosiaan raskaalta tukea toista, kun itse olisi tarvinnut lohtua rikottuun sydämeen" -juuri näin
        "Tuntui pahalta huomata miehen itsekästä, kovaa, jopa tunnekylmää käytöstä maniassa ja toisaalta sitä masennuksen tuomaa apatiaa, vahamaisuutta ja ilmeettömyyttä." - ja näinkin, paitsi meillä onneksi nuo masennukset jääneet melko lieviksi, hyvän lääkityksen ansiosta.
        Samoin meillä, niin kauan kun hoitomyönteisyyttä löytyy, olen tukena.

        Diagnoosi kaksisuuntaisesta mielialahäiriöstä selitti minulle monia tapahtumia elämästämme, mikä helpotti aikaisempien tapahtumien ymmärämistä, koska puolisoni on sairastunut jo paljon ennen varsinaista diagnoosia.

        Jätän yleensä myös kaverien järjestämät saunaillat väliin, mikä ei vättämättä ole huono asia, siksi että haluan olla lojaali puolisolleni.

        Lopuksi tarkennukseksi, että puolisoni on vaimoni ja minä olen siis mies ;


      • toinen bibon puoliso
        bibon puoliso kirjoitti:

        bibon puoliso jatkaa edelleen...

        On se jännä juttu kuinka näiltä palstoilta löytyy lukemattomia samanlaisia tarinoita, jotka ovat kuin suoraan omasta elämästä ja omista ajatuksista.

        "Tuntuu tosiaan raskaalta tukea toista, kun itse olisi tarvinnut lohtua rikottuun sydämeen" -juuri näin
        "Tuntui pahalta huomata miehen itsekästä, kovaa, jopa tunnekylmää käytöstä maniassa ja toisaalta sitä masennuksen tuomaa apatiaa, vahamaisuutta ja ilmeettömyyttä." - ja näinkin, paitsi meillä onneksi nuo masennukset jääneet melko lieviksi, hyvän lääkityksen ansiosta.
        Samoin meillä, niin kauan kun hoitomyönteisyyttä löytyy, olen tukena.

        Diagnoosi kaksisuuntaisesta mielialahäiriöstä selitti minulle monia tapahtumia elämästämme, mikä helpotti aikaisempien tapahtumien ymmärämistä, koska puolisoni on sairastunut jo paljon ennen varsinaista diagnoosia.

        Jätän yleensä myös kaverien järjestämät saunaillat väliin, mikä ei vättämättä ole huono asia, siksi että haluan olla lojaali puolisolleni.

        Lopuksi tarkennukseksi, että puolisoni on vaimoni ja minä olen siis mies ;

        Mainitsemasi kirjat on luettu :) Kuin myös Ann Heberlein "En tahdo kuolla, en vain jaksa elää". Sorry, että erehdyin! Kirjoitit niin osuvasti, luulin naisen kijoittamaksi, oli niin analysoivaa tekstiä!

        Meillä on kaksi aikuista tytärtä. Samoin meillä diagnoosi selitti monia edeltäneitä tapahtumia. Dignoosi oli helpotus, mutta myös "kauhistus". Samaa tuntui olevan sekin, että puolisosi on ihana ihminen aivan kuin mieheni, vain sairaus piilottaa hänet aina välillä

        Tuo asenteesi olla lojaali on hienoa, siihen pyrin myös minä. Meillä pyritään elämään säännöllisesti, ei esim. valvomisia, eikä alkoholia.
        Mieheni on minulle rakas rikkonaisenakin!


      • bibon puoliso
        toinen bibon puoliso kirjoitti:

        Mainitsemasi kirjat on luettu :) Kuin myös Ann Heberlein "En tahdo kuolla, en vain jaksa elää". Sorry, että erehdyin! Kirjoitit niin osuvasti, luulin naisen kijoittamaksi, oli niin analysoivaa tekstiä!

        Meillä on kaksi aikuista tytärtä. Samoin meillä diagnoosi selitti monia edeltäneitä tapahtumia. Dignoosi oli helpotus, mutta myös "kauhistus". Samaa tuntui olevan sekin, että puolisosi on ihana ihminen aivan kuin mieheni, vain sairaus piilottaa hänet aina välillä

        Tuo asenteesi olla lojaali on hienoa, siihen pyrin myös minä. Meillä pyritään elämään säännöllisesti, ei esim. valvomisia, eikä alkoholia.
        Mieheni on minulle rakas rikkonaisenakin!

        Ei tarvitse anteeksi pyytää, analysointini johtuu siitä, että olen 10 vuoden aikana omistanut melko monta ajatusta ko. sairaudelle, toki välillä menee kauankin että en ajattele koko asiaa.

        Meillä kaksi on muuttanut omilleen ja kaksi asuu vielä kotona.

        Täytyypä tilata tuokin kirja, onneksi meillä ei ole itsemurha ajatuksia ainakaan ääneen koskaan sanottu.

        Myös minulle vaimoni on tosi rakas, vaikka joskus sitä rakkautta täytyy lapiolla kaivaa esille, mutta niin kai se on ns. terveidenkin liitoissa.

        Onneksi hänellä on myös hyviä tyttökavereita, nytkin hän on käymässä pikaisesti yhden luona.

        Vanhempansa hän on valitettavasti jo menettänyt.
        Heistä olisi suuri apu huonoina aikoina.

        Tervetuloa mukaan keskusteluun muutkin bibojen puolisot.


    • oksettaako

      Jotenkin kun vaan pääsisit eroon tästä empatiakyvyttömästä sairastelijasta.

    • njUtkis.

      Hei en oo ite seurustellu bimbon kaa mut mulla on ihan Itellä kakssuuntanen mieli alahäiriö,tosi vaikee semmonen . Masennus kausia kylläkin enemmän .
      En suoraan sanottuna ite vois iteni kanssa olla ku on niin epä tasasta koko elämän rytmi. Maanisessa vaiheessa olen aina lähtenyt juomaan vaikka monta viikkoa tai päivää ,ei oo pettämistä ollu mut juominen ja kaverit menny tosi liikaa suhteen edelle. En kyl vois seurustella itteni kaltaisen kaa ,kun tosiaan ei ees oma pää pysy järkevästi kasassa,seurustelu kylläki auttaa vähentämään masennusta . :O
      JAtkuvaa piätohtorin luona ravaamista jos haluaa koittaa edes pitää pään "kasassa".

    • oksettaako

      Bimbon kanssa?? WTF. Oliko tuo vitsi. Aika huono

    • tiredM

      Olen ollut 6kk suhteessa biponaisen kanssa, itse olen addi joten suhde ollut vuoristorataa alusta lähtien. En jaksa edes laskea kuinka monta kertaa ollaan erottu jo ja taas sitten yhdessä. Itsellänikin on mielialavaihteluita mutta, tyttöystäväni mielialavaihtelut ovat puolestaan paljon haastavampia (hän on sanonut saman)

      Meille tulee jaksoja milloin ollaan suurinpiirteinen menossa naimisiin ja sitten tulee niitä jolloin riidellään, noissa jaksoissa tyttöystäväni "sulkeutuu" ei halua olla missään tekemisissä (ei halua jutella, läheisyyttä) ja helposti jostain pienestäkin asiasta tulee riitaa joka kasvaa siihen että erotaan (taas)

      Ei ole mitään tiettyä jaksoväliä noille vaan päivästä kiinni, joskus hänelle on tullut pitempääkin kestävä maaninen jakso. Silloin kun on maanisuutta havaittavissa niin hän keskittyy enemmän itseensä ja on hieman flirtaileva, häntä on kysytty töissä treffeille ja kerää miesten katseita.

      Riidat on yhtä helvettiä meillä hän vääristää sanojani, haukkuu ja huutaa sitten alkaa pitää mykkäkoulua eikä halua keskustella. Hän itsekin sanonut että on provosoiva ja tuohon minun impulsiivinen reaktio niin tulos on räjähdysaltis riita joka väsyttää henkisesti. Moni on sanonut ettei meidän kuuluisi olla yhdessä tai että tosta suhteesta ei tule mitään.

      Rakkaus toisiamme kohtaan on niin suuri ja kaikista riidoista huolimatta emme vain pysty eroamaan lopullisesti, vedämme toisiamme niin vahvasti puoleemme. Olen kuiten henkisesti loppu, kerroin että olen onneton etten vain jaksaisi enään. Tällä hetkellä hänellä on kuitenkin "hyvä fiilis" joten silloin häntä ei kiinnosta kuin itsensä, eilenkin oli ulkona ja sain ensin niin ihania viestejä ja pari tuntia myöhemmin sain kuulla olevani narsisti! Soitin aamulla ja ei voinut syystä tai toisesta puhua, epäilen että hänellä ollut illalla/yöllä joku vieras mies.

      Olen vain niin väsynyt kaikinpuolin, haluaisin erota ja toisaalta tunnen etten voi olla ilman häntä.

      "On parempi palaa loppuun kuin hiipua pois"

    • korotonki

      Onko tästä kokemusta Bibonaisen kanssa, elikkä ollaan kavereille tosi mukavia mutta sitten omalle jätkäkaverille ollaan tosi v-mäisiä. Tarkoitan siis sitä, että koskaan ei tuhahdeta tai tuiskita hyville kavereille. Digataan tasaisen varmasti kavereista, mutta sitten parisuhteessa.. oven takana on,,... SEINÄ! Aina näitä sittten seiniä joka hiton kuukausi.

      Seuraavana päivänä jos sulle on tapahtunu jotain paskaa, varsinkin kun sulle on sattunu jotain paskaa niin kaikki on okei. Voi pientä halipikkunallea,..

      Entä ootteko kokenu fyysistä väkivaltaa/ uhkaa BIbon kanssa?
      Kun itse en ole mikään psykiatri, (en oo pläränny kirjaa mitä nyt väkivaltaan tulee). Ankeata lapsuutta tuntuu aika köyhältä, kun itsestäkin tuntuu että voisi vetää turpiin. Mistä se vimma tulee?

    • Niskasta kiinni vaan

      Kumppanisi voi tehdä paljon enemmän itsensä ja suhteenne eteen.
      Ihan elintärkeitä asioita:

      - syödä pitkin päivää monipuolisesti
      - pitää kiinni säännöllisestä unirytmistä
      - juoda alkoholia ani harvoin!!!
      - viettää aikaa ihmisten kanssa, jotka saavat hyvälle mielelle. Jotka kannustavat, ovat itse suht tasapainoisia.
      - etsiä voimavaroja luonnosta, harrastuksista, aidoista ihmissuhteista. Nämä helpottavat arkea, mutta ovat ehdottoman tärkeitä kriiseissä.

      Läheiseni sairastaa vaikeaa ykköstyyppiä, mutta on työelämässä. Hän on koulutettu, fiksu ja lämmin ihminen. Tuollaista ilmoittelemattomuutta ja kylmyyttä vain manian ollessa päällä (oireettomia vuosia ollut pitkiäkin pätkiä)
      Kunnon mania vaatii aina sairaalahoitoa, joten varmaankin naisesi sairastaa kakkostyyppiä.
      Tarkoitan vaan sanoa, että vaikka psykoottiset maniat ja viikkojen (joskus kuukausien) sairaalajaksot niitä seuraavine häpeän ja toivottomuuden tunteineen toki vaikuttaa sirpaloittavasti ihmisen persoonallisuuteen, bipolla ei voi selittää kaikkea, ja oireettomina kausina - mikäli sopiva lääkitys - voi ja tulee ihmiseltä odottaa aivan normaalia käytöstä ja tunne-elämää.
      Jos hän arvostaa itseään, sinua ja suhdettanne, alkoholia todellakin minimiin. Se sekoittaa aivokemiaa jo tasaisilla jässiköilläkin!

      Tukea täytyy, ja kaikki manian aikaiset sanomiset ja tekemiset täytyy voida antaa anteeksi ja unohtaa.
      Jos kyse on "vain" kaksisuuntaisesta, (usein muutakin seassa..) kuuluu tautiin kuitenkin myös oireettomat, normaalit kaudet. Oma läheiseni on tällöin eli oikeasti ja lähes aina todella huomaavainen ja lämmin, huolellinen vaativassa työssään jne. Moni "terve" taas voi olla mulkku, jättää ilmoittamatta menoistaan, huutaa, olla aggressiivinen, ilkeä, ailahtelevainen.

      • bibon puoliso

        Hei

        Mielestäni nuo kaksi viimeistä kohtaa varsinkin usein unohtuvat, mutta niillä on myös tosi suuri merkitys hyvinvoinnin kannalta.
        - viettää aikaa ihmisten kanssa, jotka saavat hyvälle mielelle. Jotka kannustavat, ovat itse suht tasapainoisia.
        - etsiä voimavaroja luonnosta, harrastuksista, aidoista ihmissuhteista. Nämä helpottavat arkea, mutta ovat ehdottoman tärkeitä kriiseissä.


      • bibon puoliso

        "Tukea täytyy, ja kaikki manian aikaiset sanomiset ja tekemiset täytyy voida antaa anteeksi ja unohtaa."
        Tuosta haluaisin kysyä teiltä puolisoilta, että muistutatteko manian aikaisista sanomisista ja tekemisistä vai lakaisetteko ne kaikessa hiljaisuudessa maton alle?
        Itse tyydyn olemaan hiljaa, vaikka mieli tekisi kaivella niitä esille käsiteltäviksi yhdessä puolison kanssa, mutta olen ajatellut että on kaikkien parhaaksi kun niistä ei muistuttele.
        Helpottaisi vaan itseäkin kun voisi käsitellä niitä yhdessä jonkun kanssa, joka tietää mitä on tapahtunut.


      • Se mikä ei tapa...
        bibon puoliso kirjoitti:

        "Tukea täytyy, ja kaikki manian aikaiset sanomiset ja tekemiset täytyy voida antaa anteeksi ja unohtaa."
        Tuosta haluaisin kysyä teiltä puolisoilta, että muistutatteko manian aikaisista sanomisista ja tekemisistä vai lakaisetteko ne kaikessa hiljaisuudessa maton alle?
        Itse tyydyn olemaan hiljaa, vaikka mieli tekisi kaivella niitä esille käsiteltäviksi yhdessä puolison kanssa, mutta olen ajatellut että on kaikkien parhaaksi kun niistä ei muistuttele.
        Helpottaisi vaan itseäkin kun voisi käsitellä niitä yhdessä jonkun kanssa, joka tietää mitä on tapahtunut.

        Mä olen tällä hetkellä antanut asioiden olla, en ole lähtenyt sen syvemmälle asioita selvittämään ja kaivelemaan. Vaikkakin itselle jää tunne, että asioita pitäisi ehkä selvittää enemmän kun jää kaivelemaan omaa mieltä. Joskus saatan sivulauseessa ohimennen kysäistä, että muistaako tapahtumia, mutta en sen enempää kaivele. Joskus "erehdyin" yrittämään asioista puhumista pois vaivaamasta, mutta sainkin kuulla, että en ymmärrä tarpeeksi hänen sairauttaan. Eli jälleen kerran asia kääntyikin mua itseäni vastaan. Ehkäpä mä vaan nyt kiltisti odotan seuraavaa hyvää vaihetta, ei vaan ole näkynyt pitkään aikaan sellaista kun on lääkesäädöt päällä.


      • bibon puoliso
        Se mikä ei tapa... kirjoitti:

        Mä olen tällä hetkellä antanut asioiden olla, en ole lähtenyt sen syvemmälle asioita selvittämään ja kaivelemaan. Vaikkakin itselle jää tunne, että asioita pitäisi ehkä selvittää enemmän kun jää kaivelemaan omaa mieltä. Joskus saatan sivulauseessa ohimennen kysäistä, että muistaako tapahtumia, mutta en sen enempää kaivele. Joskus "erehdyin" yrittämään asioista puhumista pois vaivaamasta, mutta sainkin kuulla, että en ymmärrä tarpeeksi hänen sairauttaan. Eli jälleen kerran asia kääntyikin mua itseäni vastaan. Ehkäpä mä vaan nyt kiltisti odotan seuraavaa hyvää vaihetta, ei vaan ole näkynyt pitkään aikaan sellaista kun on lääkesäädöt päällä.

        Meillä tällä hetkellä ns. katumusvaihe menossa parin kuukauden manian tai ehkä paremminkin hypomanian jälkeen.
        Itsellä taas paljon käsiteltäviä asioita, joista yksi mm. pettäminen ja tietenkin nämä vakituiset puolison mollaamiset ja eropuheet.
        Muuten puoliso tällä hetkellä mitä ihanin ja rakastettavin ihminen maailmassa, mutta itseä vaan kalvaa taas tämä ääripäästä toiseen siirtyminen.
        Tiedän pitäisi olla iloinen ja nauttia tästä hetkestä kun kaikki on hyvin mutta kun takaraivossa jyskyttää itselläkin, ihminen minäkin vain olen.


      • Se mikä ei tapa...
        bibon puoliso kirjoitti:

        Meillä tällä hetkellä ns. katumusvaihe menossa parin kuukauden manian tai ehkä paremminkin hypomanian jälkeen.
        Itsellä taas paljon käsiteltäviä asioita, joista yksi mm. pettäminen ja tietenkin nämä vakituiset puolison mollaamiset ja eropuheet.
        Muuten puoliso tällä hetkellä mitä ihanin ja rakastettavin ihminen maailmassa, mutta itseä vaan kalvaa taas tämä ääripäästä toiseen siirtyminen.
        Tiedän pitäisi olla iloinen ja nauttia tästä hetkestä kun kaikki on hyvin mutta kun takaraivossa jyskyttää itselläkin, ihminen minäkin vain olen.

        Meillä tuota pettämistä ei (toivottavasti) ole ollut, muutenpa tuntuu noudattavan samaa kaavaa kuin muillakin. Tiedän tuon tunteen, kun pitäisi nauttia täysillä hyvästä hetkestä, mutta silti tapahtuneet pitäisi saada purkaa pois, jotta pystyisi nauttimaan täysillä. Homman tekee vielä vaikeaksi se, että meillä on melko paljon sekamuotoisia vaiheita, en itse meinaa perässä pysyä että missä mennään. Olisipa taas joku vanha ja viisas, joka voisi kertoa, mitä pitää tehdä :) Ehkäpä suhde bipoon vaatisi jonkun ystävän isolla Y:llä, jolle voisi kertoa ne arimmatkin mieltä painavat asiat. Niitä ystäviä on vaan harvassa.


      • bibon puoliso
        Se mikä ei tapa... kirjoitti:

        Meillä tuota pettämistä ei (toivottavasti) ole ollut, muutenpa tuntuu noudattavan samaa kaavaa kuin muillakin. Tiedän tuon tunteen, kun pitäisi nauttia täysillä hyvästä hetkestä, mutta silti tapahtuneet pitäisi saada purkaa pois, jotta pystyisi nauttimaan täysillä. Homman tekee vielä vaikeaksi se, että meillä on melko paljon sekamuotoisia vaiheita, en itse meinaa perässä pysyä että missä mennään. Olisipa taas joku vanha ja viisas, joka voisi kertoa, mitä pitää tehdä :) Ehkäpä suhde bipoon vaatisi jonkun ystävän isolla Y:llä, jolle voisi kertoa ne arimmatkin mieltä painavat asiat. Niitä ystäviä on vaan harvassa.

        Tulee mieleen ne vanhan mummon sanat "joskus on niin vaikea tietää mikä on oikein ja mikä on väärin"
        Itselläni on onneksi yksi ystäväpariskunta joille voisin kertoa kaiken avoimesti, mutta huomaan silti usein salailevan heiltäkin asioiden oikean laidan.
        Eniten harmittaa , kun puolison vanhemmat eivät ole enää elossa, eivätkä pysty auttamaan heikkoina hetkinä.
        Nimimerkin "niskasta kiinni vaan" listassa tuossa vähän ylempänä oli paljon erinomaisia ohjeita hyvän hoitotasapainon saavuttamiseksi. Siihen kun vielä lisätään lääkitys, liikunta ja läheisten tuki sekä hyvinä, että huonoina aikoina on melko hyvät eväät sairauden kurissa pitämiseksi.


      • Se mikä ei tapa...
        bibon puoliso kirjoitti:

        Tulee mieleen ne vanhan mummon sanat "joskus on niin vaikea tietää mikä on oikein ja mikä on väärin"
        Itselläni on onneksi yksi ystäväpariskunta joille voisin kertoa kaiken avoimesti, mutta huomaan silti usein salailevan heiltäkin asioiden oikean laidan.
        Eniten harmittaa , kun puolison vanhemmat eivät ole enää elossa, eivätkä pysty auttamaan heikkoina hetkinä.
        Nimimerkin "niskasta kiinni vaan" listassa tuossa vähän ylempänä oli paljon erinomaisia ohjeita hyvän hoitotasapainon saavuttamiseksi. Siihen kun vielä lisätään lääkitys, liikunta ja läheisten tuki sekä hyvinä, että huonoina aikoina on melko hyvät eväät sairauden kurissa pitämiseksi.

        ...enää ei tarvitsisi muuta kuin saada puoliso noudattamaan ohjeita :) Mutta jos otan asian puheeksi, on se kyttäämistä / seuraamista / asioihin puuttumista...


      • bibon puoliso
        Se mikä ei tapa... kirjoitti:

        ...enää ei tarvitsisi muuta kuin saada puoliso noudattamaan ohjeita :) Mutta jos otan asian puheeksi, on se kyttäämistä / seuraamista / asioihin puuttumista...

        Meillä onneksi puoliso on oikeasti kiinostunut liikunnasta ja terveellisestä ruokavaliosta.
        Olen myös huomannut, että hän itse mielellään "viettää aikaa ihmisten kanssa, jotka saavat hyvälle mielelle. Jotka kannustavat, ovat itse suht tasapainoisia."
        Pessimistiset ja jatkuvasti valittavat ihmiset saavat hänet todella huonolle tuulelle, mikä ei liene ihme.
        Mutta iso ongelma meillä on välillä tuo alkoholi, sitä kuluu helposti liikaa.
        Pääsiäinen meni hyvin puoliso oli raittiina koko viikonlopun.
        Juomisen tilalle täytyy vaan löytää muuta mielekästä tekemistä.


    • Aputiina

      Hei vain. Kertomastasi päättelin kumpanisi olevan enemminkin " raukkamainen narsisti" kuin bipo. Raukkamaisuus ilmenee kun hän ei näytä välittävän tunteistasi lainkaan - uhkaa erota tms epäilyä puoleen ja toiseen. Sitten kumppanisi katuu sanojansa myöhemmin.
      Olen itse bipo nainen, mutta en voisi ketään ihmistä kohdella noin raukkamaisesti. Bipo sairaudella ei puolustella raukkamaista käytöstä ! Jos olisin sinä, jättäisin heti tämän ääliön omien kuvitelmiensa pariin. En voi käsittää miten voit jatkaa parisuhdetta ihmisen kanssa, joka sinut toistuvasti pettää ? Minun bipo sairauteni ilmenee esim "tunneherkkyytenä" Voin monta kuukautta pahoin, kun työkaveri seurusteli naimisissa olevan miehen kanssa. Päivisin minua oksetti töissä, ja jouduin hakemaan tän vuoksi sairaslomaa. Moraalini on korkealla, ehkä liiankin kanssa.

      • toinen bipon puoliso

        Hei Aputiina, olen kanssasi eri mieltä. Bipo "näyttäytyy" erilaisena eri ihmisillä. Sairaus ikävä kyllä aiheuttaa toisilla myös raukkamaista käytöstä. Tämä johtuu nimenomaan sairaudesta, maniassa ihminen toimii syyntakeettomasti. Se vain on fakta. Kun osaa erottaa sairauden persoonasta kykenee anteeksiantoon. Tärkeintä on hoitomyönteisyys, jos sitä ei bipolla löydy, niin silloin tilanne on paha. Minä toivotan jokaiselle bipon puolisolle jaksamista, sairauden takana on se sama rakas ja ihana puoliso. Usko pois, tunnen puolisoni käytöksen kymmenien vuosien ajalta eikä terveenä suora selkäisenpää miestä voisi olla, mutta maniassa kaikki on toisin. Tosin ymmärrän, että kaikki eivät jaksa bipon rinnalla. Itse en ainakaan näillä näkymin ole sairauden takia rakasta miestäni hylkäämässä.


      • Dramagueen

        Veit sanat suustani. Oon itse II-tyypin bipo ja pitkässä parisuhteessa. Kärsin myös samankaltaisista oireista. Aiemmin, kun olin äkkipikaisempi ja loukkasin miestäni reagoimalla tavallista voimakkaammin esim. riidassa. Mut, hän sanoi mulle, ettei pysty unohtamaan mun sanomia ilkeyksiä. Pystyin ymmärtämään sen ja mulle tuli paha olo siitä, että olin loukannut häntä. Pyydän anteeksi. Nyt muistan sen, kun olen vihainen. Yhdessä kehitämme parisuhdettamme, minä kerron miten asiat ja tunteet päässäni menevät yms. Aina välillä kysyn "oletko onnellinen?" Jos en huolehtisi mun terveydestä ja ottaisi vastuuta, me ei oltais yhdessä. Eikä kenekään tarvii kestää tollasta käytöstä. Raukkamaista laittaa kaikki hoitamattoman sairauden piikkiin. Niin kauan, kun sallit kumppanisi käyttäytyä noin, ei loppua näy. Jos hän rakastaa sinua, haluaa hän myös, että olet onnellinen.


    • Aputiina

      Itse antaisin vaimollesi "ääliö" diagnoosin. Olen itse bipo- ja nainen, mutta en voisi kuvitellakaan kiusaavani miestäni eroamisella.
      Oma maniani liittyy rahallisiin riskeihin ja aluksi mieheni jopa kannusti minua kiinteistösijoituksissani, kunnes huomasi, etten hoida niitä loppuun. Olen itse "tunneherkkä", enkä voisi elää parisuhteessa missään rajatilassa, puoleen tai toiseen. En arvioi naisia tai miehiä omina sukupuolinaan. On vain olemassa raukkamaisia ihmisiä... millainen vaimosikin on. Bipo-diagnoosia ei tule pitää minään verukkeena. Miten kykenet kunnioittamaan naista, joka on uhannut jättää sinut ? Oletko hänen kanssaan yhdessä säälistä ? vai säälitkö itseäsi ?
      Ennen seuraavaa riitaa, pyydä vaimoasi kirjoittamaan "paperille ylös, miksi hän on naimisissa kanssasi". Kun seuraava kriisi tulee, näytä hänelle lappua. Muuta en osaa valitettavasti neuvoa, vaikka nainen olen itsekin.

    • Bipo on vaikea

      Minulle sanottiin joskus kun olin suhteessa bipon kanssa, että "ymmärrät sitten parisuhteen helppouden kun löydät uuden".

      En tietenkään halunnut uskoa koska uskoin että sairaudesta huolimatta mies oli täydellinen minulle. Ymmärsin, jaksoin, taistelin, tuin. Eroja piti ottaa ja niihin oli syynä "ahdistus".

      Bipo kyllä vaatii puolisolta sitkeyttä ja taisteluhalua sekä ymmärrystä saa jakaa vaikka mielen määrin.

      Mutta miettikääpä te "terveemmät" suhteen osapuolet... Haluatteko elää elämänne näin? Ex lietsoi epävarmuutta ja kertoi näkemyksiään... Muutaman vuoden päästä suusta tuli aivan erilaista tekstiä. Tämän vuosien taistelun, uskon ja sympatian hän palkitsi etsimällä uuden puolison vaikka itki vielä perääni, mutta ei tehnyt mitään palatakseen.

      Näkemykseni mukaan parisuhde bipon kanssa on iäistä antamista. Toivotan onnea niille jotka siihen rulettiin lähtevät. Ei kuitenkaan pidä odottaa toiselta vastaavaa mitä itse antaa.

      Nyt kun on "terve" parisuhde jossa ei ole mielenterveysongelmia, eron kyllä huomaa. Onpa mukava hengittää vapaasti ja tietää että toiseen voi luottaa vaikeissakin elämäntilanteissa. Kaikkein ihaninta on saada tukea kun on vaikeaa, eikä olla aina itse tukijana.

    • taika1965

      Mitä minä olen kuullut biposuhteista on niin, että ne päättyvät siihen, kun bipo korvaa entisen partnerinsa toisella. Jääkylmästi, ilman minkäänlaista ennakkovaroitusta. Bipo on ainakin maniassa narsisti ... Suurin osa bipoista ei itse huomaa tätä, sillä he ovat täysin sairaudentunnottomia, niinkuin narsistit yleensäkin. Itsellä takana 20-vuotta kestänyt avioliitto bipon kanssa. Minutkin vaihdettiin toiseen, silmänräpäyksessä hän ei enää rakastanutkaan minua ja hänen rakkaudellaan oli uusi kohde. Tätä uutta naista hän kohteli prikulleen niin kuin minua aijemmin ja minä en merkinnyt hänelle enää yhtään mitään, en edes sen vertaa, että hän olisi puhelimeen vaivautunut vastaamaan. Bipon tunteet kuolevat niin täydellisesi ja hetkellä millä hyvänsä, että sitä ei terve ihminen edes osaa kuvitella mahdolliseksi. Bipot ovat täysin arvaamattomia partnereina, jos heidän kanssaan haluaa olla, pitää olla uskomattoman vahva ja itsenäinen. Suhteessa bipon kanssa voi olla paljon hyviä hetkiä ja pitkiä onnellisia aikojakin, mutta kaikki voi loppua milloin tahansa ja silloin sinut heitetään pois kuin roska ja tilallasi on jo uusi.

      • --------------------

        Tuo on minusta pelottavaa. Olen seurustellut 5kk. miehen kanssa, joka sai kaksisuuntaisen diagnoosin hypomanialla, vasta viime viikolla.

        Hänelle aloitettiin lääkitys heti, söi aiemmin vain masis lääkkeitä.

        Olen tosi huolissani hänestä! Hän ei vastaa enää puhelimeen, tänään ei puhelin ole edes päällä. Ajattelin että yrittäisin käydä katsomassa. Epäilen että ei avaa ovea. Pelkään että jos itselleen jotakin tekee.


      • syyllinen itse

        Kuuleppas taika! Et saa yleistää mania vaiheessa olevaa biboa. Ei ne nyt sentään kaikki narsisteja ole! Vai oletko ollut heidän kaikkien kanssa tekemisissä!


    • taika1965

      No, jos masentuu, niin voi itselleen jotain tehdäkin. Jos jatkaa jonkin tason maanisena - niin tuhoaa sinut, ainakin psyykkisesti. Voihan olla, että hän vain tarvitsee aikaa sulatella asioita. Mutta toi puhelimeen vastaamattomuus on niin kovin tyypillistä itsekästä bipon käytöstä. Usko vaan, bipoista tulee kylmiä, piittaamattomia ja aivan uskomattoman itsekkäitä - ja tämä tapahtuu kuin napin painalluksesta. Silloin sinä olet jo pois heidän elämästään ja kuten kerroin tilallasi on jo uusi partneri. Uskoisin, että sinullekin nyt kävi niin. Kerro ihmeessä kuulumisia, niin kuullaan me muutkin, miksi hän ei enää vastaa puhelimeen.

    • ........

      Hei Taika ja muut,

      olen ihmetellyt miesystäväni käytöstä jo vuoden alusta lähtien. Sanoin hänelle että mielestäni hän ei ole masentunut sillätavoin mitä ihmisiä tunnen.
      Hänellä riitti virtaa aivan mielettömästi. Touhusi koko ajan, nukkui aika vähän. luulin että se johtuisi siitä, jos yövymme yhdessä ja minun läsnäoloni jotenkin häiritsee....

      Hän saattoi jättää telkkarin ja tietsikan auki, valot päälle, tullessaan nukkumaan. No ne kai siksi että tiesi nousevansa kohta taas ylös.

      Kuukausi sitten hän pyysi että lähdettäisiin syömään ja baariin. Sanoin miettiväni, mutta enpä sitten halunnut lähteä. Itselläni myös masennus ja sos.tilanteiden pelko. Riitaa tuli ja hän lähti yksin.
      Puhelin kiinni ...
      Menin aamulla aikaisin hänen luo, omilla avaimilla. Hänellä istui siellä vieras nainen. Kuulemma työkaveri. Asui kuulemma samalla suunnalla, jotenka kannatti ottaa yhteinen taksi.

      Viime viikolla uteliaisuuteni voitti ja pikkukaupungissa helppo juttu, otin selvää missä nainen asuu. Toisella puolen kaupunkia.

      Kaippa hänellä on nyt tämä kierroksessa. Olkoon.

      Ajattelin kuitenkin käydä katsomassa ja viedä ruokaa. Jos niistä lääkkeistä aluksi tulee hirveät sivuoireet.

    • taika1965

      Vai sillä lailla, mulle (nyt tällä kokemuksella) toi edellinen temppu olisi jo riittänyt, mutta käyhän sinä tarkastamassa tilanne. Toivon, että löydät sieltä vain masentuneen ja mietteliään miehen, mutta mikä vain voi sinua odottaa.

      • ...........

        Niin, kun en viitsisi tänne nyt kaikkea kirjoitella, siksi olisi kiva, jos voisi privana jutella. "Hän" tunnistaa näistä itsensä, jos lukee.


    • ............

      Taika, olis kiva jutella privana, mutta miten?

    • taika1965

      No jos sulla on joku nimimerkki, niin sittenhän täällä on toi posti ja siellä voi privaatisti kirjoittaa.

      Mutta kyllä mun mielestä näitä juttuja voi ihan vapaasti täällä foorumissakin kirjoitella. Jos "hän" on vähääkään maaninen, niin tuskimpa kerkiää näitä juttuja lueskelemaan. Kyllähän täällä saa anonyymisti kirjoittaa, jos joku itsensä tunnistaa, niin sitten tunnistaa. Bipojen tempaukset ovat niin samankaltaisia, että joka juttu voisi kyllä sopia melkein joikaiseen. Joten ei se itsensä tunnistaminen sitten niin helppoa olekaan.

    • uusi potilas

      Minulla on ollut noin kaksi vuotta suhde bipo miehen kanssa, Monta kertaa vastaamattomia teksiviestejä, sitten viestejä kuten: minulla ei ole mitään velvollisuutta selitellä asioitani SINULLE. Emme siis asu yhdessä. Ristiriitaisia tarinoita, missä ollut ja mitä tehnyt kun ei vastaa. Ja huonoina hetkinä olen ollut tukemassa depressio vaiheissa.
      Ja minä raivostunut, lähettänyt viestejä, että nyt riittää tämä on ohi. Kunnes sitten hän lähti 'tapaamaan ystäviään' pitkäksi viikonlopuksi. Minulla pää meni sekaisin, lähettelin aivan uskomattomia viestejä, en ole mustasukkainen ihminen, mutta nyt vihreä silmäinen hirviö tuli esiin kuin salamaniskusta. Viestini olivat hyvin loukkaavia. Olen ollut masentunut jo pitkään, välillä tosin ollut hyviä aikoja. Mutta viime aikoina vain huonoja, ja tosi pahaa unettomuutta eikä ruokahalua ollenkaan, monena päivänä en ole syönyt yhtään mitään.
      Nyt sitten tämän kyseisen viikonlopun jälkeen tajusin vihdoin mennä lääkäriin, ja kas kummaa minunkin diagnoosini oli bipo.
      Ja mies ilmoitti viikonlopun ja lääkäsissä käyntini jälkeen, ettei enää rakasta minua, koska käyttäydyn niin kuin käyttäydyn. Hänellä siis lääkitys päällä ollut jo pitemmän aikaa. Minulla siis vasta aloitetaan. Nyt kun sain oman diagnoosini, olisin odottanut tukea ja anteeksiantamista käyttäytymisestäni, mutta sain vain kylmää vettä niskaan, että minun vain täytyy pärjätä omillani.
      Olen itsekin ollut hyvin julma sanallisesti, pettänyt en ole, mutta jotenkin tieto siitä, ettän hän tietää nyt, että käyttäytymiseni johtuu samasta sairaudesta kuin hänellä tuntuu todella tuskalliselta ja hän hylkää minut totaalisesti.
      Nyt yritän selvitä yksin näistä uutisista, mutta tuntuu todella vaikealta.
      Tässäpä minun tarina, jostain pitäisi voimia löytää kohdata tämä sairaus ja samaan syssyyn suhteen lopettaminen.

    • 11000

      Hei Uusi Potilas !

      Voihan olla, että seurustelukumppanisi muuttaa vielä mieltään. Kuinka sitotunut seurustelusuhde teillä on ollut? Luulisi miehesi ymmärtävän sairautesi ja sen mitä se pitää sisällään, hänen sairastaessaan sitä itse.

      Onko näitä kovin usein, jolloin hän ei vastaa ja kuinka pitkiä aikoja? Toinen nainenko vai muu vauhdikas uppoutuminen harrastuksiin, työhön jne? Mihin liittyvät tai mihin asioihin mitä yrität kommunikoida hänelle, siis ihan arkisetkin asiat? Vai liittyykö hänen masennus/sulkeutumiskausiin? Oletteko yrittänyt keskustella asioista ja siitä miltä myös sinusta tuntuu?

      Joka tapauksessa, paljon jaksamisia ja tsemppiä, yritähän keskittyä hetkeksi itsesi hoitamiseen ja itsesi tasapainoon saamiseen.

    • jk

      eiole

    • jk

      ei ole

    • Anonyymi_313

      Moi!

      Luin tekstisi Apua kaipaava. Kaksisuuntaisuus on sairaus siinä missä syöpäkin. Vaikuttaa sairastuneen arkeen ja käyttäytymiseen. Pahimmillaan voi tappaakin.

      Ei ole sairastuneen syytä, että hänellä on tällainen häiriö. Aivojen välittäjäaineet eivät toimi normaalisti. Bipolla on ongelmia mielialojen kanssa. Se hänelle suotakoon. Ymmärretään.

      Mutta sairastunut voi ottaa sairautensa haltuun. Ja pyrkiä elämään oireettomasti. Jos kaksisuuntaista sairastava ei hankkiudu hoitoon, ei kannata parisuhdetta jatkaa. Vain hoitoon hakeutumalla bipo osoittaa välittävänsä myös kumppanistaan.

      Apua löytyy: oireenhallintaryhmät, mielenterveysyhdistykset, kunnallinen hoito, lääkityksen aloittaminen, psykoedukatiivinen terapia! Itselläni on hyviä kokemuksia osasta.

      Koska teen parhaani pitääkseni sairauteni kurissa, uskon, että olen joskus rakkauden arvoinen minäkin.

    • mummo.

      Olen ollut 50-vuotta naimisissa bipon kanssa.
      Diagnoosi saatiin vasta 10-vuotta sitten.
      Olin hyvin nuori naimisiin mennessämme, otin kaikesta syyn niskoilleni koska miehen suku oli sitä mieltä että minusta johtuu kaikki paha avioliitossamme.
      Ihmettelin usein, miehellä nyt jälkeenpäin ajatellen oli mania päällä useimmiten, harvoin tuli masennusta, sitten se olikin kaiken kaatavaa.
      Mies lääkittiin tokkuraiseksi diagnoosin saatuaan. Nyt hän on täysin autettavissa.
      Elämäni on ollut hänen kanssaan kuin pimeä tunneli, en edes halua ajatella menneisyyttä.
      Jos lääkitys sattuu kohdalleen voi bipon kanssa ehkä elää suht normalia elämää, meillä ei onnistunut. En suosittele bipoa puolisoksi jos ei halua tosi vaikeaa elämää, masokistille se ehkä sopisi.
      Lisäksi tämän sairauden kantajat ovat taipuvaisia riippuvuuksiin, meillä oli paha alkoholi ongelma miehellä.
      Nyt mies joutui laitoshoitoon, oudolta tuntuu tämä vapauskin, tuskin enää pystyn siitä nauttimaan. Oma valintani on ollut, olisi pitänyt erota.

    • onnellinen liitto

      Hei,
      Luin viestiketjua hiukan surullisena, koska lähes kaikilla oli niin negatiivisia kokemuksia seurustelusta bipo-miesten/naisten kanssa. Haluan vain lyhyesti tuoda esiin, että onnistunutkin suhde on täysin mahdollista. Olen itse neljättä vuotta onnellisessa avioliitossa bipo(2. tyyppi)-miehen kanssa. Miehelläni on myönteinen suhde lääkitykseensä ja hoitotasapainon ylläpitoon. Tähän kuuluu säännölliset elintavat, vähäinen alkoholin käyttö ja oman sairauden tunto.

      Vaikeita aikoja on toki ollut enimmäkseen masennusjaksojen takia. Itse koen, että avioliittomme on kahden tasavertaisen ja toisiaan tukevan aikuisen liitto. Itse olen ns. terve hyvän itsetunnon omaava nainen. Tulevaisuutta en tietenkään osaa ennustaa, mutta tällä hetkellä näen sen valoisana.
      t. onnekas

    • mummo.

      Ninnpä, kun miehellä ei ollut dagnoosia, nuori ja lapsellinen itsekin.
      Näin jälkeenpäin ajatellen hänen toilailunsa olivat uskomattomia. Nuorena joustaa paremmin ja uskoo helposti itsessään olevan vikaa.
      Bipoissa on tyhmiä ja ilkeitä samoin kuin kilttejä ja älykkäitä.
      Eivät hekään ole samalla muotilla tehtyjä.
      Päihteiden käyttö on heillä yleisempää kuin keskiverto ihmisillä.
      Mutta sekään ei päde kaikkiin.

    • elämä voittaa =)

      itse seurustelin Bipomiehen kanssa 3 vuotta.Alku oli ihanaa, luulin löytäneeni ihmisen joka ymmärtää , tukee ja on se oikea.myöhemmin selvisi että hänellä oli maaninen vaihe päällä kun tapasimme.Asiat menivät alamäkeen n. 6 kk seurusteltuamme.jaksoja tuli ja meni, jos oli riitaa, oli syy minussa.Hän oli vuoroin kylmä ja torjuva , toisessa hetkessä veti lähelle torjuakseen uudelleen.Itse ajauduin tilaan jossa en enää osannut kuin 24/7 miettiä miten auttaa häntä, miten olla ja käyttäytyä että ei tule riitaa (etenkin maanisen vaiheen aikana).Sitten tuli kuvaan alkoholi.seurasi päivien katoamisia, sitten sain turpaani.anteeksipyynnöt ja selittelyt ettei satuta enää, menivät osittain täydestä, osittain ei.Elämä ei ollut enää kuin pelkoa ja huolta täynnä.sitten tulivat paniikkikohtaukset ja itsetuhoiset ajatukset.En tiedä miten olisi käynyt jossei ex olisi löytänyt nykyistä tyttöystäväänsä, pääsin irti miehestä, ja olen ollut onnellinen.suhteen jälkeen lapseni kertoi minulle pelänneensä miestä, enkä epäile.Toipumiseni suhteesta tulee kestämään todennäköisesti kauan, toinen pahoinpitelyoikeudenkäyntikin vielä edessä.Silti olen toiveikas ja onnellinen, koska enää ei tarvitse pelätä.Välillä tosintunnen suurta sääliä ja sympatiaa uutta naista kohtaan (jolle minut leimattu vaikka miksi, eksässähän ei koskaan ollut mitään vikaa), he vasta reilu 3 kk seurustelleet ja nyt jo muuttamassa yhteen.Toivon ettei hän joudu kokemaan tälläistä ja jos joutuu, toivon että osaa poistua suhteesta nopeammin kuin minä.

      • Onnellinen ihminen-

        Voisin kuvitella että järkevä ihminen jättäisi oikeudenkäynnit pois jos on kerta päässyt äijästä jo eroon. Mikä ihme se saa sohimaan muurahaispesää sen jälkeen? Me elämme valheellisessa turvallisuudentunteessa tässä maailmassa ja hulluja on typerä yllyttää.


      • seonväärinse
        Onnellinen ihminen- kirjoitti:

        Voisin kuvitella että järkevä ihminen jättäisi oikeudenkäynnit pois jos on kerta päässyt äijästä jo eroon. Mikä ihme se saa sohimaan muurahaispesää sen jälkeen? Me elämme valheellisessa turvallisuudentunteessa tässä maailmassa ja hulluja on typerä yllyttää.

        Oletkos vähän tyhmä "Onnellinen ihminen"? Pitäisi sinun tietää, että nykyaikana ei pysty enää päättämään, että meneekö jokin juttu oikeuteen vai ei. Ne menevät automaattisesti. Jokaisen on kannettava vastuu teoistaan. Ei bipo niin hullu sentään ole, etteikö tiedä pahoinpidelleensä toisen ihmisen.


      • 26262626-kkiittooss
        seonväärinse kirjoitti:

        Oletkos vähän tyhmä "Onnellinen ihminen"? Pitäisi sinun tietää, että nykyaikana ei pysty enää päättämään, että meneekö jokin juttu oikeuteen vai ei. Ne menevät automaattisesti. Jokaisen on kannettava vastuu teoistaan. Ei bipo niin hullu sentään ole, etteikö tiedä pahoinpidelleensä toisen ihmisen.

        Jokut sen liet sinne poliisille on kuitenkin vienyt jos pahoinpitely ei ole sitten kaupungilla tapahtunut. Sivusta seuranneena tiedän että taudikuvaan kuuluu myös kostonhalu, pitkävihaisuus ja impulssiivinen käyttäytyminen. Se yhdistettynä katkeruuteen ja enää vain maniakohtausta odotellessa. Kas,luokka,meillä on tässä aikapommi ilman varoitinta!


      • jfiasjhfoia
        26262626-kkiittooss kirjoitti:

        Jokut sen liet sinne poliisille on kuitenkin vienyt jos pahoinpitely ei ole sitten kaupungilla tapahtunut. Sivusta seuranneena tiedän että taudikuvaan kuuluu myös kostonhalu, pitkävihaisuus ja impulssiivinen käyttäytyminen. Se yhdistettynä katkeruuteen ja enää vain maniakohtausta odotellessa. Kas,luokka,meillä on tässä aikapommi ilman varoitinta!

        Ai kuuluu pitkävihaisuus, impulsiivinen käytös ja kostonhaluisuus? Salli mun nauraa taas. Itse olen aina antanut kaiken anteeksi, koska olen liian kiltti. En osaa olla edes kauaa vihainen. Olen lievästi impulsiivinen hypomanian aikana, jota on 1-2 kertaa vuodessa parin viikon ajan, enkä tosiaan ole väkivaltaisessa mielessä impulsiivinen. Kosto on täysin turhaa. Nuo ei liity mitenkään kaksisuuntaiseen mielialahäiriöön. Ota huomioon, että suurimalla osalla bipoista on persoonallisuushäiriöitä ja päihdeongelmia, jotka voivat saada aikaan tuota käytöstä. Kuten narsismi ja epävakaa persoonallisuus. Jessus miten tyhmiä ihmiset voivat olla.

        Ja tietenkin pahoinpitelystä pitää tehdä rikosilmoitus. Tuollaisen ihmisen kuuluu saada rangaistus. Lue vähän lakia, niin tiedät ettei tuollaista syytettä voi enää perua millään tavalla.


    • Ezzu

      Olen itse bipo nainen ja takanani on pitkä avioliitto. En kyllä itse perusta syrjähypyistä enkä muusta pettämisestä, ja tämän mieheni tietää hyvin. Näin ollen hän on antanut minulle luvan mennä ja matkustella, miten haluan. Jos mieheni olisi ilkeä tai mustankipeä, ei liitomme olisi toiminut alkuunkaan.
      Ikävä kyllä joillain bipo-naisilla (etenkin maniassa) voi seksuaalisuus olla ylikorostunut vallan väline, jos tiedät, mitä tarkoitan. Tässä vedossa ei sitten ole ihme, jos liitto hajoaa.
      Pääasia olisi antaa naisystävällesi vapautta toteuttaa itseään. Ole tukena ja mukana hänen tekemisissään niin paljon kun voit. Osoita, että arvostat häntä- palkitse ja kiitä, vaikkei siihen aina näyttäisi olevan syytäkään.

    • Lito 900 mg

      Sairastan itse Biboa. En ole pettäjätyyppiä enkä pettäisi rakasta puolisoani mistään hinnasta. Minulla on tosin vaativuuspersoonallisuushäiriö, joka tietysti toimii myös oikeaa ja väärää punnitessa.

      Jos olisin terve ja minulla olisi bibo-puoliso, saattaisin erota hänestä. En jaksaisi jatkuvasti muuttuvaa elämää ja vaihtuvia tilanteita. Mielipiteeseeni voi tosin vaikuttaa tämä bibous :)

      Jaksamista kaikille meille biboille! Etteenpäin, huus mummo hangessa ja niin sitä pitää vaan meidänkin yrittää päästä eteenpäin elämässämme.

    • happy people

      Minulla myös kaksisuuntainen. Suhteemme on kestänyt kohta 7vuotta. Meillä niitä masennus- sekä maniajaksoja vasta onkin ollut. Voi! Ja vaikka kuinka monta. Mutta... kun mies on terve mieleltään, ja vahva luonne, niin kyllä hän kestää. Minun mieheni on täyden kympin mies. Yhtään vähempää hänelle ei voisi antaa. Mä olen välillä ollut ilman lääkkeitä, välillä niitä on lisätty, välillä vähennetty, välillä tehty lääkemuutoksia. Mutta pärjätty on aina. Ja se, miten olemme näin pitkälle päässeet, on vain yhden asian ansiota. Nimittäin keskustelujen. Mistään ei olisi tullut mitään, ellei molemmat olisi nähneet niin paljon vaivaa pyrkiä keskustelemaan asiat aina heti selviksi. Toki olen paljon pahaa tehnyt mania aikoina, mutta miehelläni on todella suuri sydän. Hän ymmärtää sairauteni. Siis todella ymmärtää. Henkeni olisin valmis antamaan hänen puolestaan. Nyt olemme onnellisesti jo naimissa :)

    • masentaa

      Kun näitä juttuja luen tajuan vielä selvemmin, että olen koukussa mieheen jolla on kaksisuuntainen persoonallisuushäiriö. Tosin sitä ei ole diagnosoitu eikä hän itse näe sitä. Luulin löytäneeni elämäni miehen joka oli hellä, hyvä kuuntelija, osasi näyttää tunteensa, sai minut tuntemaan maailman ihanimmaksi naiseksi ja elämänsä tärkeimmäksi ihmiseksi. Monta suhdetta molemmilla takana ja lapsiakin. Hän oli ensimmäisen vuoden niin ihana, kävi useasti ylikierroksilla, minkä selitti ad/hdlla (tutkimukset jääneet aikanaan kesken tosin). Tämä puoli ei haitannut yhtään, päinvastoin. Rakastin tätä miestä yli kaiken. Muutimme yhteen ja toinen puoli tuli esiin. Alkoi syyttely milloin mistäkin, katoamistemput, "masennuskaudet", joka tosin saattoi kestää muutamia päiviä ja kuin taikaiskusta kaikki oli taas hyvin. Olimme jo eroamassa kun syyttely alkoi käymään jo aivan mahdottomaksi. Kaikki virheet mitä hän teki oli minun vikaani, jopa tekemiset ennen kuin olimme edes tavanneet. Olin "manipuloinut" hänet muuttamaan yhteen jne. Hän oli viikkoja puhumatta eikä se maailman paras keskustelija suostunut enää kertomaan mikä on hätänä. Hätäännyin itsekin kun en tiennyt mistä on kyse. Täällä asui ihan eri ihminen kenet luokseni olin ottanut. Kärsin eniten siitä kun lapset kärsivät. Mies havahtui kuitenkin taas tästä normaaliksi ja myönsi tarvitsevansa apua. Sillä ehdolla annoin jäädä. Tiesin ettei oma mielenterveyteni kestä kauaa. Lopulta ei taas nähnytkään itsessään mitään vikaa vaan käänsi kaiken minun syyksi. Seuraavan katoamistempun jälkeen käskin häipyä, mitä nyt kadun koska rakastan edelleenkin niin paljon. Olisin halunnut auttaa, mutta miten voin kun toinen ei ongelmaa myönnä. Tilanne on aivan järjetön! Olin täysin vakuuttunut että hän on elämäni mies ja on sitä edelleenkin kun on hyvä päivä hänellä. Huonoina päivinä ei noteeraa ollenkaan. Nyt olen itse masentunut, itken hänen peräänsä ja hän pitää otteessaan koska tietää kuinka paljon rakastan.

      • Lapsetensin

        Suojelkaa nyt hyvät ihmiset lapsianne sahaavalta kodilta.


      • osa-aikahullu

        Nimim. masentaa. Olisiko miehelläsi kuitenkin esim. epävakaa persoonallisuushäiriö? Se on ihan eri asia kuin kaksisuuntainen mielialahäiriö. Mutta psykiatri on kummassakin tapauksessa se, joka osaa tehdä diagnoosin.
        Kaksisuuntaisessa mielialahäiriössä häiriöjaksot ovat tyypillisesti viikkoja, ja niiden välillä on oireettomia kausia, jotka kestävät myöskin vähintään viikkoja, joskus jopa vuosia.
        Jos ihmisellä ei ole muita mielenterveys- tai neurologisia ongelmia, kuin kaksisuuntainen mielialahäiriö, hänellä on myös hyviä kausia, jolloin ei ole minkään asteista maniaa eikä masennusta eikä käytöshäiriöitä.


    • arkajalka-bipo

      Minulla on ihan sama homma menossa mieheni kanssa. Sai minut tuntemaan itseni maailman ihanimmaksi naiseksi suhteen alussa. Nyt onkin sitten toinen ääni kellossa. Muutin vielä toiselle paikkakunnalle hänen vuokseen. Olen itsekin bipo, mutta sairauteni on melko lievä. Silti en ymmärrä mieheni käytöstä ollenkaan. Jotkut bipot näemmä ovat vaan manipulaation mestareita, tai sitten he itsekin uskovat suuriin tunteisiinsa, jotka voivat kuitenkin lentää taivaan tuuliin hetken päästä. Minunkin mieheni selittää, että minä muka muutin tänne hänen luokseen väkisin. Ai väkisin? Hän sitä ehdotti moneen otteeseen. Hän halusi edetä suhteessa kauheaa vauhtia. Tässä on sitten tulos. En enää tiedä, mitä tässä pitäisi tehdä. Yritänkö ymmärtää sairautta ja ihmistä sen takana, vai pidänkö omaa mielenterveyttäni tärkeämpänä.

      • Bipolaarinen

        Ei kuulosta bibolta,vaan narsistilta.


    • kärsitkö vai et?.-

      Bipo-diagnoosin saanut henkilö on aina bipo. Se on totta. Ja tilanne ei muutu miksikään. Jos aiot väsyttää ja jopa sairastuttaa itsesi, niin sitten ole suhteessa. Mutta sen tiedät, että vaikeaa sinulle tulee itsellesi tuo elämä olemaan hänen kanssaan. Ja sen verran, niin lääkitykset eivät auta niin paljon että kaikki oireet loppuisivat.

      • elena49

        totta joka sana


    • masentaa

      Vaikeaa on kun tunteet vie voiton järjen äänestä..itsekin olen koittanut viimeiseen asti ymmärtää miestä, mutta jotkut asiat vaan menee niin yli ymmärryksen ettei oma järki riitä. Vaikeinta on se,että mies tajuaa välillä että jotain on vialla ja haluaa apua, minä haluaisin auttaa meidän suhteemme takia. Seuraavassa hetkessä kuitenkin muutttaa taas mielensä eikä hänessä olekaan mitään vialla vaan minussa ja kaikissa muissa eikä hommaakaan sitä apua.
      Järjetöntä sahaamista edestakaisin ja eletään ihan hänen mielialojensa ehdoilla.
      "Masennusaikoina" on itsetuhoisia ajatuksia, siitäkin pelkästään syyllinen olo etten voi jättää toista "heitteille". Mutta eihän ketään väkisinkään voi auttaa.
      Kuinka te Bibot olette alunperin hakeutuneet hoitoon? Tunnistitteko itse selkeästi oireet ja että jotain on vialla?

      • arkajalka-bipo

        Olin itse vuosia suhteessa bipon kanssa, joka traumatisoi minut. Emme kumpikaan silloin tienneet hänen bipoudestaan. Hän sai diagnoosin tuossa viime vuoden puolella ja ilmoitti siitä minulle. Emme läheisiä enää ole, mutta puheväleissä kuitenki. No jokatapauksessa masennuin tuon suhteen aikana pahasti, koska se oli ihan helvettiä. En myöntänyt aluksi edes itselleni, että olen masentunut. Hain apua vasta ihan viimeisillä voimillani. Olin itsemurhan partaalla. Sitten suhteen jälkeen alkoi tulla kausia, jolloin olin pirteä, iloinen ja onnellinen. Jaksoin tehdä kaikkia normaaleita asioita. Luulin myöskin parantuneeni masennuksesta. Läheiseni kiinnittivät tuohon huomiota. Tämän jälkeen lääkäri kirjoitti II-tyypin bipon diagnoosin. Sanoi, että mahdollisesti traumaattinen suhteeni laukaisi sairauden. Itse en osaa ajatella tuolla tavalla, koska emmehän voi tietää sitä varmasti. Olisihan se voinut tulla ilman tuota suhdettakin.

        Nyt olen ollut ihan normaali monia kuukausia, kun vihdoin pääsin eroon kaikista huonoista ihmissuhteista. Paitsi nyt on alkanut masentamaan tämä uusi suhde tähän bipo-mieheen. Tunnen jotenkin pettäväni "kaltaiseni" ihmiset sillä, etten käsitä heitä ollenkaan. Yksi parhaimmista ystävistäni on bipo, ja hän on ollut maaninen viimeiset pari kuukautta. On ollut aivan hirviö minua kohtaan. Pitääkö muka minun kestää tällaista käytöstä mieheltäni ja vielä ystävältäni. Miksei aikuiset ihmiset ota mitään vastuuta itsestään ja teoistaan? Kysyn vaan todella ihmeissäni. Ympärillä olevat ihmiset kärsivät, ja nämä vaan heittävät kaiken sairauden syyksi. "Mä nyt vaan oon tällainen." Itselleni on tullut sellainen olo, etten ehkä halua koskaan enää olla yhdenkään toisen bipon kanssa tekemisissä, jos tämä touhu jatkuu näiden kahden kanssa. Ei heillä ole oikeutta satuttaa toisia ihmisiä jatkuvalla syötöllä.


    • ei enää koskaan

      Seurustelin vuoden bipoa sairastavan naisen kanssa.En aluksi tiennyt koko
      asiasta mutta hänen äitinsä kertoi siitä naisen tehdessä ensimmäisen katoamisensa.Katoamisia tuli sitten useampia eikä puhelimesta eikä mistään tavoittanut.Syyttelyä ja raivoa sain kiitokseksi jokaisesta kerrasta jolloin olin huolissani.Oma itsetunto romuttui täysin.
      Parhaina aikoina maailman rakastettavin ja lämmin ihminen, parempaa ei voisi kuvitella.

      • Hän krertoo totuuden

        Sinun, "ei enää koskaan", kannattaa muistaa, että bipon normaalitila on mania tahi hypomania! (Ei sillä, että tuollaisilla määritteillä oikeasti olisi eroja kuin bipostelijoiden mielessä) Kun hän oli rakastettava, lämmin, niin hän teeskenteli. Bipon normaalitila on tuhoava eli juurikin mania, hypomania. Kaiken muun bipo teeskentelee! Terveen ihmisen maskina se elää silloin, mutta bipo tietää oikeasti mitä on! Siksi sosiopatian, psykopatian, bipouden rajat ovatkin häilyviä! Nykytutkimuset osoittavat, että sosiopatiaa, psykopatiaa ei ole oikeasti olemassa: KAIKKI on bipoutta. Uskon, että lähivuodet liittävät tämän kaiken myös lapsiinsekaantumiseen! Scheimerin tutkimukset jo 70-luvulta antoivat viitteitä!


      • Kerro lisää
        Hän krertoo totuuden kirjoitti:

        Sinun, "ei enää koskaan", kannattaa muistaa, että bipon normaalitila on mania tahi hypomania! (Ei sillä, että tuollaisilla määritteillä oikeasti olisi eroja kuin bipostelijoiden mielessä) Kun hän oli rakastettava, lämmin, niin hän teeskenteli. Bipon normaalitila on tuhoava eli juurikin mania, hypomania. Kaiken muun bipo teeskentelee! Terveen ihmisen maskina se elää silloin, mutta bipo tietää oikeasti mitä on! Siksi sosiopatian, psykopatian, bipouden rajat ovatkin häilyviä! Nykytutkimuset osoittavat, että sosiopatiaa, psykopatiaa ei ole oikeasti olemassa: KAIKKI on bipoutta. Uskon, että lähivuodet liittävät tämän kaiken myös lapsiinsekaantumiseen! Scheimerin tutkimukset jo 70-luvulta antoivat viitteitä!

        Scheimerin tutkimuksista. Kiinnostaa.


      • Hän krertoo totuuden
        Kerro lisää kirjoitti:

        Scheimerin tutkimuksista. Kiinnostaa.

        Scheimer, Ralf. 1976. Martin-Luther-Universität Halle-Wittenberg. Näillä tiedoilla mistä tahansa tieteellisestä kirjastosta löydät tutkimuksen.


    • Bipostelija

      Hän krertoo totuuden... Alat vaikuttamaan jo lähinnä siltä, että olet pahassa maniassa. :D Hirveää maanista saarnaamista koko aika. Hypomania ja mania eivät ole normaaleja olotiloja. Ne ovat sairauden oireita. Huomaatko muuten, että sinä tuolla saarnaamisella kuvittelet olevasi Jumalan tasolla? Kerrot muka totuuden ja näytät tien. Salli mun nauraa. Olet tämän palstan hulluin. Meinasin kirjoittaa, että mieti sitä hetken, mutta eivät hullut tajua olevansa hulluja. Kaikki muut vaan ympärillä ovat. Jos juttelisit lääkärissä tuohon malliin, niin olisit suljetulla melko nopsaan. Kirjoituksesi ovat muutenkin ristiriitaisia. Toivot, että bipot kuolevat hitaasti ja tuskallisesti, mutta toisaalta meidän pitäisi tappaa itsemme samantien. Yritä kiinnittää huomiota tuohon epäloogisuuteen. Jookosta joo.

      • Bipostelija

        Piti vielä sanoa, että kirjoittelet täällä aamuyöstä suurimmaksi osaksi, joten sekin tukee maanisuuden teoriaa. ;)


      • Hän krertoo totuuden
        Bipostelija kirjoitti:

        Piti vielä sanoa, että kirjoittelet täällä aamuyöstä suurimmaksi osaksi, joten sekin tukee maanisuuden teoriaa. ;)

        Pahoittelen! Bipous ei ole sairaus vaan luonnehäiriö. Minä kerron totuuden, vaikka bipot eivät siitä välitä. Sen kertoo jo tämän ad hominem -hyökkäysten määrä! Bipo ei kykene käsittelemään faktaa: bipo ei ole looginen, inhimillinen yksilö. Bipo ei pysty sanomaan faktoille vastaan muuta kuin sen, että niiden kertoja on hullu! Tyypillistä!


    • Bipon tytär

      Mun isä on bipo ja pari ystävääni on myös. Mietin joskus, että hakeudunko bipojen seuraan, kun se tuntuu tutulle jo lapsuudesta. vrt että alkoholistin lapsi usein nai alkoholistin.. Maniat on yhtä perkelettä läheisille. Maaninen ihminen on jotenkin niin uskomattoman itsekeskeinen ja itsekäs vauhdissaan. Eihän kukaan sairaudelleen mitään voi, mutta mulla nousee heti karvat pystyyn, jos kuulen jonkun uuden tuttavuuden olevan bipo. Näilläkin tuntemallani kolmella on elämä suurta draamaa, on vaikea motivoitua lääkehoitoon, piittaamattomuutta ja kyvyttömyyttä ottaa huomioon läheiset, sekä jatkuvaa ruumiin toimintojen tarkkailua ja ns. "luulutautia". Alkaa voimat tukea loppua, kun kohdalla on jo kymmenes vakava "sairaus" muutaman kuukauden sisällä ja mitään ei tutkimuksista huolimatta löydy... Huoh.

      Ja alkoholi se harvalle terveellekään sopii, saati sairaalle. Ei bipolle, ei masentuneelle, ei skitsofreenikolle. Se sotkee koko hoitotasapainon. Ja jos juo isomman määrän tiheämmin kuin 3 viikon välein, on terveelläkin aivot koko ajan vähän epätasapainotilassa..

      Mun on pakko suojella itteeni. En kertakaikkiaan enää jaksa, kun lapsuuskin oli mitä oli juuri bipon takia. Mulla alkaa olla jonkinlainen bipo-tutka jo ja pelästyn tuttuja oireita ja usein sit saakin huomata, että kovin puhelias, lähes tauotta omaa esitystään vetävä on näitä maanisessa vaiheessa olevia bipoja. Olen vetänyt vähän rajaa yhteydenpitoon ja en hyppää joka käänteeseen mukaan. Ei sitä ole sitten täysin hylätä raaskinut...

      Eli mulla on tää 3 sairastuneen otos ja en jaksa enempään tutustua.

    • weeruska...

      Kai muistat, että on meitäkin, jotka eivät maniaa saa koskaan? Ja meitä, jotka eivät sekoile eivätkä ole ylisosiaalisia. Itseäkin ärsyttää maaniset kaverit, mutta sairaus on mikä se on. Eivät he onneksi maanisia ole koko aikaa. Minusta ei edes tutut huomaa, että on hypomania menossa. Mutta ymmärrän kyllä pointtisi. Oma isäni oli alkoholisti enkä siedä tippaakaan alkoholisteja. En jaksa hetkeäkään heidän juttujaan kuunnella. Itse kun ei juo pisaraakaan. Samoin olen itsekin ajautunut aikoinaan alkoholistien seuraan ja seurustellut sellaisten kanssa. Onneksi näin vanhemmiten on tullut järkeä päähän, ettei omaa elämäänsä pilaa toisten vuoksi.

    • bipon tytär

      Joo totta. Eikä kukaan ole valinnut sairastua. Mikä vaiva kelläkin, psyykkinen tai fyysinen. Ja jokaisen persoonallisuus on vielä erilainen. Mä oon itekin jollain tapaa "viallinen". Vaikee nuorempana pitää omat rajat ja puolensa, pelkään hillitöntä käytöstä jotenkin, kun tulee flashbackejä lapsuudesta.. Miten pelotti isän outo käytös ja todellisuudesta irti oleminen ja mielialan vaihtelut. Välillä perhe ja lapset oli ihanat ja isä antoi rahaa, toisena hetkenä sitten oli hmm. toisenlaista, itsemurhan suunnittelua ym. Ja kun olin jo aikuinen, ennenkuin isä joutui hoitoon ja sai lääkkeet.. Sit selvisi käytöksen syy ja miks koko elämä oli kotona vuoristorataa...

      Mut tästä mennään eteenpäin. Kaikki ollaan edelleen hengissä. Sekin on jo paljon. ;)

    • weeruska...

      Uskon kyllä, ettei ole ollut helppo lapsuus. En minäkään osaa pitää vieläkään oikein puoliani. Sama meillä oli, että isän selvinä kausina oli ihan mukavaa, mutta putken ollessa päällä elämä oli helvettiä. Jatkuvaa pelkoa ja huolta. Onneksi kuitenkin lähdimme äidin kanssa lätkimään, kun olin 10-vuotias. Mutta näillä mennään elämässä eteenpäin. Täytyy vaalia jokaista hyvää hetkeä, jota meille "viallisille" suodaan. Voimia sinulle ja onnellisuutta elämääsi! :)

    • Bipon tytär

      Jotenkin tuntuu, että jos vanhemmilla/vanhemmalla on joku vakava ongelma, niin lapsi ei saa tilaa ja turvaa kasvaa terveesti itsetuntoiseksi ja vahvaksi persoonaksi. Se ongelma vie sen tilan ja huomion, mikä lapselle kuuluisi ja lapsi joutuu kohtaamaan ikäkausilleen liian varhain liian hankalia asioita... Itse esim jouduin isän "uskotuksi" jo ala-asteella ja tavallaan tuin häntä koko lapsuuteni. Mulla ei ollut tilaa olla tarvitseva ja jouduin kantamaan ikäiselleni liian suurta taakkaa. Sit pitkään aikuisenakin oli, et hakeuduin tilanteisiin ja suhteisiin, joissa tämä toistui, ennenkuin jotenkin heräsin. Kumppanini on äärimmäisen tasainen, ollaan oltu yhdessä kauan. Muutoin olen vähän kyvytön normaaleihin tasapainoisiin ja tasavertaisiin ihmissuhteisiin, olen aika erakko. Enkä tunne kaipaavanikaan suurta ystäväpiiriä. Aika antoisia on satunnaiset kohtaamiset jossain bussipysäkillä tms. Jutellaan hetki ja siihen ei liity mitään odotuksia tai vaatimuksia. Asiat tahtoo aina jotenkin mutkistua pitkässä juoksussa...

    • Rankkaa on...

      Itse olen ollut noin 2 vuotta suhteessa 2 suuntaisesta mielialahäiriöstä kärsivän henkilön kanssa, lääkitys hänellä on kunnossa ja kaikki menee hyvin, paitsi että hänessä on taipumuksia alkoholismiin, ja kun hän juo, niin sillon mikään ei ole hyvin. hän haukkuu, syyttelee, uhkailee ja sanoo pelkäävänsä minua. hänen kaveripiirinsä koostuu pääosin "kokopäiväjuopoista" jotka sitten houkuttelevat häntä juomaan (ja en nyt syytä heitä,jokainen päättää itse juomisistaan, mutta onhan se helppoa mennä mukaan kun kaverit yllyttävät ja tarjoavat jos ei ole rahaa). hänen ollessaan selvänä, hän on maailman ihanin ihminen, mutta kun alkoholi on mukana, hän on täysi hirviö, peruu kaikki sovitut asiat, kiukuttelee ja haukkuu minut. selvänä saan kuulla olevani maailman paras ystävä, rakkain ihminen yms.rakastan häntä yli kaiken, mutta en vain tiedä kauanko jaksan.. tätäkin kirjoittaessani meillä oli sovittuna että katsomme leffaa, mutta kun "kaveri" lupasi tarjota kapakka illan ja oli pari jo pohjalla (tai oikeestaan pari viikkoa pohjalla) niin voi arvata kumpi vei voiton..sain taas kuulla olevani pelottava ja maaiman kusipäisin ihminen. haluaisin olla hänen kanssaan ja suunnitelimme jopa yhteisen asunnon hankkimista kun hänellä oli selvä kausi, asunto hankitaan minun nimelläni ja hakemuksia on tehty eri paikkoihin. nyt kysyisinkin onko kenelläkään vastaavia kokemuksia, miten toimia, ja pitääkö minun jaksaa? onko kyse vain hänen sairaudesta/alkoholismista vai jostai muusta? eli onko normaalia käytöstä2 suuntaiselle joka juo, ja miten saan hänet lopettamaan?

      • Marianne77karkki

        Useinhan alkoholistit ovat melkoisen kamalia tapauksia päissään. Aika monet muuttuvat ihanasta ihmisestä hirviöksi alkoholin vaikutuksen alaisena, oli sitten bipo tai ei. Isäni ei ollut bipo, mutta aivan kamala kännissä. Oli henkistä väkivaltaa ja fyysistä. Selvänä ei mitään tuollaista. Mielestäni tuo ei liity millään tavalla bipoihin, vaan kaikkiin alkoholisteihin. Se on sitten eri asia, jos on maaninen ja juonut. Toki joku bipovihaaja voi olla tästä eri mieltä, mutta sitten ei tunne muuten psyykkisesti terveitä alkoholisteja ollenkaan.

        Tuskin sinä saat häntä lopettamaan. Minäkin yritin eksäni aikoinaan pelastaa alkoholin pauloista, mutta huonosti kävi. Hän jatkoi touhujaan ja minä romahdin henkisesti. Ihmisen täytyy itse haluta eroon alkoholista, kukaan toinen ei häntä voi pelastaa. 40-50% bipoista kun kärsii päihdeongelmista.

        Ja ei, sinun ei todellakaan pidä jaksaa. Itse sain niin pahoja traumoja päihdeongelmaisen bipon kanssa seurustelusta, etten ole vieläkään selvinnyt niistä. Itsekin olen bipo, mutta sairauteni on melko lievää enkä käytä alkoholia. Minun eksälläni oli taipumus kadota moniksi päiviksi ryyppyreissuilleen tai tehdä muuten vaan katoamistemppuja, jolloin ei vastannut puhelimeen moniin päiviin. Jatkuvaa valehtelua ja toisiin ihastumista. Kiitos, mutta ei kiitos. Olen ansainnut paremman miehen rinnalleni. Muista ihan tosissaan se, ettet ole vastuussa kumppanisi juomisesta. Olet vastuussa vain omasta jaksamisestasi. Voithan tietenkin hänelle yrittää puhua, ettet jaksaisi enää tuota käytöstä ja alkoholismia. Ja pyytää häntä hakemaan apua. Menette vaikka yhdessä A-klinikalle, jos hän siihen suostuu. Voimia kovasti!


      • Rankkaa on...
        Marianne77karkki kirjoitti:

        Useinhan alkoholistit ovat melkoisen kamalia tapauksia päissään. Aika monet muuttuvat ihanasta ihmisestä hirviöksi alkoholin vaikutuksen alaisena, oli sitten bipo tai ei. Isäni ei ollut bipo, mutta aivan kamala kännissä. Oli henkistä väkivaltaa ja fyysistä. Selvänä ei mitään tuollaista. Mielestäni tuo ei liity millään tavalla bipoihin, vaan kaikkiin alkoholisteihin. Se on sitten eri asia, jos on maaninen ja juonut. Toki joku bipovihaaja voi olla tästä eri mieltä, mutta sitten ei tunne muuten psyykkisesti terveitä alkoholisteja ollenkaan.

        Tuskin sinä saat häntä lopettamaan. Minäkin yritin eksäni aikoinaan pelastaa alkoholin pauloista, mutta huonosti kävi. Hän jatkoi touhujaan ja minä romahdin henkisesti. Ihmisen täytyy itse haluta eroon alkoholista, kukaan toinen ei häntä voi pelastaa. 40-50% bipoista kun kärsii päihdeongelmista.

        Ja ei, sinun ei todellakaan pidä jaksaa. Itse sain niin pahoja traumoja päihdeongelmaisen bipon kanssa seurustelusta, etten ole vieläkään selvinnyt niistä. Itsekin olen bipo, mutta sairauteni on melko lievää enkä käytä alkoholia. Minun eksälläni oli taipumus kadota moniksi päiviksi ryyppyreissuilleen tai tehdä muuten vaan katoamistemppuja, jolloin ei vastannut puhelimeen moniin päiviin. Jatkuvaa valehtelua ja toisiin ihastumista. Kiitos, mutta ei kiitos. Olen ansainnut paremman miehen rinnalleni. Muista ihan tosissaan se, ettet ole vastuussa kumppanisi juomisesta. Olet vastuussa vain omasta jaksamisestasi. Voithan tietenkin hänelle yrittää puhua, ettet jaksaisi enää tuota käytöstä ja alkoholismia. Ja pyytää häntä hakemaan apua. Menette vaikka yhdessä A-klinikalle, jos hän siihen suostuu. Voimia kovasti!

        Kiitos vastauksesta.hän kyllä pystyy lopettamaan juomisen kun haluaa, mutta sitten kun menee yksikin kalja, sitä jatkuu monta päivää tai viikkoa, kunnes tulee pohja niin pahasti vastaan että hänen tyttärensä tai minä ei halua olla hänen kanssaan tekemisissä niin silloin hän "parantaa tapansa" ja myöntää itsekkin miten hän muuttuu. mutta kun putki taas alkaa, niin mitään vastaavaa ei ole koskaan sanottukkaan. ja valheet ovat mitä älyttömämpiä, kuten ei ole puheaikaa, ja 15 minuutin päästä tulee tekstiviesti. eronneet olemme monta kertaa, hänen aloitteestaan, mutta aina hän on halunnut minut takaisin. hän on kertonut myös että olen hänen elämänsä rakkaus ja jos tulee tilanteita, minun pitää taistella, koska hän haluaa olla vain minun kanssani, mutta milläs taistelen kun kaikki keskustelu päätyy riitelyyn...olin muuttamassa jo pois paikkakunnalta, asuntokin oli jo melkein kokonaan sovittu erään eroamisen jälkeen, ilmoitin asiasta hänelle, hän mietti pari päivää ja ilmoitti että haluaa olla kanssani, enpä sitten lähtenyt..ja nyt sitten tilanne on tämä riitelyä, anteeksipyyntöjä, ja samantien uutta riitelyä, aiheesta kuin aiheesta. tietäisinpä tarkoittaako hän tosissaan että rakastaa minua..ja jos, miten saisin ymmärtämään että asioiden pitää muuttua, puheet eivät auta muuta kuin että joo,joo, ja mikään ei muutu. hän on elämäni tärkein ihminen ja en haluaisi luopua hänestä, koska tiedän että sen jälkeen hän ajautuu täysin rappiolle. tiedän että se ei ole vastuullani, mutta jos eroamme ja näin käy, en kestä sitä syyllisyyttä.


      • Marianne77karkki
        Rankkaa on... kirjoitti:

        Kiitos vastauksesta.hän kyllä pystyy lopettamaan juomisen kun haluaa, mutta sitten kun menee yksikin kalja, sitä jatkuu monta päivää tai viikkoa, kunnes tulee pohja niin pahasti vastaan että hänen tyttärensä tai minä ei halua olla hänen kanssaan tekemisissä niin silloin hän "parantaa tapansa" ja myöntää itsekkin miten hän muuttuu. mutta kun putki taas alkaa, niin mitään vastaavaa ei ole koskaan sanottukkaan. ja valheet ovat mitä älyttömämpiä, kuten ei ole puheaikaa, ja 15 minuutin päästä tulee tekstiviesti. eronneet olemme monta kertaa, hänen aloitteestaan, mutta aina hän on halunnut minut takaisin. hän on kertonut myös että olen hänen elämänsä rakkaus ja jos tulee tilanteita, minun pitää taistella, koska hän haluaa olla vain minun kanssani, mutta milläs taistelen kun kaikki keskustelu päätyy riitelyyn...olin muuttamassa jo pois paikkakunnalta, asuntokin oli jo melkein kokonaan sovittu erään eroamisen jälkeen, ilmoitin asiasta hänelle, hän mietti pari päivää ja ilmoitti että haluaa olla kanssani, enpä sitten lähtenyt..ja nyt sitten tilanne on tämä riitelyä, anteeksipyyntöjä, ja samantien uutta riitelyä, aiheesta kuin aiheesta. tietäisinpä tarkoittaako hän tosissaan että rakastaa minua..ja jos, miten saisin ymmärtämään että asioiden pitää muuttua, puheet eivät auta muuta kuin että joo,joo, ja mikään ei muutu. hän on elämäni tärkein ihminen ja en haluaisi luopua hänestä, koska tiedän että sen jälkeen hän ajautuu täysin rappiolle. tiedän että se ei ole vastuullani, mutta jos eroamme ja näin käy, en kestä sitä syyllisyyttä.

        Tuollaisilla ihmisillä on taipumus löytää niitä "huolehtijoita" rinnalleen. Isälläni oli melkein heti uusi nainen, kun me äidin kanssa lähdimme ja niin oli tällä bipo-eksälläni myöskin, kun me erosimme. Toki aina on se vaihtoehto, että hän ei ketään löydä tai edes halua ja sitten saattaa olla rappio edessä. En osaa sanoa, että rakastaako hän sinua oikeasti vai ei. Minä aina ajattelin, ettei eksäni rakasta minua, kun käyttäytyy huonosti eikä lopeta juomista. Mutta ei se aina mene tuolla tavoin. Addiktio saattaa olla niin voimakas, ettei siitä pysty ilman omaa vahvaa tahtoa pääsemään eroon. Nyt jälkeenpäin tiedän, ettei eksäni minua rakastanut, mutta sinun tilanteestasi en osaa sanoa. Mitä vaistosi sanoo sinulle? Minulle ei koskaan tullut sellaista oloa, että eksäni olisi rakastanut minua. Uskon että sen tuntee, jos toinen oikeasti rakastaa.


      • Rankkaa on..
        Marianne77karkki kirjoitti:

        Tuollaisilla ihmisillä on taipumus löytää niitä "huolehtijoita" rinnalleen. Isälläni oli melkein heti uusi nainen, kun me äidin kanssa lähdimme ja niin oli tällä bipo-eksälläni myöskin, kun me erosimme. Toki aina on se vaihtoehto, että hän ei ketään löydä tai edes halua ja sitten saattaa olla rappio edessä. En osaa sanoa, että rakastaako hän sinua oikeasti vai ei. Minä aina ajattelin, ettei eksäni rakasta minua, kun käyttäytyy huonosti eikä lopeta juomista. Mutta ei se aina mene tuolla tavoin. Addiktio saattaa olla niin voimakas, ettei siitä pysty ilman omaa vahvaa tahtoa pääsemään eroon. Nyt jälkeenpäin tiedän, ettei eksäni minua rakastanut, mutta sinun tilanteestasi en osaa sanoa. Mitä vaistosi sanoo sinulle? Minulle ei koskaan tullut sellaista oloa, että eksäni olisi rakastanut minua. Uskon että sen tuntee, jos toinen oikeasti rakastaa.

        No eipä sitten toiminut tämä suhde vaikka hän haki apua juomiseensa, raitistui, jne. samalla muuttui kokoajan etäisemmäksi, yhteinen aikamme loppui, yhteyttä otettiin vain kun hän tarvitsi apuani. väittää rakastavansa, haluavansa olla kanssani, mutta silti pani suhteen poikki. yrittäessäni keskustella hänen kanssaan ja kysellä syitä päätökseen, hän alkaa riitelemään, ei puhu mitään, tai lyö luurin korvaan. minä olen kuulemma se joka on sekaisin, ja minun pitäis hakea apua. rakastan häntä älyttömästi, mutta en tiedä haluanko hänen kuuluvan elämääni enää millään tavalla. olen tullut loukatuksi niin monta kertaa ja niin monella tavalla. tietyistä syistä joudun ainakin ensi kevääseen asti näkemään häntä tietyin väliajoin, ja nyt mietin miten selviän näistä tilanteista. pitäisikö olla kuin en tuntisikaan häntä...


      • elena49
        Rankkaa on.. kirjoitti:

        No eipä sitten toiminut tämä suhde vaikka hän haki apua juomiseensa, raitistui, jne. samalla muuttui kokoajan etäisemmäksi, yhteinen aikamme loppui, yhteyttä otettiin vain kun hän tarvitsi apuani. väittää rakastavansa, haluavansa olla kanssani, mutta silti pani suhteen poikki. yrittäessäni keskustella hänen kanssaan ja kysellä syitä päätökseen, hän alkaa riitelemään, ei puhu mitään, tai lyö luurin korvaan. minä olen kuulemma se joka on sekaisin, ja minun pitäis hakea apua. rakastan häntä älyttömästi, mutta en tiedä haluanko hänen kuuluvan elämääni enää millään tavalla. olen tullut loukatuksi niin monta kertaa ja niin monella tavalla. tietyistä syistä joudun ainakin ensi kevääseen asti näkemään häntä tietyin väliajoin, ja nyt mietin miten selviän näistä tilanteista. pitäisikö olla kuin en tuntisikaan häntä...

        Voimia sinulle ja jaksamista hänen kanssaan, tiedän kokemuksesta että rankkaa on ja tulee olemaan, kannattaa miettiä kuinka kauan jaksaa ja kannattaako omaa elämää uhrata ja mitä itse saa muuta kuin pahan olon.


    • Unnahtar

      Onkos täällä tuoreempia kokemuksia asiasta, kuin 2012 vuodelta, ei silti ,että nää jutut vanhanis koskaan, vaikka vuodet vaihtuukin.Itse olen seurustellut kohta vuoden kakssuuntaista sairastavan kanssa.Hän on aivan ihana ihminen,mutta kuten noissa muisskin jutuissa,maaninen vaihe on tosi raskas ja hän muuttuu, hän hakee jonkin syyn mistä loukkaantua ja suuttuakin ja sitten menoksi ja just ei vastata puhelimeen ,ei viesteihin ,ei soittoihin ja aikana ,kun minulla ei ollut avainta hänen asunnolleen, ei auennut ovikaan, sitten kun tää vaihe on taas ohi, sitten hän kertoo,ettei itsekään ymmärrä miksi hän toimii näin ja on pahoillaan ,että aina loukkaa minua tahtomattaan noilla menoilla ja on aivan maassa ja pyytelee anteeksi ja on niin maassa.Muutoin hän on todella kiltti ja alkoholi onneksi on poissa kuvioista kokonaan. Nyt on taas hyvä vaihe menossa, vaan näihin ei enää uskalla luottaa sokeasti ja näitä juttuja luettuani ,ei kait ole järkevääkään luottaa sillä pettää vaan itseään, mutta nautitaan nyt toistaiseksi nyt tästä hyvästä vaiheesta ja surraan kun on sen aika. Mutta oma nahka tarttis saada tosi kovaksi, ettei se aina sattuis niin kovin!

      • unnahtar

        Jatkanpas tähän samaan syssyyn tätä tarinaa, edellinen oli tuolloin heinäkuussa ja kaikki hyvin, vaan eipä ollut kaukanakaan uusi maniavaihe, joka meidät sitten erotti, tää vaihe kesti n.3kk.:tta ,olemme edelleenkin ystäviä ja olen hänen tekemisistään tietoinen kokoajan. Minä olisin kyllä ollut valmis ja olisin vieläkin ,jatkamaan suhdettamme, joka kesti melkeinpä päivälleen vuoden, mutta hän tahtoi sen lopettaa, ei sanojensa mukaan tahdo satuttaa enempää,vaikka tää erokin sattuu, mutta ehkä näin parempi, en tiedä aika näyttää, rakkautta suhteestamme ei puuttunut,eikä se ole vieläkään mihinkään mennyt, mutta se ei aina riitä!
        Teille jotka aloittelette tämtä sairautta potevan kanssa, sanoisin ,että on oltava valmis kaikkeen jos mieli sen onnistua.
        Minä olisin ollut valmis kaikkeen, sitä en tiedä miten kauan olisin jaksanut, mutta...
        Kuten joku jo aiemmin on tuolla maininnut , meilläkin oli näin ,että ne alakulovaiheet olivat paljon helpompia kestää ,kuin maniavaiheet, niissä ,kun menee kaikki asiat sekaisin velatkin tuntuu saatavilta ja raha_asiat menee aivan päin peetä , puhumattakaan näistä muista hyppelyistä!
        Tämä minun kaverini ainakin muuten on aivan ihastuttava lempeä, rakastettava, ymmärtävä ja fiksu ihminen, tää maniavaihe vaan saa hänestä esiin aivan toisen välinpitämättömän ,kenestäkään piittaamattoman itseriittoisen ihmisen, että ei voi oikein uskoa ,että on sama ihminen kyseessä.
        Että jos tällaiseen suhteeseen alkaa, ei kannata loukkaantua pienistä, sillä siellä takana on kumminkin se hyvä ihminen.
        Et tällaisia kokemuksia minulla, koittakaa jaksaa te kaikki joilla on näitä vaikeuksia, nyt voin kyllä sanoa ,että vielä tällä iälläkin olen (en ole enää nuori hupakko) oppinut ja kokenut aivan kokemisen arvoisia asioita ja päivääkään en antaisi pois, olen saanut ymmärrystä lisää!!!!


    • elena49

      minäkin olen ollut aviossa bibon kanssa ja nyt ollaan " ystäviä ", niinkuin vain voi kaksisuuntaisen kanssa olla, silloin kun mania iskee, hän haluaa erota ja mennä etsimään uutta kumppania, masennusvaiheessa häntä koipien välissä ja itkien takaisin, rahaa palaa ja kaikenlaista hullua tulee tehdyksi manian pyörteessä, eikä sairaudentuntoa ole, joten on vain hauskaa, niin kauan kun rahaa ja ystäviä riittää, huh, huh, sanon minä sitä pyöritystä, ei sitä vaan jaksa vuodesta toiseen, kun sanat eivät auta siinä tilanteessa, jos jaksaa katsoa mitä aina maniassa tapahtuu , niin sitten kannattaa jatkaa, minä en jaksanut sitä helvettiiä, nyt voi lähteä manian iskiessä omaan kotiin ja ottaa vaan ne hyvät päivät jos niin haluaa, on yhdessä silloin kun siltä tuntuu, kumpikin olemme vapaita ihmisiä. Nyt olen ollut auttamassa häntä toisen sairauden aiheuttaman toimenpiteen vuoksi ja maniaa oli pukata, mutta sain rauhoitettua tilanteen ja tällä hetkellä tilanne vakaa, mutta kukapa tietää kauanko, onneksi on oma koti johon mennä jos siltä tuntuu. En halua sitoutua enempään, en vaan jaksa , kaksisuuntainen on niin raskas sairaus läheisille, masentuu helposti siinä rinnalla. Hyvää jatkoa sinulle, teetpä mitä tahansa asian kanssa, voimia ja jaksamista, niitä tarvitaan paljon.

      • unnahtar

        Tää Sinun vaihtoehtoinen suhde voisikin olla aivan hyvä, kun ei tahtois luovuttaa koknaan, jotenkin ,kun tuntuu ,että olen hänelle hyväksi ja hä kyllä kieltämättä minulle
        Kyllä rankkaa oli se yhdessä olo ,kun ei oikein tiennyt jäi aina vähän ,kuin kyttäilemään, että missä ollaan menossa, siis pelko näistä manioista hallitsi.
        Mutta kivaa ,kun on tämä foorumi missä voi jakaa näitä kokemuksia, kun on paljon ihmisiä jotka vain tuomitsevat suoralta kädeltä ja se ei ketään auta eteenpäin!
        Kiitos Elena ja muutkin täällä!


    • näin täällä

      Itsellä bipon kanssa viisi vuotta avioliittoa takana. Hyvin on mennyt ja hän käy töissä, itse en.

    • 11212112112666

      Oma on valintasi.

      Joko kärsit tai et tai siltä väliltä.

      Jos jaksat kestää sairasta osapuolta, niin jaksat.

      Maailmassa on paljon terveitä ihmisiä, joiden kanssa on helppo elää.

    • kappehimanen

      Moikka oon ollu samassa jamassa 7vuotta.Tajusin et silloin ku sillä alkaa mania nii keksin itselleni kaiken näköistä puuhaa eli olla poissa ja varsinkin SALAPERÄINEN.
      Johan alko kiinnostus ja pieni mustasukkaisuus herätä,mut tälläsen kaa joutuu olee
      kokoajan ( hereillä)niinpä äkkäsin lopettaa ton vuoristoradan ajelun.

    • Pelleilyn_tulos

      Sen siitä saa monesti, kun lähtee mukaan psykiatriseen pelleilyyn. Ei ole ensimmäinen tai sadas, tai tuhannes, eikä viimeinen kerta, kun psykiatrialla tehdään selvää parisuhteista. Sinisilmäisyydestään joutuu tässä maailmassa maksamaan kovaa hintaa.

      • äläotahartioille

        Kun lukee näitä tarinoita, tulee vahvasti esille läheisriippuvuus. Vaikka toinen tekisi kuinka pahaa toiselle, aina annetaan anteeksi ja kierre jatkuu.
        Lähtekää hyvät ihmiset menemään huonosta suhteesta ja laittakaa ne sairaat hyväksikäyttäjät oman onnensa nojaan.
        Kun siihen suhteeseen jää roikkumaan sairastuu itsekin ja kohta ei ole ulospääsyä. Rahat ja rakkaus on mennyttä. Ei ole kuin toisen ihmisen kannattelu omilla käsivarsilla. Hänelle elämä, itselle loputun musta surkeus ja hätä.
        Monet bibot jättävät lääkkeensä syömättä, kun haluvat pilviin pitämään hauskaan, mistään tai kestään välittämättä. He luulevat , että saavat tehdä mitä haluavat. Elävät kuin pedot. Valehtelevat, manipuloivat ja juhlivat ja juovat. Eivät ole köyhiä, eivätkä kipeitä.
        Kun verhot laskeutuvat, alkavat taas kaivata auttajaa, joka valvoo heidän masennustaan ja auttavat taas pilviin. Maksattavat elämänsä, kun kaikki on mennyt holtittomuuksiin.
        Nuo bipipääät eivät tarvitse kumppania, ihan samanlailla kuin alkoholistitkaan. Heidän kanssaan on todella tuskallista elää. He vetävät kaiken voiman läheisestään itselleen, eivätkä välitä vaikka toinen vierellä henkisesti kuolee. On sanonta: "Ota heikko hartioille, silläkin uhalla, että kun sinusta voimaa saatuaan, hän vihaa sinua".
        Ei kannata ottaa hartioille liikaa taakkaa, ei missään nimessä.
        Kannattaa kiertää kaukaa ja elää omaa elämää ,johon ei bipot ja alkoholistit kuulu.


      • sujetullevaan

        Tästä sairauudesta kärsivät voisivat ottaa kumppanikseen samaa sairastavan. Tiedä vaikka saisivat manioitakin samaan aikan. Olis heillä ainakin hauskaa. Makaisivat masentuneinakin yhdessä, Kuka heitä sitten hoitaisi ja ruokkisi ?


    • Hyvin_menee333

      Biboilla näyttää olevan hyvä toiminta kyky ja ajatuksen juoksu, en ymmärrä näitä ihmisiä. Aivan normaalia käytöstä ja puhetta. Jos ei tuota holtitonta rahankäyttöä jossakin maniassa oteta huomioon. Helppo vaiva.

    • joskusnäinpäin

      Itsellä epäilty kaksisuuntainen. En ole koskaan pettänyt vaan rakastin naista joka pahoinpiteli minua jopa fyysisesti. Yritin erota lukuisia kertoja mutta aina uskoin että hän muuttuu ja palasin. Hän manipuloi minut aina palaamaan myöskin.
      Lopulta erosin. On epäselvää onko minulla bipolaarinen ja jos on, on se lievää. Erityisen herkkä kyllä olen ja masentuneisuuteen taipuvainen.
      Meitä on monenlaista mutta tuomitsen ehdottomasti sellaiset ihmiset pahoiksi keillä on tasainen tuhoava ja väkivaltainen mieliala/luonne tms. Onneksi vihdoin erosin ja elän nyt tasapainoista elämää.

    • kilttibibo

      Olen itse kakkostyypin bibo ja olen aina kantanut vastuuni sairaudestani. Seurusteluja mulla on ollut ikääni nähden vähän. Yksi pidempi suhde 3v kesti, sitten jotain tapailuja, jotka eivät edistyneet kunnon parisuhteeksi asti.
      Vaikka kuinka yritän, tuntuu että parisuhteet on mulle liian haastavia. Mua hallitsee tunteet ja on todella vaikeeta saada pidettyä järjestä kiinni, ihan kuin olisin pieni lapsi jota pitää holhota.

      Hyvinä aikoina olen ihannekumppani, mutta lääkkeistä huolimatta tulee huonojakin aikoja, jolloin haluan vetäytyä omiin oloihini ja terveiden miesten on vaikea ymmärtää ja olla loukkaantumatta siitä. Saatan esimerkiksi mennä äidin luo yöksi koska en halua olla kotona, eikä mies ymmärrä vaikka kuinka selitän etten ole vihainen mistään, haluan vain vetäytyä koska olo on huono.
      Pettää en silti koskaan voisi, se sotii täysin mun elämänarvoja vastaan ja mun ei koskaan ole tehnyt mielikään pettää. Ei minusta edes olisi siihen.

      Lääkitys myös itsessään aiheuttaa ongelmia esimerkiksi seksuaalisuuden kanssa kun tulee suuria ongelmia kiihottumisen ja orgasmin saannin kanssa, mikä lisää epävarmuuden tunnettani parisuhteessa kun tunnen olevani epäkelpo niin henkisesti kuin fyysisestikin.
      Jos taas olen ilman lääkkeitä, seksi sujuu paremmin mutta asiat menee siihen, että juopottelen liikaa ahdistukseeni. Lääkityksen aikana en edes pysty juomaan, niin kauhea olo tulee ja nuppi leviää. Ei niiden lääkkeiden kanssa saisikaan juoda, joten juopotteleva lääkitty bibo on varmasti pelottava ihminen.

      Pelkään etten koskaan saa parisuhdetta, tai mun pitää vaan hyväksyä se, etten voi seurustella terveiden kanssa. Ajatus samanlaisen tuuliviirin kanssa seurustelustakin kauhistuttaa. Koska itse oon kuitenkin "kiltti bibo" joka ottaa vastuun sairaudestaan, eikä syyttele muita ja pakoile vastuuta kuten monet bibot tekevät.
      Yksinäisyys ottaa todella koville, olen rakkauden nälkäinen, mutta vaikea tuntea itsensä rakkauden arvoiseksi ja kelpaavaksi.

      Myönnän, että jos olisin terve, en haluaisi seurustella bibon kanssa, niin rankkaa se on kun toinen taistelee oman henkisen vointinsa kanssa jatkuvasti ja ei se elämä terveilläkään aina helppoa ole. Bibo voi tuntua kivireeltä mitä pitää raahata perässä.
      =(

      • miesbipo

        Harmi kun itsellä vähän juna mennyt jo seurustelujen suhteen. Kirjoitit niin ihastuttavasti että olisin pyytänyt treffeille. Itsellä enempikin unipolaarista oireilua ollut ja nyt lääkkeiden kanssa kaikki ok. Parhaat voinnit ja tsemiä!


    • 6668668878787866

      Kyllä se parisuhde näin biponakin onnistuu, pitää vain löytää sellainen puoliso joka ymmärtää ja osaa joustaa riittävästi. Pitää ymmärtää ja antaa tilaa jos toinen vain itkee kuukauden tai haluaa lähteä yhtenä päivänä opiskelimaan Manilaan.

    • diagnoosiaodotellessa

      Onko kellään sellaisia tosielämän tarinoita, että kaikki ei ole mennyt mönkään? Tuntuu että järjestään kaikilla on tullut isompi monttu parisuhteessa esimerkiksi pettämisen tai mittavien rahankulutuksien suhteen. Onko kellään kertoa onnistumisia suhteessa, sairauden hallintaa ilman täyttä kaaosta?

      • Minävaantäällähei

        Mä elän avioliitossa bibo miehen kans ja on hyviä ja vaikeita aikoja.. Meillä on myös kolme lasta. On päiviä kun toivoisi että tää loppuisi ja päiviä kun kaikki on pitkäänkin hyvin. Kiva lukea että muitakin on..biboille toivon jaksamista ja edelliselle *diagnoosiaodotellessa* jotenkin en usko että oli sitten terve pariskunta tai ihminen ei elämä koskaan ole pelkkää juhlaa. Elämä on kaunis ja ihana kuin ruusu, mutta ruusutkin pistelee ja lopulta kuihtuu. Itse oon kai vaan vahva tai tyhmä nainen joka koittaa tämän yhden elämän elää kunnialla läpi. Kolme lasta jotka ovat aivan omaa luokkaansa ovat minulle niitä rakkaimpia koko maailmassa. Rakastan myös miestäni tietenkin niin myötä kuin vasta mäessä. Kukin tekee päätökset itse, mutta omasta terveydestä on tärkeää huolehtia.


      • Rakastunut__

        Olen myös miehen kanssa yhdessä kellä se kakkostyypin kaksisuuntainen. Hän syö lääkkeitä ja kaikki meillä hyvin, ellei suurenmoisesti. Menetin jo toivon siitä että löytäisin itselleni hyvän kumppanin mutta nyt on ihanaa kun vierellä on elämää herkästi näkevä, kaunis ihminen. On ihanaa käydä kirjallisuudesta ja taiteista keskusteluita hänen kanssaan, käydä näyttelyissä, konserteissa...keskustella elämästäkin niin syvällisesti ja eri sävyjä nähden. Olen kiitollinen tästä kaikesta. Hän myös tukee minua kun minulla on ollut vaikeaa. Kukaan ei aikaisemmin ole ollut vastaavanlainen.


    • naisenuhri

      Naisen kanssa yritin olla. Ei ollu hällä diagnoosia ja omasta mielestään ei mitään vikaa. Kaikki suhteet loppuneet hänen "vaikeuteen" tai "huonoon käytökseen". Lapset oli myös jokseenkiin henkisesti kipeitä. Ei asiaa mm inttiin jne. Juuri tämä hoitovastaisuus on kai se pointti. Eli jos ei hoitoa huoli tai halua, niin äkkiä karkuun. Tällä oli hampaatkin putoamassa, kun ei lääkärile uskaltanut. Samoin inhosi auktoriteettejä mm. aina puhui pahaa lastensa opettajista, kun tuli ehkäpä aiheellista palautetta. Olisko ollut vielä vähän narsismia päälle.

      Kauas ja pois jos ei omaa sairauttaan tunnista ja tunnusta. Liekö näitä paljonkin...

    • jokuvain87

      heippalihei. täällä taas yks bibomies. en jaksanut lukea kaikkia kommentteja koska niitä on vain liikaa. ikää on 30 ja tarpeeksi paljon koettu elämässä. masennus koettiin ja selätettiin nuorempana. alkoholia tuli juotua ahdistukseen nuorempana todella paljon. en tosin paljon siitä ajanjaksosta muista. aamulla tosin piti tarkistaa että onko kaikki varpaat ja muut elimet tallella. pientä huumoria tässä veistelen, jos joku ymmärtäis. no niin, sitten aiheeseen. minut todettiin biboksi 4 vuotta sitten ja kaikenlaisia lääkkeitä kokeiltiin kunnes oikea vahvuus ja lääke löyty. jos rehellisiä ollaan, niin aluksi kirjoitin tähän paljon huumori mielessä, kunnes luin kaksi viimeistä kommenttia ja ne kosketti todella paljon. lääkärit eivät yleensä ala hirveemmin kato ihmisen hoitohistoriaa vaan kuuntelevat ja sitten laittavat lapun otsaan, resepti kouraan ja siinä kaikki. karua kieltä mutta niin systeemi toimii. ehkä syy on että heidän luonaan käy niin monta potilasta ja aika vain ei riitä. poikkeuksiakin löytyy. jos joku on sattunut lukemaan kommentin jossa sanon sanan hullujenhuone, pyydän nyt anteeksi. ehkä minulla on vääristynyt maailmankatsomus. kumminkin. kun luin avauksen, tuli tunne että mikä tässä maailmassa on vikana. jos neuvoja pitäisi antaa, niin ehkä avauksen ja muutaman muun kommentti tilan antamisesta saattaisi kuulostaa hyvältä. ei kumminkaan kovin isoa. toinen on mitä muista kommenteista luin on tukea vaikeassa tilanteessa. kannattaa myös oppia tunnistamaan kun sellanen kausi on tulossa ja varautua ennalta. voisin kirjoittaa enemmänkin mutta silloin tästä tekstistä tulisi liian pitkä. toivottavasti joku joka tämän lukee löytää tästä jotain apua. pysytään linjoilla ja parempaan huomiseen.

    • Morkkistelija

      Hei

      Minulla todettiin bipolaarinen noin puoli vuotta sitten. Ensimmäinen hypomaaninen jakso alkoi kolme vuotta sitten ja se kesti useamman kuukauden. Silloin jätin 14 vuotisen parisuhteen. Olin kyllä pohtinutkin eroa jo muutaman vuoden eli ehkä tuo hypomaaninen vaihe oli vain hyvä ponnahduslauta eikä siis ero ollut mikään virhe elämässäni. Olin silloin ehkä jopa hurmosmaisessa tilassa, eikä ero eivätkä muutkaan vastoinkäymiset tuntuneet ollenkaan pahalta. Tuossa vaiheessa uusi mies oli jo kuvioissa, mutta en ollut pettänyt silloista puolisoani. Tai no en fyysisesti, mutta psyykkisesti kylläkin, sillä soittelimme hänen kanssaan ja lähettelimme sähköposteja.

      Muutama vuosi meni uuden puolison kanssa, mutta täytyy myöntää, että ei se aina niin ruusuista ollut. Diagnoosin uusi puoliso otti kivasti vastaan, eikä se hänelle ollut mikään ongelma, eikä ole edelleenkään :) (tai niin hän ainakin sanoo). Minun kohdallani sairaus ei varmastikaan ole pahinta mahdollista laatua. Olen kyllä räiskyvä, mutta mikä siitä nyt sitten on tuota sairautta ja mikä tempperamenttistä luonnetta, tiedä häntä... Olen oikutteleva, mieltäni osoittava enkä aina puhu asioista, mutta todella nopeasti leppyvä ja se lepyttelevä osapuoli.

      Olen jättänyt puolisoni useaankin kertaan (humalassa) ja hänkin minut muutaman kerran, mutta seuraavana aamuna päiden selvittyä kummallekkaan ei ole ollut epäselvää, että yhdessähän tässä jatketaan edelleen :D Alkoholi ei siis todellakaan ole se suositelluin mielialalääke tässä sairaudessa :D

      Joku kirjoitti ylempänä, että bipo tarvitsee ymmärtävän ja joustavan puolison. Varmaankin totta... Minulla on sellainen, vaikkei meidän suhde täydellinen silti olekaan. Mutta parisuhteeseen tarvitaan kaksi, että en kyllä millään voi allekirjoittaa, että ainakaan omassa tapauksessa kaikki suhteen solmut menisivät sairauteni piikkiin, vaikka moni niistä varmaan meneekin ;)

      Kommentteja "juokse karkuun" tai "ei voi luottaa" en allekirjoita ollenkaan. Itse olen rehellinen ja avoin. En ole koskaan valehdellut puolisolleni (tai no yhden kerran ja siitäkin jäin kiinni) enkä häntä ole koskaan pettänyt. Ja samaa linjaa aion jatkaa :) Kovin suuria ylilyöntejä en ole muutenkaan tehnyt maanisissa vaiheissa, pieniä typeriä hassutteluja tai ohi suun puhumista vaan, mistä seuraa morkkis seuraavana aamuna.

      Sairauden laatuja on monia, toisella vaikea toisella lievä. Itselläni on lievä sekatyypin kaksisuuntainen. Ymmärrän kyllä sen, että eihän kukaan tietenkään jaksa olla sellaisen henkilön puoliso, jonka kanssa joutuu pelkäämään jokapäiväisen turvallisuuden tunteen puolesta (pettäminen, suuret taloudelliset uhat, väkivalta), mutta nuo eivät ole olleet riski minun puolisolleni (tai no olen tainnut pari kertaa antaa litsarin, mutta hän niin ansaitsi sen :D ;D).

      Mukavia hullutteluhetkiä kaikille :D

    • Hajoamaisillaan

      Moi! Kerron nyt oman tarinani kun se on niin tuore ja koko ajan mielessä. Olen reilu kolmekymppinen mies ja tutustuin kumppaniini(nykyään exä) noin kolme vuotta sitten. Alussa olimme ystäviä ja välillä vähän enemmän. Molemmilla oli omia säätöjä eikä pitkään aikaan ollut mielessä että alkaisimme olemaan yhdessä. Hänellä oli rankaa kun oli avioero juuri takana. Aloimme kuitenkin seurustelemaan noin 8 kk kuluttua. Alussa kaikki oli suht hyvin. Mitä nyt hän oli melko mustasukkainen ja välillä masentunut. Mutta kun en tiennyt tarkemmin hänen menneisyydestäänkään niin oletin se olevan vain normaalia ahdistusta. Onhan itsellänikin elämässä ollut huonoja jaksoja.
      Alle vuoden yhteiselon jälkeen alkoi kuitenkin tilanne mennä pahemmaksi. Hän oli tosi huonossa kunnossa ajoittain enkä tiennyt mistä johtui. Hän tuntui syyttävän minua vähän kaikesta. Itsellä kävi ero mielessä. Pian tämän jälkeen sain selville hänen ensimmäisen pettämisensä. Jätin hänet ja hän otti lääkeöverit ja joutui psykiatriselle. Tämä oli itselle valtava shokki. Samalla selvisi, että hänellä oli valtavia taloudellisia ongelmia. Autoin häntä miten pystyin kun itsellä on aika vahva hoivavietti ja ajattelen toisten hyvinvointia monesti enemmän kuin omaani. Kävin hänen luonaan päivittäin sairaalassa, hoidin kissat ja asunnon. Hän toivoi meidän jatkavan ja annoin anteeksi kun häntä niin paljon rakastin. Ei mennyt kauaa kun tuli uusi pettäminen ja sain selville myös yhden vanhemman pettämisen ja pari muuta epäilyttävää miesjuttua. Mutta jälleen rakkaus voitti ja annoin anteeksi. Tämän jälkeen hän vähensi alkoholinkäyttöä eikä käynyt juomassa kuin siten että itse olin mukana. Jatkoimme yhteiseloa ja välillä meni tosi hyvin ja välillä huonommin. Hän joutui myös pari kertaa uudestaan lyhyeksi ajaksi osastolle olonsa takia. Suhteemme aikana hänellä todettiin ensin vakava masennus ja viime vuonna kaksisuuntainen mielialahäiriö. En silloin kunnolla selvittänyt mitä se tarkoitti. En tiedä olisiko se mitään kuitenkaan muuttanutkaan. Meillä oli kuitenkin paljon hyviä jaksoja. Sen takia olen jaksanut uskoa parempaan tulevaisuuteen. Viime loppuvuosi oli aikamoista vuoristorataa. Hän mm keksi ihan ihme asioita mitä ei oikeasti ole tapahtunut. En oikein pystynyt ymmärtämään miksi hän niin toimi vaikka sairauksista tiesinkin. Nyt alkuvuonna tuli kuitenkin iso muutos. Suhteemme koki ison muutoksen jota en nyt tässä lähde sen tarkemmin kertomaan. Tämä muutti todella paljon. Tämän vaikean jakson aikana en osannut tukea rakastani niin kuin olisin halunnut. Olin kai jotenkin shokissa. Jälkeen päin olen siitä syyttänyt itseäni valtavasti kun olen ollut siinä uskossa että se kaatoi suhteemme. Muutama viikko sitten tosiaan erosimme hänen aloitteestaan. Aluksi tuntui hetken kuin olisin sitä itsekin halunnut mutta hyvin äkkiä tajusin, että tämän ihmisen kanssa haluan loppuelämäni viettää kaikesta kokemastamme huolimatta. Mutta nyt näyttää että näin ei tule käymään. Luulin, että hänkin olisi ollut valmis jatkamaan kun puhui, että rakastaa minua yhä. Oletin, että ero johtui myös osittain siitä, etten ole uskaltanut luvata hänelle yhteenmuuttoa kun tämä elo on ollut niin epävakaata. Tajusin, että rakastan häntä ja haluan hänen kanssaan yhteisen kodin ja elämän. Olen yrittänyt kaiken aikaa miettiä mitä hänen päässään liikkuu ja miksi näin kävi. Pääkoppa ei enää kestä. Pelkään, että olen itse sairastunut tai sairastumassa. Olen pyytänyt lähetteen, että pääsen juttelemaan ammattilaiselle. Aluksi olimme eron jälkeen hyvissä väleissä. Hän sanoi, että saa soitella jos haluan jutella. Mutta puheista huolimatta hän ei olekaan halukas puhumaan. Hän on pahoittanut mielensä kun olen jutellut parin hänen läheisen henkilön kanssa, joista on ollut itselleni valtava apu jo aiemmin meidän suhteen aikana. Hän olettaa, että olen puhunut pahaa hänestä vaikka olen enemmän syyttänyt itseäni ja vaan koittanut ymmärtää miksi näin kävi. Itselläni olisi vaikka kuinka paljon kysymyksiä. Tuntuu kuin häntä ei kiinnostaisi minun hyvinvointini tällä hetkellä lainkaan vaikka minä olen ollut hänen elämässä tukena melkein kolme vuotta. Tämä todella tuntuu pahalta. Etenkin kun olen eron jälkeen auttanut häntä mm lainaamalla rahaa kun hänen taloustilanne on edelleen huono. Hän muuttui melko nopeasti ihmisenä vähän ennen eroamme. Hän alkoi viihtymään yksin vaikka koko ajan ollut riippuvainen minun seurastani(hänellä todettu myös riippuvainen persoonallisuus). Pakostikin mietin onko kuvioissa toinen mies vaikka hän sanoo, ettei ole? Johtuuko tämä kenties maniavaiheesta vai mistä? Onko lääkitys nyt toimiva ja hän on ns "parantunut"? Vai onko terapia, jossa hän käy, saanut hänet ajattelemaan eri tavalla? Näihin kysymyksiin tuskin saan koskaan vastauksia. Ja eron jälkeen myös sain selville yhden asian, jossa hän on toiminut minua kohtaan todella paskasti mutten siltikään osaa olla suuttunut hänelle. Rakastan häntä niin paljon! Jos joku pystyisi omia mietteitä tai vastaavia kokemuksia kertoilemaan, olisin kiitollinen.

    • Millaguu

      OLEN SEURANNUT YHTÄ SUHDETTA. VAIKEAA ON OLLUT, MUTTA PALJON JUURI HYVIÄ HETKIÄ. tÄMÄ SAIRAUS SAATTAA USEIN PUHJETA TAITEELLISILLE IHMISILLE, HERKILLE JA AJATTELEVILLE. vAIKEA SANOA MIKSI? kANNATTAA ETSIÄ HYVÄ PSYGOLOGI, JOKA OHJAA TERAPEUTTISEEN KESKUSTELUUN/HOITOON. lÄÄKEHOITRO KANNATTAA EHDOTTOMASTI PITÄÄ YLLÄ KOKO ELÄMÄN, MUTTA SITÄKIN PITÄÄ TARKASTELLA RIITTÄVIN VÄLIAJOIN. vOIN SANOA, ETTÄ, JOS KAVERILLA ON VAIKEAA, NIIN VEIKKAAN, ETTÄ VAIKEAA ON TÄLLÄ SAIRASTAVALLAKIN. jOS JAKSAISI, PITÄISI SUHTAUTUA AIVAN NORMAALISTI HENKILÖÖN, JA KUUNNELLA HÄNEN TUNTEMUKSIAAN, MUTTA EI MENNÄ HENKISESTI IHAN KAIKKEEN MUKAAN, JOS TUNTUU, ETTÄ JOKU BASIA AMPUU YLI...

    • Huihai2

      Kylläpäs on tutun kuuloista. Yli vuoden olen seurustellut bipon kanssa ja masennsukausia hänellä on ollut kaksi isompaa. Vaikeinta minulle on ollut mania vaiheet, hänestä tulee tunnekylmä ja tuntuu, että kaikki muu saa häneltä 110% keskittymisen paitsi minä. Olen itkenyt tämän suhteen aikana enemmän kuin minkään muun koskaan ja se johtuu siitä, että tuo ihminen on maailman ihanin, avoin ja rakastavin hyvinä kausina. En todellakaan tiedä mitä tästä vielä tulee. Aika näyttää!

      • 95pg7c3

        Vetääkö kamaa? Kaksisuuntainen mielialahäiriö on mieli(kuvitus)sairaus. Ei sellaisia ole kuin Mikä-mikä-maassa. Saatte puolestani elää molemmat siellä niin kuin haluatte. Syyt kumppanisi käytökseen ovat kuitenkin toisaalla.


      • Huihai2
        95pg7c3 kirjoitti:

        Vetääkö kamaa? Kaksisuuntainen mielialahäiriö on mieli(kuvitus)sairaus. Ei sellaisia ole kuin Mikä-mikä-maassa. Saatte puolestani elää molemmat siellä niin kuin haluatte. Syyt kumppanisi käytökseen ovat kuitenkin toisaalla.

        Ei hän käytä päihteitä. On kyllä aikoinaan, vuosia siten käyttänyt paljonkin ja tuhoa nekin ovat aivoissa jo tehneet. Kyllä se bipo on ihan tutkitusti todellinen sairaus, jossa aivokemia/ välittäjäaineet ovat sekaisin. Sitä vaikka kuinka koittaa ymmärtää toista, niin jaksaa hämmästellä kuinka tunnekylmäksi ihminen voi hetkessä muuttua!


      • Sampppa1
        Huihai2 kirjoitti:

        Ei hän käytä päihteitä. On kyllä aikoinaan, vuosia siten käyttänyt paljonkin ja tuhoa nekin ovat aivoissa jo tehneet. Kyllä se bipo on ihan tutkitusti todellinen sairaus, jossa aivokemia/ välittäjäaineet ovat sekaisin. Sitä vaikka kuinka koittaa ymmärtää toista, niin jaksaa hämmästellä kuinka tunnekylmäksi ihminen voi hetkessä muuttua!

        "Kyllä se bipo on ihan tutkitusti todellinen sairaus, jossa aivokemia/ välittäjäaineet ovat sekaisin."

        Ei pidä paikkaansa. Ei ole tieteellisesti katsoen sairaus. Ainoastaan kielikuvallinen sairaus, jos niin haluat ilmaista. Aivoissa ei ole mitään vialla, ennen kuin henkilö on ollut psykiatrisessa 'hoidossa'.


    • Bipolarity
      • Huihai2

        Totta, kyllä se masennus olisi vieläkin kamalampaa katseltavaa. Ehkä näissä mania jaksoissa on vain siirrettävä ne omat tunteet syrjään ja odoteltava, että koska se ihana ihminen sieltä viitsii taas palata maan pinnalle!


    • Bobsledge

      Lyhyesti: kumppanillani on tämä sairaus ja päihdeongelma. Kaikki rahat menevät parissa päivässä ja laskut jäävät maksamatta. Sitten kun ei ole päihteitä niin kaikki on perseestä eikä mikään kiinnosta. Tietokin siitä että kohta saa kamaa, saa jo hänet huipputuulelle. Koht lähen kyl vetää..

    • Päivikkinen

      Paikka vaikuttaisi vilisevän trolleja. Mulla monen vuoden kokemus parisuhteesta bipolaarisen kanssa, nyt siis viides vuosi menossa. Lääkitys tasaa huiput ja itse taidan kyllä olla se vaikeampi tässä suhteessa(ehkä mun pitäisi aloittaa lääkitys heh). Kumppanini on poikkeuksellisen herkkä omalla ihanalla tavallaan ja mahtava rakastaja <3

      • Myrkkyjå.ovat

        Ole onnekas että miehellä edes seisoo. "Lääkkeet" nimittäin tuppaavat monesti pilaamaan erektion.


    • RiittäisköJo

      Seurustellut bipon kanssa pari vuotta, ei lääkitystä, ei terapiaa...

      Rakastan tätä ihanaa naista joka antaa useasti kaikkensa mutta saattaa hetken päästä kommenteillaan murskata tuon kaiken kuin niitä sanoja tai tekoja ei olisi koskaan ollutkaan. En enää taida jaksaa. Tai ehkei kysynys olekaan lopulta jaksamisesta, jaksaisin kyllä, mutta kysymys on enemmänkin haluamisesta.

      En enää halua olla suhteessa jossa sanotaan asioiden olevan, mutta parin päivän päästä asian olevuus muuttuu toiseksi. En halua olla enää suhteessa jossa kaikki sanomani käännetään minua vastaan. En halua enää olla suhteessa jossa valhe jonka tiesin olevan, kulutti minua suurimman osan viimeisestä parista vuodesta, joka ilmi tultuaan enemmän kuin puoli väkisin kerrottiin, vähäteltiin ja myöntämisen jälkeen pois pyyhittiin. Aivan kuin valhetta ei olisi ollutkaan ja kaikki on samantien aivan mainiosti.

      En halua enää olla suhteessa jossa kaikki kritiikki, palaute, epäkohtiin puuttuminen, ristiriitaisuuksista mainitseminen, ylipäätään pienimmässäkään määrin ilmaiseminen ettei pidä asiasta X, Y tai Z, joista joitain pidän jopa loukkaavina ja parisuhteeseen sopimattomina, käsitellään hyökkäyksenä omaa henkilöä ja minuutta kohtaan.

      En halua enää olla parisuhteessa jossa minua syytetään valehtelijaksi tietämättä miksi, antamatta koskaan kysyttäessä konkreettista näyttöä saati perustelua miksi, mistä!?! Vaikkakin minulle on valehdeltu kuukaudesta toiseen mutta se onkin jo kerrottu joten menneitä lumia.

      En halua olla parisuhteessa jossa kysymykset päivän kulumisesta otetaan uteluna ja yksityisyyteen kajoamisena. Ei sua se kiinnostais...

      En enää halua olla parisuhteessa jossa joudun kaunistelemaan asioita koska en halua tai viitsi kertoa ystävilleni asioiden todellista laitaa (niin kuin se minulle näyttäytyy).

      En halua olla parisuhteessa jossa joudun ajoittain ajattelemaan olenko oikeasti näin sekaisin ja väärässä kaikessa mikä ei parisuhteessani mielestäni ole oikein. En halua enää olla parisuhteessa jossa anna hiljaisen suostumukseni asioille jotka eivät sovi käsityksiini normaalista ja oikeasta, terveestä parisuhteesta.

      En halua olla parisuhteessa jossa tulevaisuuden miettiminen on ajoittain tasolla olenkohan ensi kuussa edes elossa.

      Miksi sitten olen parisuhteessa joka ei tunnu olevan kummaltakaan puolelta tyydyttävä? Voin vastata vain omasta puolestani: Koska rakastan, koska välitän, koska haluan, koska ne hyvät hetket hakkaa mennen tullen ne huonot. Koska tiedän mitä siellä kaiken takana on. Koska en halua luovuttaa. Koska haluan uskoa että kyllä tämä tulee paremmaksi muuttumaan kunhan tämä vaihe on ohi....

      Mutten silti tiedä jaksanko, voinko, haluanko enää jatkaa näin.

    • jamppari81

      olen 35v mies
      vuoden suhde ollut nykyiseen kumppaniin jolla nyt suurella todennäköisyydellä kaksisuuntainen.
      asumme eri asunnoissa nimenomaan hänen sairauden takia ja koska olen yh isä niin lapset 7v ja 9v asuvat myös kanssani. alkuun puoliso asui pääsääntösesti saman katon alla mutta mieliala alkoi häiriintyä ja hän koki että lasten melu, huomion tarve ym trikkeröivät ja aiheuttavat pahan olon. ollaan nyt sitten nähty viime kk pelkästään kahdestaan.

      puoliso ei juo alkoholia, liikkuu hyvin, syö terveellisesti, harrastaa tarpeeksi, käy terapiassa (jossa itsekkin välillä olen mukana), sekä ottaa kaiken mahdollisen avun sairauteen vastaan mitä on tarjolla, hyväksyy ja on tietoinen täysin sairaudesta.

      suurta rakkautta on molemmin puolin mutta toki tämä lapsiongelma pyörii mielessäni koska se on suuri ratkaseva tekijä onko yhteiselle tulevaisuudelle mitään mahdollisuutta / kannattavuutta?
      hän on myös todella surullinen koska ei kykene aikaa nyt yhdessä viettämään lasten kanssa
      eikä siihen varmaan mitään varmaa tietoa oo tuleeko asiat parantumaan sen suuntaan koskaan ?
      mitenhän kaksisuuntaisen diagnoosin jälkeinen oikea lääkitys voi asiaa auttaa?

      jälkeenpäin mietin monesti että ei oo taas helppoon syhteeseen mukaan lähtenyt ja että onko tässä mitään järkeä..

      tämän hetken ajatus että odottaa diagnosi, toivoa että lääkitys ja aika parantaisivat asioita
      enkä todellakaan myöskään halua että lapset kärsisi tästä mitenkään

    • nainentiukoissa

      kuin myös.raastavaa.

    • hoitsu-50

      Moi, mulla itselläni on se. Oon nyt 50 v ja maanisia vaiheita en ole kokenut enää aikoihin. Joskus masennun, mutta niinhän me kaikki. Sanoisinpa ohjeeksi teille, että kaikkein tärkeintä on hyväksyä tuo sairaus ja ns.oppia elämään sen kanssa. Minusta tuo sairaus on osa minua ja on tehnyt juuri minusta minut. On todella upeeta, että olet jaksanut hänen rinnallaan ja varmastikaan helppoa ei tule jatkossakaan olemaan. Minulle sanoi aikoinaan yksi todella taitava psykiatri ja upea ihminen, että tuo sairaus kuolee itsestään, kun sen kanssa oppii elämään. Olen oppinut tunnistamaan itsessäni asiat, jotka voivat Biboa tuoda esiin. Joitain nimetäkseni, niin asioiden ei saa jäädä kuormittumaan mieleen, vaan asiat täytyy hoitaa pois. Parisuhde on oltava avoin, ei kannata murehtia esim. seksijuttuja vaan niistä on opittava puhumaan. Ja muutenkin puhuminen on hyvin tärkeää. Sitten lääkitystä on noudatettava tarkasti ja otatettava verikokeita n. puolen vuoden välein, että lääkkeet ovat varmasti elimistölle sopivat. Jos mania-vaihe iskee, ei saa ruokkia sitä esim. alkoholilla tai baarireissuilla yms.Tiedätkö, seksuaalisuuskin silloin korostuu... Eli, haastetta sinulla on, mutta tiedätkö Rakkaus on tuossakin sairaudessa parantava voima. Kaikkea onnea teille,
      Leena (ps.Olen ammatiltani hoitaja, siitä on ollut suuri hyöty).

    • bandmenu

      Mulla tälläinen tapaus 10 vuoden liitto takana . itse mies. vaimollani koko ikänsä ollut ongelma hallita tunteitaan muihin miehiin, ihastuu helposti, flirttailee, viesteilee tapailee salaa, ongelma oli koko ajan tiedossa, luotin ettei petä muuta kuin tuolla tavalla ,oli usein kärttyisä ja kaikki johtui minun mustasukkaisuudestani ja kyllä minusta sellainenkin puoli löytyi. tuli lapsi tuli toinen. pari vuotta meni lasten kanssa kotona, pelkkää lastenhoitoa, omakin vika että en tuennut tarpeeksi.
      Lähti töihin ja sieltä löytyi uusi miesjonka kanssa alkoi pettää minua, tuli työuupumus helvetinmpoinen alkon käyttö,lapsille oli hirviö helvetin väsynyt ja kaikki minun syytä., hermostui raivostui pienimmästäkin äänestä eleestä yms. sitten jotenkin sain hänet vedettyä kuiville tietysti hänen avustuksellaan,ymmärsi siis itsekin. meni melkein puolivuotta hienosti kun taas ilmestyi tunteet ja vieraat miehet ,housut kuitenkin pysyi jalassa sen verran oli tullut järkeä, mutta viesteilyja ja salatapaamisia. miehet vaihtui ja minä olin syypää mustasukkaisuuden takia vaikka jäi jatkuvasti viesteillään kiinni. luotto oli täysin mennyt. oli kärttyisä usein ja välillä rakasti niin helvetisti, seksi oli ja on vieläkin hyvää ja riittävästi.. kunnes jälleen petti ja siitä isot riidat päälle ja sitten romahdus. Lopulta älyttiin mennä lääkäriin ja siellä diagnoosi heti, kaksisuuntainen mielialahäiriö, ja lääkkeet. nyt mietinkin voinko nuo kaikki antaa anteeksi jos nyt parantuu vai jatkuuko miesten kanssa sähläily edelleen, rakastan kovasti, mutta joskus sekin loppuu.

    • Anonyymi

      Mitä lääkkeitä kaksisuuntaisen yleensä määrätään ja millaisia sivuvaikutuksia niistä on tullut?

    • Anonyymi

      Olen itse kärsinyt samasta vaivasta lähes koko ikäni. Olen saanut tietyin konstein kontrolliin minun sairauteni. Lääkkeet eivät ole välttämättä ratkaisu. Sinun tukesi kun havaitset maanisen vaiheen alkamisen on tärkeää ja siinä on pysyttävä lujana.
      https://kukkahattufaija.com/

      • Anonyymi

        Voin kirjoittaa aiheesta uuteen blogiini ehkä se voisi avata vähän tilannetta


    • Anonyymi
    • Anonyymi

      Olin naimisissa sellaisen naisen kanssa. Väliin oli tosi vaikeaa. Nyt eronnut ja toivon että exäni pärjäisi sairauksienssa kanssa. Uskoisin niin koska hänellä lääkitys.

      • Anonyymi

        Minä myös ollut naimisissa sellaisen kanssa.Väliin yhtä helvettiä.Siihen vielä kauhea läheisriippuvuus! Nytten asun yksin kaukana hänestä(300km) kun sain työpaikan keskisuomesta. Elämäni nyt rauhallista uuden kaverin kanssa. Toivon silti entiselleni voimia selvitä elämästä hyvin,mitä uskonkin koska hänellä lääkitys.


    • Anonyymi

      Kirjoittajien kokemukset ovat kuin yhdestä samasta kynästä kirjoitettuja. Niin yhdenmukaisia ovat kaikkien kokemukset. Merkittävää on kuitenkin se ero, että
      jotkut sairastuneet tuntevat epävakautensa ja se saa varmasti puolisoilta paljon
      myötätuntoa ja rakkautta lisää. Ne jotka eivät tunne bipoläärisyyttä harvoin saavat
      mitään lääkitystääkään, ellei ole tapahtunut kulisseissa ulkopuolista puuttumista, meno
      voi jatkua ilman rajoituksia ja omaatuntoa. Parisuhteessa pettäminen on kauhistuttava
      teko, joka jättää rikotun lasin jota pitäisi yrittää liimailla takaisin. Mutta jokainen tietää
      että kun kerran lasi on rikottu, niin sielussa on pysyvä arpi.

    • Anonyymi

      Onks tukiryhmää läskien kanssa seukkaaville?

    • Anonyymi

      Huh ihan pakko nyt kommentoida tätä keskustelua. Mä oon seurustellut reilu 6 vuotta mun miehen kanssa jolla on bibo. Meil on lapsia ja ollaan kihloissa. Viimekesänä alkoi ihan järkyttävä mania hänel.. yhtäkkiä hän päätti, et haluu jotain muuta ja sekoili menemään. Pilas raha-asiansa ihan huolel ja naisia vikitteli mennen tullen, unohti mut ja lapset noin vaa. No mähän olin siit ihan romuna ja ajattelin et voiks ihminen ees selvitä tämmösestä tuskasta. Mikähän siin on et varsinkin bibo miehet saa naiset rakastumaan itseensä niin kovin helpolla? No mutta jatketaan... mies sit rupes tuleen katumapäälle ku syksy teki tuloaan ja halus korjata tilanteen. Edettiin iha rauhas siin ja laitettii sormukset takas sormeen ja lapset sai isänsä takas. Loppusyksystä hänel iski sit ihan hirvee masennus päälle ja oli kyl nii rikkinäinen ihminen ku olla ja voi. Lääkitys saatii kohillee ja elettii tasasta arkee. Miehel ei ollu minkäänlaisia seksuaalisia haluja ja se mua ärsytti.. puhuttii asiast moneen kertaan ja nyt sit kävi näin et mies lopetti lääkkeet ominpäin, eikä puhunu mulle siit mitää. Sano vaa et sitä ahisti ku mä vinguin seksistä.. no jooh, ymmärrän et hänel tuli paska fiilis mut kyl mullaki on tunteet ja halut.. nyt sit mies sopivasti lääkkeiden lopetuksen jälkee mietti eroa, et nyt yhtäkkii ei enää välttämät halu olla mun kanssa. Vitsi tää on kyllä ihan super rankkaa elää bibon kanssa.

      • Anonyymi

        Ehkä se miehes sekoilu ei alkujaankaan ollut mitään bipolarisuutta?
        Mistä lähtien huonolle käytökselle on pitänyt antaa diagnoosi? Jos se olikin vain k-päinen idiootti, joka tilapäisesti ei halunnut olla perheenisä, vaan suuri naistenmies.
        Halusi takaisin kotiin tajuttuaan munanmeensa. Mutta ne lääkkeet vei elämästä valon...
        Ajattele, itse teot on mitä on, mutta:
        Onko sun helpompaa kestää mielisairasta tohjoksi lääkittyä vai ihan sitä entistä, mutta nyt mulkuksi tietämääsi.


    • Anonyymi

      2015 vuodesta olen tuota sekopäämiestä sietänyt. En enää. Aivan sairas.

    Ketjusta on poistettu 0 sääntöjenvastaista viestiä.

    Luetuimmat keskustelut

    1. Maisan uupuvat päivitykset ja tuoreet rikosepäilyt

      Mikäs kun Maisa ei ole viikkoihin päivittänyt instaa ja nyt ollaan lehdissä tälläisistä.. 👀 https://www.iltalehti.fi/viihdeuutiset/a/010c6594-780f-4
      Kotimaiset julkkisjuorut
      244
      18608
    2. Ikea palkkaa pakolaisia hienoa!

      Huonekalujätti Ikea aikoo tarjota Suomessa työpestin noin 70 pakolaiselle kolmen seuraavan vuoden aikana, yhtiö kertoo tiedotteessaan. – Pakolaiset o
      Maailman menoa
      365
      6853
    3. Uusin Seiska herttainen Torppa

      Uskomatonta luettavaa herttaisesta Torpasta. Olisi nyt kiva saada valkopesuri-jankkaajan ja palstalaisia oikeusjutuilla uhkailleen ja uhonneen kir
      Kotimaiset julkkisjuorut
      127
      2022