Kaksisuuntainen ja parisuhde.

Pakko kommentoida tätä wanhaaa ketjua. N. 4 vuotta sitten tutuistin bipo naiseen. Hän kertoi jo suhteen alussa aika avoimesti sairaudestaan ja tuolloin kun en itse sairaudesta mitään tiennyt niin googlettamallahan sitä tietoa löytyi. Luin tuolloin (siis v. 2012) myös tätä ketjua. Tuolloin kovasti ihmettelin ihmisten kirjoittamia "tuomitsevia" kommentteja, kuten " ei terve ihminen voi seurustella henkisesti sairaan kanssa, tai voi, mutta siinä sairastuttaa kyllä myös itsensä". Ja paljon myös tuntui olevan kokemuksia siitä, että tullaan jätetyksi bipon toimesta, ja usein tämä tapahtui aivan yllättäen. No tuolloin neljä vuotta sitten, kun noita kirjoituksia luin (vaalean punaiset lasit päässä) ajattellin, ettei meillä ainakaan käy noin, eli että minä terveenä sairastuisin, tai että minut jätettäisiin "naps ja kops". Tässä neljän vuoden aikana on kriisejä ollut ehkä 5-6, mutta niistä on selvitty. Ja paras konsti ainakin meillä oli, että annoin reilusti tilaa kun kriisiä pukkasi ( tosin tuota aluksijoutui opettelemaan). Ja kun muutenkaan noissa kriiseissä ei tuntunut toimivan samat pelisäännöt kuin "terveen" ihmisen kanssa. Eli puhumalla yleensä on ongelmia hoidettu, mutta tässä siis tilan antaminen oli parasta. No neljä vuotta meni ja yhtäkkiä minulle ilmoitettiin, ettei tämä ole enää kivaa??? Aluksi ajattelin, että tämä on sairauteen liittyvää mielialan vaihtelua, johon olin jo tottunut. Eli annetaan tilaa ja asia pikkuhiljaa korjaantuu. Mutta eipä se noin mennytkään. Minä annoin tilaa (ilmeisesti liikaa) kun seuraavan kerran, kun yhteydessä naiseen olin, oli hänellä jo uusi parisuhde. Ja noin kaksi viikkoa oli väliä tuossa. Ja voin ihan rehellisesti sanoa, että kyllä v.tuttaa etten uskonut noita tuomitsevia kirjoituksia. Mutta sepä on omaa tyhmyyttä. Edelleen naista kovasti rakastan ja ikävä on kova. Mutta jos jollekin voin ilmaisen vinkin antaa, niin jos kohdallanne sattuu bipo, joka haluaa alkaa parisuhteeseen, niin juoskaa karkuun ja lujaa. Tai harkitkaa ainakin 10 kertaa ennenkuin alatte suhteeseen. Nyt varmaan tulee kommentteja siitä, että olen katkera, tai että noin olisi voinut käydä terveenkin kanssa. Ehkä noinkin. Mutta tämän kokemuksen perusteella mikä itsellä on, niin jatkossa kierrän bipopäät kaukaa, tai parisuhdetta en henkisesti sairaan kanssa solmi ja samaa suosittlen muillekin.

Kokemuksensyvärintaääni kirjoitti:

Pakko kommentoida tätä wanhaaa ketjua. N. 4 vuotta sitten tutuistin bipo naiseen. Hän kertoi jo suhteen alussa aika avoimesti sairaudestaan ja tuolloin kun en itse sairaudesta mitään tiennyt niin googlettamallahan sitä tietoa löytyi. Luin tuolloin (siis v. 2012) myös tätä ketjua. Tuolloin kovasti ihmettelin ihmisten kirjoittamia "tuomitsevia" kommentteja, kuten " ei terve ihminen voi seurustella henkisesti sairaan kanssa, tai voi, mutta siinä sairastuttaa kyllä myös itsensä". Ja paljon myös tuntui olevan kokemuksia siitä, että tullaan jätetyksi bipon toimesta, ja usein tämä tapahtui aivan yllättäen. No tuolloin neljä vuotta sitten, kun noita kirjoituksia luin (vaalean punaiset lasit päässä) ajattellin, ettei meillä ainakaan käy noin, eli että minä terveenä sairastuisin, tai että minut jätettäisiin "naps ja kops". Tässä neljän vuoden aikana on kriisejä ollut ehkä 5-6, mutta niistä on selvitty. Ja paras konsti ainakin meillä oli, että annoin reilusti tilaa kun kriisiä pukkasi ( tosin tuota aluksijoutui opettelemaan). Ja kun muutenkaan noissa kriiseissä ei tuntunut toimivan samat pelisäännöt kuin "terveen" ihmisen kanssa. Eli puhumalla yleensä on ongelmia hoidettu, mutta tässä siis tilan antaminen oli parasta. No neljä vuotta meni ja yhtäkkiä minulle ilmoitettiin, ettei tämä ole enää kivaa??? Aluksi ajattelin, että tämä on sairauteen liittyvää mielialan vaihtelua, johon olin jo tottunut. Eli annetaan tilaa ja asia pikkuhiljaa korjaantuu. Mutta eipä se noin mennytkään. Minä annoin tilaa (ilmeisesti liikaa) kun seuraavan kerran, kun yhteydessä naiseen olin, oli hänellä jo uusi parisuhde. Ja noin kaksi viikkoa oli väliä tuossa. Ja voin ihan rehellisesti sanoa, että kyllä v.tuttaa etten uskonut noita tuomitsevia kirjoituksia. Mutta sepä on omaa tyhmyyttä. Edelleen naista kovasti rakastan ja ikävä on kova. Mutta jos jollekin voin ilmaisen vinkin antaa, niin jos kohdallanne sattuu bipo, joka haluaa alkaa parisuhteeseen, niin juoskaa karkuun ja lujaa. Tai harkitkaa ainakin 10 kertaa ennenkuin alatte suhteeseen. Nyt varmaan tulee kommentteja siitä, että olen katkera, tai että noin olisi voinut käydä terveenkin kanssa. Ehkä noinkin. Mutta tämän kokemuksen perusteella mikä itsellä on, niin jatkossa kierrän bipopäät kaukaa, tai parisuhdetta en henkisesti sairaan kanssa solmi ja samaa suosittlen muillekin.

Lue lisää

Niin tuttua hommaa.. Kertomuksesi on kuin minun elämästäni. Paitsi että otin bipopään kaksi kertaa takaisin koska rakastin häntä.. Erossa ollessamme hän oli tehnyt kaksi kertaa abortin ja sotkenut raha yms. asiansa totaalisesti.
Siitä on jo aikaa ja nyt asiani ovat melko hyvin.

Neuvoni Sinulle!

Koska naista edelleen rakastat ja ikävä on kova niin ÄLÄ niinä heikkoina hetkinä kun hän tulee ottamaan sinuun yhteyttä vastaa vaan torju hänet!

Siten pääset elämässä eteenpäin ja jonain päivänä huomaat että painajainen on ohi..!

Kokemuksensyvärintaääni kirjoitti:

Pakko kommentoida tätä wanhaaa ketjua. N. 4 vuotta sitten tutuistin bipo naiseen. Hän kertoi jo suhteen alussa aika avoimesti sairaudestaan ja tuolloin kun en itse sairaudesta mitään tiennyt niin googlettamallahan sitä tietoa löytyi. Luin tuolloin (siis v. 2012) myös tätä ketjua. Tuolloin kovasti ihmettelin ihmisten kirjoittamia "tuomitsevia" kommentteja, kuten " ei terve ihminen voi seurustella henkisesti sairaan kanssa, tai voi, mutta siinä sairastuttaa kyllä myös itsensä". Ja paljon myös tuntui olevan kokemuksia siitä, että tullaan jätetyksi bipon toimesta, ja usein tämä tapahtui aivan yllättäen. No tuolloin neljä vuotta sitten, kun noita kirjoituksia luin (vaalean punaiset lasit päässä) ajattellin, ettei meillä ainakaan käy noin, eli että minä terveenä sairastuisin, tai että minut jätettäisiin "naps ja kops". Tässä neljän vuoden aikana on kriisejä ollut ehkä 5-6, mutta niistä on selvitty. Ja paras konsti ainakin meillä oli, että annoin reilusti tilaa kun kriisiä pukkasi ( tosin tuota aluksijoutui opettelemaan). Ja kun muutenkaan noissa kriiseissä ei tuntunut toimivan samat pelisäännöt kuin "terveen" ihmisen kanssa. Eli puhumalla yleensä on ongelmia hoidettu, mutta tässä siis tilan antaminen oli parasta. No neljä vuotta meni ja yhtäkkiä minulle ilmoitettiin, ettei tämä ole enää kivaa??? Aluksi ajattelin, että tämä on sairauteen liittyvää mielialan vaihtelua, johon olin jo tottunut. Eli annetaan tilaa ja asia pikkuhiljaa korjaantuu. Mutta eipä se noin mennytkään. Minä annoin tilaa (ilmeisesti liikaa) kun seuraavan kerran, kun yhteydessä naiseen olin, oli hänellä jo uusi parisuhde. Ja noin kaksi viikkoa oli väliä tuossa. Ja voin ihan rehellisesti sanoa, että kyllä v.tuttaa etten uskonut noita tuomitsevia kirjoituksia. Mutta sepä on omaa tyhmyyttä. Edelleen naista kovasti rakastan ja ikävä on kova. Mutta jos jollekin voin ilmaisen vinkin antaa, niin jos kohdallanne sattuu bipo, joka haluaa alkaa parisuhteeseen, niin juoskaa karkuun ja lujaa. Tai harkitkaa ainakin 10 kertaa ennenkuin alatte suhteeseen. Nyt varmaan tulee kommentteja siitä, että olen katkera, tai että noin olisi voinut käydä terveenkin kanssa. Ehkä noinkin. Mutta tämän kokemuksen perusteella mikä itsellä on, niin jatkossa kierrän bipopäät kaukaa, tai parisuhdetta en henkisesti sairaan kanssa solmi ja samaa suosittlen muillekin.

Lue lisää

Valitettavasti löytyy hyvin samanlaista kokemusta. Tutustuin kolme vuotta sitten mieheen, joka oli kuin suurimmista unelmistani. Seurustelimme ja kaikki oli hyvin, minun kanssa oli kuulemma niin hyvä olla, parempi kuin kenenkään muun, mutta sitten.. Eipä tuntunutkaan "siltä miltä pitäisi". Silloin minut jätettiin ensimmäisen kerran. Kovin monelle hän ei sairaudestaan kertonut, mutta jostain syystä avautui tästä (ja monesta muusta asiasta) minulle ensimmäisen eron aikana. Olisin ollut valmis tukemaan häntä ja ymmärtämään tätä ominaisuutta.
No, tämä "ero" ei johtanut mihinkään vaan olimme enemmän yhdessä kuin aikaisemmin, kunnes taas aloimme seurustelemaan.. Ja sitten taas, enpä tiedä onko tämä nyt sitä. Samaan aikaa kuitenkin sanotaan että hyvä on olla, paras suhde ikinä missä hän on ollut, vastaan täysin hänen käsitystään unelmanaisesta jne.
Mies ei kyllä ollut mikään häntäheikki enkä usko hänen pettäneen tms. Todella kiltti ihminen eikä loukannut tietoisesti. Aika tasainen hän oli luonteeltaan, eli lievänä hänellä varmaan oli bibo, mutta todettu kuitenkin monia vuosia sitten olleen maniajakson tuotoksena ja tasaava lääkitys oli. Käytännössähän hän oli kuulemma parantunut tästä sairaudesta (niin just..), mutta lääkkeiden ottamista ei uskaltanut lopettaa. Terapiassakaan hän ei käynyt, eikä lääkärikään nähnyt tätä tarpeelliseksi. Aika ihmeellinen juttu sinänsä..
Koville otti ero, etenkin kun todella välitin hänestä ja aika pian hän löysi uuden. Seurustelu taitaa olla paljon avoimempaa tämän uuden kanssa, oli muuten tarkka yksityisyydestään. Täytyy kyllä sanoa, että tiedän jotenkin uuden tyttökaverin, eikä ole todellakaan miehen tyyppiä. Olin aika ihmeissäni hänen valinnastaan, mutta kaipa tuo nyt on onnellinen.. Ainakin hetken.
Kiitos hyvistä ja kannustavista kirjoituksista! Oikeastaan alan olla tyytyväinen, ettei tarvitse enää hänen kanssaan ottaa normaalia suurempaa sydämensärkymisriskiä, kun näitä juttuja lukee. Hyvä saada jokin syy asioille ja auttaa ymmärtämään, miksi näin kävi. Jäi todella paljon vaivaamaan se, että minussa ja suhteessa ei tuntunut olevan mitään muuta vikaa, ei vaan tuntunut siltä. Tämä tunteiden latteus ei hänen mielestään missään tapauksessa voinut johtua mieltätasaavasta lääkityksestäkään.. Rohkenin hieman epäillä asiaa, mutta turha se on takoa järkeä päähän jos toinen ei ole kykeneväinen sisäistämään asiaa ja periaatteessa edes myöntämään sairauttaan.
Kiitos kirjoituksista, autta paljon saman kokeneita ja voimia!

Kokemuksensyvärintaääni kirjoitti:

Pakko kommentoida tätä wanhaaa ketjua. N. 4 vuotta sitten tutuistin bipo naiseen. Hän kertoi jo suhteen alussa aika avoimesti sairaudestaan ja tuolloin kun en itse sairaudesta mitään tiennyt niin googlettamallahan sitä tietoa löytyi. Luin tuolloin (siis v. 2012) myös tätä ketjua. Tuolloin kovasti ihmettelin ihmisten kirjoittamia "tuomitsevia" kommentteja, kuten " ei terve ihminen voi seurustella henkisesti sairaan kanssa, tai voi, mutta siinä sairastuttaa kyllä myös itsensä". Ja paljon myös tuntui olevan kokemuksia siitä, että tullaan jätetyksi bipon toimesta, ja usein tämä tapahtui aivan yllättäen. No tuolloin neljä vuotta sitten, kun noita kirjoituksia luin (vaalean punaiset lasit päässä) ajattellin, ettei meillä ainakaan käy noin, eli että minä terveenä sairastuisin, tai että minut jätettäisiin "naps ja kops". Tässä neljän vuoden aikana on kriisejä ollut ehkä 5-6, mutta niistä on selvitty. Ja paras konsti ainakin meillä oli, että annoin reilusti tilaa kun kriisiä pukkasi ( tosin tuota aluksijoutui opettelemaan). Ja kun muutenkaan noissa kriiseissä ei tuntunut toimivan samat pelisäännöt kuin "terveen" ihmisen kanssa. Eli puhumalla yleensä on ongelmia hoidettu, mutta tässä siis tilan antaminen oli parasta. No neljä vuotta meni ja yhtäkkiä minulle ilmoitettiin, ettei tämä ole enää kivaa??? Aluksi ajattelin, että tämä on sairauteen liittyvää mielialan vaihtelua, johon olin jo tottunut. Eli annetaan tilaa ja asia pikkuhiljaa korjaantuu. Mutta eipä se noin mennytkään. Minä annoin tilaa (ilmeisesti liikaa) kun seuraavan kerran, kun yhteydessä naiseen olin, oli hänellä jo uusi parisuhde. Ja noin kaksi viikkoa oli väliä tuossa. Ja voin ihan rehellisesti sanoa, että kyllä v.tuttaa etten uskonut noita tuomitsevia kirjoituksia. Mutta sepä on omaa tyhmyyttä. Edelleen naista kovasti rakastan ja ikävä on kova. Mutta jos jollekin voin ilmaisen vinkin antaa, niin jos kohdallanne sattuu bipo, joka haluaa alkaa parisuhteeseen, niin juoskaa karkuun ja lujaa. Tai harkitkaa ainakin 10 kertaa ennenkuin alatte suhteeseen. Nyt varmaan tulee kommentteja siitä, että olen katkera, tai että noin olisi voinut käydä terveenkin kanssa. Ehkä noinkin. Mutta tämän kokemuksen perusteella mikä itsellä on, niin jatkossa kierrän bipopäät kaukaa, tai parisuhdetta en henkisesti sairaan kanssa solmi ja samaa suosittlen muillekin.

Lue lisää

Mulle kävi lähes samalla tavalla. 2 vuotta sitten tutustuin bipomieheen. Luin myös näitä tekstejä ja mietin että onpa katkeraa tekstiä monilta. Sanoin miehelle niistä ja hän kovin väitti ettei ole sellainen ja ettei voi yleistää käytöstä.

Vaikeaa meillä oli alusta lähtien mutta tyhmänä pysyin rinnalla ja yritin ymmärtää. Hän alkoi myös jokin aika sitten tekemään tuota että ei saa yhteyttä mitenkään. Vaikka olisi itse loukannut minua niin hän oli se joka esti minut joka paikasta enkä saanut kiinni. Viikko sitten aloitti riidan ja teki jälleen kerran saman. Ei vastaa puhelimeen ja viestit eivät mene läpi.

Tämä on pisin aika kun on ollut hiljaa. Että eiköhän tämä suhde ollu tässä. Sairas tapa päättää suhde. Ei kenenkään tarvitse kestää tällaista kohtelua vaikka toinen olisi kuinka kaksisuuntainen. Olisi pitänyt uskoa näitä juttuja täällä. Ei nyt tarvitsisi miettiä miten särkyneen sydämen saa korjattua.

Kyllä tämänlainen käytös tuntuu olevan hyvin tyypillistä bipoille. Ei voi luottaa missään määrin.

Ainahan parisuhteen aloittaminen on riski, oli ns. terve tai ei. Bipon kanssa riskit kasvaa vaan aika rajusti. Vaikka menisi pitkään hyvin, koskaan ei voi kuitenkaan tietää milloin alkaa mania ja hetken mielijohteesta tehdyt "päätöset" sen myötä. Muutokset ovat aina niin rajuja ja suuria.

Sen verran on kokemusta ja samankaltaisia kokemuksia kuin aikaisemmissa tarinoissa, että jos käy ilmi että sairastaa kyseistä sairautta, niin se on sen tuttavuuden päätepysäkki sitten.

Kuten sanottu; ei voi luottaa missään määrin. Vaikka juuri sillä hetkellä tuntuisi miten ihanalta tahansa....

Hei!
Itsekkin elän tällä hetkellä parisuhteessa, ja avovaimollani on myös kaksisuuntainen mielialahäiriö. Tosiaan 2013 alettiin seurustelemaan ja elämä hymyili seuraavaan vuoteen. Seurustelun alussa hän kertoi että nuorena sairastui masennukseen ja sai siihen lääkityksen silloin, kunnes aloimme miettimään lapsen tekoa. Sanoin hänelle että lääkityksen lopetat ennenkuin alamme edes yrittämään (itse en tiennyt silloin miten vakava masennukseen voi olla) ja niin hän lopetti lääkityksen. No se sitte tärppäsi nopeasti ja 2015 alkuvuonna syntyi reipas ja tomera tyttö. Raskauden alku meni ihan ok mutta puolen välin jälkeen aloin huomata kuinka hänen mieliala vaihteli( muutamalle tutulle puhuin ja sanoivat sen johtuvan Hormooneista ja uskoin sen).No esikoinen syntyi sen jälkeen kuukausi oli mukavaa aikaa ja sitte pikkuhiljaa alkoivat taas mielialan muutokset ja syyttely ja räyhääminen alkoivat. itsekkin oli silloin jo hanskat lyömässä tiskiin. No siinä sitte hyssyteltiin asiaa babybluesin piikkiin ja sitte tulikin taas uusi hyvä kausi. Elämä oli taas ihanaa peräti usseemman kuukauden ja mietittiin jo toista lasta no tuumasta toiseen ja taas oltiin paksuna. No sitte seuraava raskaus oli yhtä helvettiä...jatkuvaa haukkumista syyttelyä ym. Silloin loppu se hyssyttely ja alettiin toimimaan soitto häkeen ja vein hänen päivystykseen(rehellisesti sanottuna en muista edes kaikkea mitä silloin tapahtui) ja hän kävi viikkoo verran ns.latautumassa yksikössä. No silloin asiaa alettiin hoitamaan kunnolla ja hän kävi parin viikon välein tehoavossa keskustelemassa ja se helpotti hänen oloaan vähäksi aikaa. No nyt ollaan tosiaan samassa paskassa edelleen toinen lapsi syntyi vajaa 2 kk sitte. Minä olen omalta osalta valmis luovuttamaan tai no olin jo siinä vaiheessa ku ei hänelle sanat enää riittäny nii hän alkoi sitten fyysistä väkivaltaa käyttämään ei ole tosiaan nyt toisen lapsen aikaa, mutta sen raskauden aikaan. Se on kyllä yksi asia mitä en tule unohtamaan. No tätä asiaahan hieman hankaloittaa yhteinen omakotitalo ja lama-aika...

Henkisestiloppu kirjoitti:

Hei!
Itsekkin elän tällä hetkellä parisuhteessa, ja avovaimollani on myös kaksisuuntainen mielialahäiriö. Tosiaan 2013 alettiin seurustelemaan ja elämä hymyili seuraavaan vuoteen. Seurustelun alussa hän kertoi että nuorena sairastui masennukseen ja sai siihen lääkityksen silloin, kunnes aloimme miettimään lapsen tekoa. Sanoin hänelle että lääkityksen lopetat ennenkuin alamme edes yrittämään (itse en tiennyt silloin miten vakava masennukseen voi olla) ja niin hän lopetti lääkityksen. No se sitte tärppäsi nopeasti ja 2015 alkuvuonna syntyi reipas ja tomera tyttö. Raskauden alku meni ihan ok mutta puolen välin jälkeen aloin huomata kuinka hänen mieliala vaihteli( muutamalle tutulle puhuin ja sanoivat sen johtuvan Hormooneista ja uskoin sen).No esikoinen syntyi sen jälkeen kuukausi oli mukavaa aikaa ja sitte pikkuhiljaa alkoivat taas mielialan muutokset ja syyttely ja räyhääminen alkoivat. itsekkin oli silloin jo hanskat lyömässä tiskiin. No siinä sitte hyssyteltiin asiaa babybluesin piikkiin ja sitte tulikin taas uusi hyvä kausi. Elämä oli taas ihanaa peräti usseemman kuukauden ja mietittiin jo toista lasta no tuumasta toiseen ja taas oltiin paksuna. No sitte seuraava raskaus oli yhtä helvettiä...jatkuvaa haukkumista syyttelyä ym. Silloin loppu se hyssyttely ja alettiin toimimaan soitto häkeen ja vein hänen päivystykseen(rehellisesti sanottuna en muista edes kaikkea mitä silloin tapahtui) ja hän kävi viikkoo verran ns.latautumassa yksikössä. No silloin asiaa alettiin hoitamaan kunnolla ja hän kävi parin viikon välein tehoavossa keskustelemassa ja se helpotti hänen oloaan vähäksi aikaa. No nyt ollaan tosiaan samassa paskassa edelleen toinen lapsi syntyi vajaa 2 kk sitte. Minä olen omalta osalta valmis luovuttamaan tai no olin jo siinä vaiheessa ku ei hänelle sanat enää riittäny nii hän alkoi sitten fyysistä väkivaltaa käyttämään ei ole tosiaan nyt toisen lapsen aikaa, mutta sen raskauden aikaan. Se on kyllä yksi asia mitä en tule unohtamaan. No tätä asiaahan hieman hankaloittaa yhteinen omakotitalo ja lama-aika...

Lue lisää

Puolisosi on aineista saaneiden vaurioiden lisäksi jatkuvassa hormonimyrskyssä synnyttämisen jäljiltä. Siihen päälle paineet lapsista kasvattamisen jne. uuden tulevan edessä. Ei helppo tai stressitön paikka ei.

jaska1975 kirjoitti:

Niin tuttua hommaa.. Kertomuksesi on kuin minun elämästäni. Paitsi että otin bipopään kaksi kertaa takaisin koska rakastin häntä.. Erossa ollessamme hän oli tehnyt kaksi kertaa abortin ja sotkenut raha yms. asiansa totaalisesti.
Siitä on jo aikaa ja nyt asiani ovat melko hyvin.

Neuvoni Sinulle!

Koska naista edelleen rakastat ja ikävä on kova niin ÄLÄ niinä heikkoina hetkinä kun hän tulee ottamaan sinuun yhteyttä vastaa vaan torju hänet!

Siten pääset elämässä eteenpäin ja jonain päivänä huomaat että painajainen on ohi..!

Lue lisää

Oli taas pakko tarttua tähän (jos näistä jotakin apua jollekin olisi vastaavassa tilanteessa olevalle). Helpottavaa vaan huomata, että muitakin saman kokeneita löytyy. jaska1975 Kiitos vinkistä noinhan se tuokin meni kuin sanoit, yhteydenotto tuli. Mutta onpa se vaan vaikea tilanne, kun toista on ikävä (ja ehkä rakastaakin) ja sitten hän ottaa heikolla hetkellään yhteyttä. Kyllä itku tuli, kun sanoin että ei tämä voi mennä näin!! Ensin jätät sanomatta yhtään mitään, ja nyt kun on paha olla ja maailma on murjonut niin tulet takaisin. Sain sen tehtyä, mutta kylläpä siinä revittiinkin sitten kaikki haavat auki... mutta uskon, että tuo oli ainut ja oikea ratkaisu. Mutta tässäkin taas osoitus siitä, että aika samalla tavalla tuntuvat nämä bipot toimivan näissä tilanteissa. Toivottavasti PettynytN83 on saanut oman tilanteeseen selvyyden. Kiitos kommenteista.

Kokemuksensyvärintaääni kirjoitti:

Oli taas pakko tarttua tähän (jos näistä jotakin apua jollekin olisi vastaavassa tilanteessa olevalle). Helpottavaa vaan huomata, että muitakin saman kokeneita löytyy. jaska1975 Kiitos vinkistä noinhan se tuokin meni kuin sanoit, yhteydenotto tuli. Mutta onpa se vaan vaikea tilanne, kun toista on ikävä (ja ehkä rakastaakin) ja sitten hän ottaa heikolla hetkellään yhteyttä. Kyllä itku tuli, kun sanoin että ei tämä voi mennä näin!! Ensin jätät sanomatta yhtään mitään, ja nyt kun on paha olla ja maailma on murjonut niin tulet takaisin. Sain sen tehtyä, mutta kylläpä siinä revittiinkin sitten kaikki haavat auki... mutta uskon, että tuo oli ainut ja oikea ratkaisu. Mutta tässäkin taas osoitus siitä, että aika samalla tavalla tuntuvat nämä bipot toimivan näissä tilanteissa. Toivottavasti PettynytN83 on saanut oman tilanteeseen selvyyden. Kiitos kommenteista.

Lue lisää

Karkasi vähän tuo kommentti, kun puhelimen näytöltä naputtelen. Voimia ja jaksamista erityisesti Henkisestiloppu nimim. Sinun tilanteesi on kyllä haastava pienet lapset, talot jne. Tuohon tilanteeseen ei kyllä pysty, eikä osaa sanoa mitään. Toivottavasti elämä helpottaa. Pidä huoli itsestäsi ja lapsistasi.

Tekeepä hyvää lukea näitä kirjoituksia.
Täällä kanssa yksi lopen uupunut bipon puoliso. Tai puolisollani ei edes ole diagnoosia vielä mutta kyllä tää käytännössä aika selvä juttu on.
Ollaan oltu yhdessä yli 10 vuotta, lapsiakin on. Kriisejä on ollut lukemattomia vuosien varrella, aina miehen puolelta alkaneita. Ja minä toki olen aina syypää. Yleensä juttu on se että minä en tee parisuhteen eteen mitään, vaikka käytännössä hoidan kaiken kotona ja yritän mahd paljon olla kuormittamatta häntä millään, olla hyväntuulinen jne. Erolla on uhkailtu satoja kertoja.
Viimeksi eilen tuli "lopullinen päätös" koska minä olen niin valtavan ilkeä ja kauhea ihminen ettei hän kestä minua. (Kuuntelin hiljaa kuinka hän mollasi minua niin ulkoisesti kuin sisäisesti). Vain hän on kärsijä. Tsiisus mä niin toivon että pakkaisi kamat ja häipyisi. En pysty itse sitä päätöstä tekemään, osittain siksi että pelkään kostoa. Tällä hetkellä oon tosi loppu, mulla on kamala unettomuus ja rytmihäiriöt päälle. Niin väärin, että tämä menee näin. Mies haukkuu mua pitkin kyliä, puhuu ihan hirveitä valheita ja paskaa. Eikä kukaan välitä kysyä multa, miten jaksan.
Pääsisi vain eroon tuosta..

Mies otti yhteyttä muutama päivä sen jälkeen kun olin viestin tänne kirjoittanut. Sen jälkeen meni pieni hetki hyvin. Lopullinen ero tuli viime kuun puolessa välissä. Taas mykkäkoulun ja hiljaisuuden saattelemana. Haukkui mut pystyyn ennen hiljaisuutta. Ei halunnut asioista puhua. Sanoi vain ettei jaksa minua. Syytti mua kaikista asioista. Tätä eroa muutama päivä ennen oli kertonut miten mua rakastaa eikä ikinä päästä irti. Sitten taas täysi tunnekylmyys. Energiaa riitti kyllä kaikkeen muuhun paitsi minuun.

Shokissa olen jotenkin kaikesta tästä. Miten niin ihana ihminen voi yhtäkkiä olla kuin eri persoona. Mikä oli totta, mikä ei. Olo on kuin huijatulla. Sydän särkynyt. Toisaalta olen helpottunut että nyt tämä parin vuoden päätön sekoilu on vihdoin ohi. Ei enää varpaillaan kuilun reunalla elämistä. En tiedä vaan miten tästä toipuu. Ei kai näitä ymmärrä kuin toinen tällaisen bipon kanssa seurustellut.

Mun tapauksessa tuskin pelkoa että yhteyttä enää ottaisi. Järki sanoo että toivon mukaan ei enää yhteyttä ota ja ero on hyvä juttu. Sydän itkee perään ja toivoo vielä kuulevansa toisesta. :'(

Itsekin pakko kommentoida tätä ketjua! Eli siis itsellä todettiin kaksisuuntainen mielialahäiriö noin 2vuotta sitten. Suurinosa kommentoijista täällä hokevat, että juokse karkuun. Osittain olen jopa samaa mieltä ja ymmärrän monia teistä oikein hyvin :) Mutta pääsääntönä pitäisin itse, että jos henkilöllä itsellä ei ole säännöllistä lääkitystä tai varsinkin jos hän on sitä vastaan, niin silloin juokse. Mutta jos on lääkitys, niinkuin minulla, oireet ja "kaudet" pysyy poissa :) Monilla kuitenkin saattaa silti tulla hyvin lieviä jaksoja, mutta kunhan ne oppii tunnistamaan,

Bibonainen kirjoitti:

Itsekin pakko kommentoida tätä ketjua! Eli siis itsellä todettiin kaksisuuntainen mielialahäiriö noin 2vuotta sitten. Suurinosa kommentoijista täällä hokevat, että juokse karkuun. Osittain olen jopa samaa mieltä ja ymmärrän monia teistä oikein hyvin :) Mutta pääsääntönä pitäisin itse, että jos henkilöllä itsellä ei ole säännöllistä lääkitystä tai varsinkin jos hän on sitä vastaan, niin silloin juokse. Mutta jos on lääkitys, niinkuin minulla, oireet ja "kaudet" pysyy poissa :) Monilla kuitenkin saattaa silti tulla hyvin lieviä jaksoja, mutta kunhan ne oppii tunnistamaan,

Lue lisää

Oho se jäi vähän kesken, mutta jatketaan :D
Niin kun vaan tarkkailee omaa/toisen mielialaa, niin pienillä asioilla saa ne pienetkin oireet kuriin :)
Tässäpä muutama vinkki!
Kun elämä alkaa vähän liikaakin hy mm hymyillä ja energiaa piisaa tylsyyteen asti, ihan vaikkapa vaan yhden päivän ajan: nuku hyvin, siis tosi hyvin, mieluummin jopa liikaa. Syö hyvin. Elikkä älä unohda välipalaa yms. ÄLÄ juo kahvia!! tai energiajuomia yms. Ne altistaa hyvin vahvasti manialle. Jos vaan on aikaa urheile! Käy lenkillä, vaikka et normaalisti juoksisi tai keksi jotain :)
Kun elämä taas alkaa masentaa ja tuntuu että maailma kaatuu niskaan ja meinaa puuskahtaa pienistäkin asioista itkuun: käykää treffeillä, älä jää vaan kotiin television ääreen. Harrastakaa seksiä (se oikeesti auttaa) ÄLÄ ryyppää!!! tai esim polta pilveä, jos sellaista harrastat.
Itse tosiaan syön säännöllisesti lääkkeitä ja olen käynyt "terapiassa" opettelemassa ja keskustelemassa hallinta tavoista :) joten tiedän mistä puhun :) onnea kaikille opetteluun :*

Vielä yksi juttu!
Itse "sairaalle" manian hiiviskellessä ota se vakavasti ja keskity siihen että olisit ihan rauhassa. Istu alas ja rauhotu. Älä hypi ja pompi ja höpötä :D
Toisekseen omasta kokemuksesta parisuhteessa. Toisen apu on korvaamatonta. Se että toinen halaa ja kertoo rakastavansa ja kuuntelee sun murheet silloin kun masentaa. Ja auttaa sut siitä television äärestä ja sanoo että mentäisiinkö kahville tai mitä jos siivottais yhdessä.
Ja silloin kun energiaa pukkaa, niin ottaa sen kahvikupin sun kädestä tai istuu sun kanssa sohvalle ja sanoo että katsottaisiinko joku leffa. Kehottaa menemään ajoissa nukkumaan ja vielä mielellään tulee sun kanssa.
Nämä ei ole isoja asioita "terveelle" osapuolelle, mutta varmistaa teidän suhteen jatkuvan ja helpottaa molempien elämää suuresti.
Itse olen tällaisen ymmärtäväisen miehen löytänyt joka on valmis taistelemaan meidän onnen puolesta <3
Toivottavasti tästä on apua niin teille parisuhteessa eläville, kuin yksin biboo vastaan "taisteleville" :)

Hyvä, että joku kaksisuuntaisen omaavakin otti kantaa, ettei asiasta tule liian yksipuolinen käsitys. Itse olen elänyt parisuhteessa kaksisuuntaista sairastavan naisen kanssa yli 10 vuotta ja säännöllisen epäsäännöllisesti tapahtuu kaikki edellä mainittu; asiat on jonkin aikaa hyvin, välillä jopa erinomaisesti, ja yhtäkkiä kaikki on taas huonosti ja suunnitellaan eroa. En osaa sanoa olisiko ero realisoitunut jossain vaiheessa, jos lapsia ei olisi, mutta toistaiseksi niin ei ole käynyt.

Itse olen todella tasainen ja oppinut elämään noiden purkausten kanssa, enkä enää jaksa lähteä mukaan erokeskusteluihin, vaan tyydyn toteamaan, että kannattaa keskustella vaikka jonkun kaverin kanssa ensin ja ilmoittaa sitten kun on konkreettisesti lähdössä. Eroaikeet yleensä unohtuu muutaman tai useamman päivän kiukuttelun jälkeen täysin, ennen kuin taas palaavat muutaman viikon päästä. Yksi ongelma tuossa on se, että on todella vaikea hahmottaa mitä toinen oikeasti ajattelee ja haluaa. Toinen asia, joka tekee elämästä hankalaa on se, että silloin kun homaa alkaa lähtemään lapasesta, niin kaikki hyvät asiat historiastamme unohtuu ja kaikki koetut vääryydet palaavat kirkkaina mieleen. Onneksi omat hölmöilyni historiassa ovat melko vähissä ja yleinen yksipuolisen riidan syy on se, että olen joskus paljon ennen seurustelumme alkamista, seurustellut jonkun muun kanssa vähän aikaa.

Koska eroaikeiden syyt ovat noinkin absurdeja, niin niitä on hyvin vaikea ottaa vakavasti, mutta homma käy raskaaksi, kun kun kaikki mahdolliset vuosien saatossa koetut "vääryydet" käydään läpi lähes kuukausittain. Ennen yritin poistaa riitojen syitä, mutta totesin, että se on täysin turhaa, sillä AINA löytyy jotain tilalle. Menneisyyttä ei myöskään voi muuttaa, joten historiasta muistamalla asiat vähän eri tavalla kuin ne todellisuudessa ovat menneet, on helppo kaivaa syy miksi minä olen todellinen kusipää. Eikä oman näkemyksen kertominen luonnollisesti auta mitään.

Pelkään, että ajaudumme tilanteeseen, jossa en itse enää jaksa löytää toisesta niitä olemassa olevia hyviä puolia, mutta en oikeastaan tiedä mitä voisin asialle tehdä.

Nimimerkki Biponainen antoi hyviä vinkkejä kuinka kaksisuuntaisen mielialan kanssa pystyisi elämään ja voin allekirjoittaa näin läheltä seuranneena, että ne todella toimii. Se kuitenkin vaatii sen, että haluaa itse pitää elämänsä hallinnassa ja on tarpeeksi kurinalainen. Meillä valitettavasti ei tällä hetkellä tilanne ole tämä, eikä parisuhteessa toista voi alkaa pakottamaan, vaikka se kuinka olisi toisen parhaaksi.

Minäkään en suoralta kädeltä suosittelisi juoksemaan karkuun, jos toisella on kaksisuuntainen, mutta jos se ei ole kontrollissa, niin kannattaa harkita tarkkaan. Itse en kadu mitään, kun kumpikaan ei ole tehnyt mitään yleisen käsityksen mukaan anteeksiantamatonta, mutta toivon, että homma saataisiin jossain vaiheessa paremmin kontrolliin.

Kokemuksensyvärintaääni kirjoitti:

Pakko kommentoida tätä wanhaaa ketjua. N. 4 vuotta sitten tutuistin bipo naiseen. Hän kertoi jo suhteen alussa aika avoimesti sairaudestaan ja tuolloin kun en itse sairaudesta mitään tiennyt niin googlettamallahan sitä tietoa löytyi. Luin tuolloin (siis v. 2012) myös tätä ketjua. Tuolloin kovasti ihmettelin ihmisten kirjoittamia "tuomitsevia" kommentteja, kuten " ei terve ihminen voi seurustella henkisesti sairaan kanssa, tai voi, mutta siinä sairastuttaa kyllä myös itsensä". Ja paljon myös tuntui olevan kokemuksia siitä, että tullaan jätetyksi bipon toimesta, ja usein tämä tapahtui aivan yllättäen. No tuolloin neljä vuotta sitten, kun noita kirjoituksia luin (vaalean punaiset lasit päässä) ajattellin, ettei meillä ainakaan käy noin, eli että minä terveenä sairastuisin, tai että minut jätettäisiin "naps ja kops". Tässä neljän vuoden aikana on kriisejä ollut ehkä 5-6, mutta niistä on selvitty. Ja paras konsti ainakin meillä oli, että annoin reilusti tilaa kun kriisiä pukkasi ( tosin tuota aluksijoutui opettelemaan). Ja kun muutenkaan noissa kriiseissä ei tuntunut toimivan samat pelisäännöt kuin "terveen" ihmisen kanssa. Eli puhumalla yleensä on ongelmia hoidettu, mutta tässä siis tilan antaminen oli parasta. No neljä vuotta meni ja yhtäkkiä minulle ilmoitettiin, ettei tämä ole enää kivaa??? Aluksi ajattelin, että tämä on sairauteen liittyvää mielialan vaihtelua, johon olin jo tottunut. Eli annetaan tilaa ja asia pikkuhiljaa korjaantuu. Mutta eipä se noin mennytkään. Minä annoin tilaa (ilmeisesti liikaa) kun seuraavan kerran, kun yhteydessä naiseen olin, oli hänellä jo uusi parisuhde. Ja noin kaksi viikkoa oli väliä tuossa. Ja voin ihan rehellisesti sanoa, että kyllä v.tuttaa etten uskonut noita tuomitsevia kirjoituksia. Mutta sepä on omaa tyhmyyttä. Edelleen naista kovasti rakastan ja ikävä on kova. Mutta jos jollekin voin ilmaisen vinkin antaa, niin jos kohdallanne sattuu bipo, joka haluaa alkaa parisuhteeseen, niin juoskaa karkuun ja lujaa. Tai harkitkaa ainakin 10 kertaa ennenkuin alatte suhteeseen. Nyt varmaan tulee kommentteja siitä, että olen katkera, tai että noin olisi voinut käydä terveenkin kanssa. Ehkä noinkin. Mutta tämän kokemuksen perusteella mikä itsellä on, niin jatkossa kierrän bipopäät kaukaa, tai parisuhdetta en henkisesti sairaan kanssa solmi ja samaa suosittlen muillekin.

Lue lisää

Itsellä niin rankkoja juttuja takana bipo-naisen kanssa että pakko suositella tuota karkuun juoksemista. Itse antanut anteeksi lukemattomia pettämisiä ja muita valehteluita ja sitten tuli ero hänen aloitteestaan aivan yllättäen. Ja vaikka kuinka väitti ettei ole ketään uutta kuvioissa niin heti seuraavalla viikolla sain kuulla että uus mies on jo hänen elämässä. Kaiken lisäksi jätti e-pilsut pois suhteemme loppuvaiheessa kertomatta mulle ja tuli raskaaksi. Onneksi luonto hoiti homman ja tuli keskenmeno. Olen ajatellut että tällä oli joku tarkoitus. Toki bipoja on monenlaisia mutta itse onneksi pari kuukautta eron jälkeen oon tajunnut kuinka sairas ja paha ihminen on kyseessä. Kertoo ympäri kylää minusta kaikkee paskajuttuja ja laittanut äijäkavereitaan soittelemaan mulle uhkailusoittoja. Ja vaikka moni asia edelleen pyörii päässä niin on tosi hyvä olla. Muutama vuosi elämästä meni ja jokunen sata euroo jäi häneltä saamatta kun oon yrittänyt tukea taloudellisesti mutta nyt on taas vapautunut olo ja tajuaa että on vielä paljon elämää edessä. Ja nimenomaan voin elää itselleni enkä kenellekään toiselle. Sitä vaan on näin terveenä mahdoton tajuta miten kylmäksi ihminen voi hetkessä muuttua. Se on yleensä merkki siitä että on joku toinen ihminen hänen elämässään johon hän tunteensa jatkossa keskittää. Hänellä kaiken lisäksi todettu riippuvainen persoonallisuus niin ei tarvi nero olla että tajuaa ettei yksin pysty olemaan. Kaikille saman kokeneille neuvoksi että jos pystytte ajattelemaan asian siltä kannalta että ei hänen tulevat suhteetkaan sen parempia tule olemaan niin pystytte jatkamaan elämäänne paremmin. Itse ainakin tuon ajatuksen voimalla potkinut itseäni eteen päin kun oli vaikeaa. Ja omasta kokemuksesta viisastuneena voin kertoa että älkää yrittäkö miellyttää bipoa eron jälkeen vaikka kuinka toivoisitte yhteenpaluuta. Se ei merkitse hänelle mitää ainakaan jos jo uusi kumppani kuvioissa. Hän vain tajuaa että pystyy käyttämään sinua hyväkseen. Oma exäni laittoi tasaisin väliajoin positiivisia viestejä jotta pystyi pitämään minut niin sanotusti löysässä hirressä ja varalla jos apua jälleen tarvitsee. Mutta pääsääntöisesti haukkui minua ja yritti kontrolloida kenelle saan jutella ja mitä ettei kukaan ajattelisi hänestä pahaa.

PettynytN83 kirjoitti:

Mulle kävi lähes samalla tavalla. 2 vuotta sitten tutustuin bipomieheen. Luin myös näitä tekstejä ja mietin että onpa katkeraa tekstiä monilta. Sanoin miehelle niistä ja hän kovin väitti ettei ole sellainen ja ettei voi yleistää käytöstä.

Vaikeaa meillä oli alusta lähtien mutta tyhmänä pysyin rinnalla ja yritin ymmärtää. Hän alkoi myös jokin aika sitten tekemään tuota että ei saa yhteyttä mitenkään. Vaikka olisi itse loukannut minua niin hän oli se joka esti minut joka paikasta enkä saanut kiinni. Viikko sitten aloitti riidan ja teki jälleen kerran saman. Ei vastaa puhelimeen ja viestit eivät mene läpi.

Tämä on pisin aika kun on ollut hiljaa. Että eiköhän tämä suhde ollu tässä. Sairas tapa päättää suhde. Ei kenenkään tarvitse kestää tällaista kohtelua vaikka toinen olisi kuinka kaksisuuntainen. Olisi pitänyt uskoa näitä juttuja täällä. Ei nyt tarvitsisi miettiä miten särkyneen sydämen saa korjattua.

Kyllä tämänlainen käytös tuntuu olevan hyvin tyypillistä bipoille. Ei voi luottaa missään määrin.

Lue lisää

Samoi fiiliksiä mutta onneksi kaik paska tapahtu heti melko alussa ku tapaili mutta jooh häsläs eksänkaa ja ite olin siinä sivussa joku hätävara. Sulkeutu yhtäkkii j alotti parisuhteen et täys sika.

zarah85 kirjoitti:

Tekeepä hyvää lukea näitä kirjoituksia.
Täällä kanssa yksi lopen uupunut bipon puoliso. Tai puolisollani ei edes ole diagnoosia vielä mutta kyllä tää käytännössä aika selvä juttu on.
Ollaan oltu yhdessä yli 10 vuotta, lapsiakin on. Kriisejä on ollut lukemattomia vuosien varrella, aina miehen puolelta alkaneita. Ja minä toki olen aina syypää. Yleensä juttu on se että minä en tee parisuhteen eteen mitään, vaikka käytännössä hoidan kaiken kotona ja yritän mahd paljon olla kuormittamatta häntä millään, olla hyväntuulinen jne. Erolla on uhkailtu satoja kertoja.
Viimeksi eilen tuli "lopullinen päätös" koska minä olen niin valtavan ilkeä ja kauhea ihminen ettei hän kestä minua. (Kuuntelin hiljaa kuinka hän mollasi minua niin ulkoisesti kuin sisäisesti). Vain hän on kärsijä. Tsiisus mä niin toivon että pakkaisi kamat ja häipyisi. En pysty itse sitä päätöstä tekemään, osittain siksi että pelkään kostoa. Tällä hetkellä oon tosi loppu, mulla on kamala unettomuus ja rytmihäiriöt päälle. Niin väärin, että tämä menee näin. Mies haukkuu mua pitkin kyliä, puhuu ihan hirveitä valheita ja paskaa. Eikä kukaan välitä kysyä multa, miten jaksan.
Pääsisi vain eroon tuosta..

Lue lisää

Juu.. Tuo erolla uhkailu ja eroaminen 100 kertaa sekä toisen syyttäminen kuuluu varmaan jokaisen bibon aivoitukseen. Älyttömän kuluttavaa jossa itsekkin sairastuu. Ja juurikin tuo toisille ihmisille haukkuminen on ihan älytöntä. Eikö aviopuolisoiden pitäisi keskenään ratkaista ongelmat eikä naapurin kanssa. Älyttömän itsekästä.. Juokse pois ja lujaa.

PettynytN83 kirjoitti:

Mulle kävi lähes samalla tavalla. 2 vuotta sitten tutustuin bipomieheen. Luin myös näitä tekstejä ja mietin että onpa katkeraa tekstiä monilta. Sanoin miehelle niistä ja hän kovin väitti ettei ole sellainen ja ettei voi yleistää käytöstä.

Vaikeaa meillä oli alusta lähtien mutta tyhmänä pysyin rinnalla ja yritin ymmärtää. Hän alkoi myös jokin aika sitten tekemään tuota että ei saa yhteyttä mitenkään. Vaikka olisi itse loukannut minua niin hän oli se joka esti minut joka paikasta enkä saanut kiinni. Viikko sitten aloitti riidan ja teki jälleen kerran saman. Ei vastaa puhelimeen ja viestit eivät mene läpi.

Tämä on pisin aika kun on ollut hiljaa. Että eiköhän tämä suhde ollu tässä. Sairas tapa päättää suhde. Ei kenenkään tarvitse kestää tällaista kohtelua vaikka toinen olisi kuinka kaksisuuntainen. Olisi pitänyt uskoa näitä juttuja täällä. Ei nyt tarvitsisi miettiä miten särkyneen sydämen saa korjattua.

Kyllä tämänlainen käytös tuntuu olevan hyvin tyypillistä bipoille. Ei voi luottaa missään määrin.

Lue lisää

Ime ämmä munaa vaikka kaksuuntasesta kärsinkin niin ikinä en ole tyttöystävälleni vastaamatta jättänyt. Toki on vaikeaa olla kun mielialat heittelee koko ajan ilman lääkitystä, kertaakaan silti en ole haukkunut ja vaikka pahimmissa tilanteissa tekisi mieli lähteä olen mieluummin jonkun aikaa hiljaa ja kerron miksi olen hiljaa ollut.

Bibonainen kirjoitti:

Vielä yksi juttu!
Itse "sairaalle" manian hiiviskellessä ota se vakavasti ja keskity siihen että olisit ihan rauhassa. Istu alas ja rauhotu. Älä hypi ja pompi ja höpötä :D
Toisekseen omasta kokemuksesta parisuhteessa. Toisen apu on korvaamatonta. Se että toinen halaa ja kertoo rakastavansa ja kuuntelee sun murheet silloin kun masentaa. Ja auttaa sut siitä television äärestä ja sanoo että mentäisiinkö kahville tai mitä jos siivottais yhdessä.
Ja silloin kun energiaa pukkaa, niin ottaa sen kahvikupin sun kädestä tai istuu sun kanssa sohvalle ja sanoo että katsottaisiinko joku leffa. Kehottaa menemään ajoissa nukkumaan ja vielä mielellään tulee sun kanssa.
Nämä ei ole isoja asioita "terveelle" osapuolelle, mutta varmistaa teidän suhteen jatkuvan ja helpottaa molempien elämää suuresti.
Itse olen tällaisen ymmärtäväisen miehen löytänyt joka on valmis taistelemaan meidän onnen puolesta <3
Toivottavasti tästä on apua niin teille parisuhteessa eläville, kuin yksin biboo vastaan "taisteleville" :)

Lue lisää

Kiitos kirjoituksestasi. 2v. sitten todettiin tää sama homma.
Ei mun tarviikaan kirjoittaa tätä uudestaan.
Kumpa vaimokin ymmärtäisi. Ottais kainaloon. Läheisyyttä kaipaisin. Seksiäkin.
Joulukuun alussa alkoi masennusjakso ja nyt alkuviikosta mania. No lääkitys auttaa..
Absenor.
Oikein hyvää kesän alkua Sinulle ja muille 'kohtalotovereille' 👍❤️🌞

Tässä vielä pari linkkiä tänne Suomi24:n palstalle keskusteluketjuihin, joissa on ollut mun mielestä eniten valaisevia juttuja:

http://keskustelu.suomi24.fi/node/9484661
http://keskustelu.suomi24.fi/node/9503121

Hei!
Onko hän petti sinua?

Ihan tuttua juttua, samaa tarinaa täältäkin suunnasta. Mutta vaikka oireet olisivatkin samat, liikutaan kuitenkin sellaisella alueella, ettei varmaksi diagnoosia voi sanoa kuin hoidossa. Ei kannata ruveta "kotipsykologiksi", siitä ei ole kuin haittaa (vaikka itsestä tuntuisikin, että yrittää tehdä kaikkensa toisen eteen). Itse yritin auttaa kaikin mahdollisin keinoin, sain vastaukseksi että kyttään ja seuraan häntä. Kannattaa tosiaan nyt pysähtyä ja miettiä, että haluatko itse jatkaa. Itse painin tällä hetkellä samojen asioiden kanssa, vaikeaa suunnitella yhteistä tulevaisuutta eteenpäin. Jos tänään puhutaan vaikka lapsista ja yhteisestä asunnosta yms. yhteisestä tulevaisuudesta, niin huomenna saattaakin jo olla ero edessä. Täälläkin siis tuo lievempi 2-tyyppi. Ja joissakin tapauksissa juurikin tuo alkoholi saattaa laukaista esim. hypomanian päälle. Ota myös itse omaa tilaa itsellesi, ole itsekäs. Tuolla toisessa ketjussa puhutaan mielenterveysongelmien "tarttumisesta", ensioireet itsellä oli juurikin huoli ja ahdistus toisesta sekä yöunien lyheneminen. Taisi myös lievä masennus iskeä (tein masennustestin ja sain lievän masennuksen pisteet), jolloin heräsin tähän päivään ja rupesin olemaan itsekkäämpi ja ottamaan omaa aikaa. Tosin se soti omia "periaatteita" vastaan, kun on ennen tottunut ottamaan toiset huomioon ja olla tukena. Ja toi seksi saattaa olla joko maailman parasta, tai sitten vaan testi, että miltä se nyt tuntuikaan. Meillä ei myöskään kriisejä voi ottaa puheeksi, koska se ahdistaa toista. Ja sitä kautta sitten onkin helppo syyttää jälleen minua, että se olenkin minä joka ahdistan häntä. Ja vaikka asiasta yrittäisikin puhua kuinka rauhallisesti tahansa, vastauksena on "älä lässytä siinä". Ihan kuin yrittäisi puhua jonkun teini-ikäisen kiukuttelevan tytön kanssa.

Se mikä ei tapa... kirjoitti:

Ihan tuttua juttua, samaa tarinaa täältäkin suunnasta. Mutta vaikka oireet olisivatkin samat, liikutaan kuitenkin sellaisella alueella, ettei varmaksi diagnoosia voi sanoa kuin hoidossa. Ei kannata ruveta "kotipsykologiksi", siitä ei ole kuin haittaa (vaikka itsestä tuntuisikin, että yrittää tehdä kaikkensa toisen eteen). Itse yritin auttaa kaikin mahdollisin keinoin, sain vastaukseksi että kyttään ja seuraan häntä. Kannattaa tosiaan nyt pysähtyä ja miettiä, että haluatko itse jatkaa. Itse painin tällä hetkellä samojen asioiden kanssa, vaikeaa suunnitella yhteistä tulevaisuutta eteenpäin. Jos tänään puhutaan vaikka lapsista ja yhteisestä asunnosta yms. yhteisestä tulevaisuudesta, niin huomenna saattaakin jo olla ero edessä. Täälläkin siis tuo lievempi 2-tyyppi. Ja joissakin tapauksissa juurikin tuo alkoholi saattaa laukaista esim. hypomanian päälle. Ota myös itse omaa tilaa itsellesi, ole itsekäs. Tuolla toisessa ketjussa puhutaan mielenterveysongelmien "tarttumisesta", ensioireet itsellä oli juurikin huoli ja ahdistus toisesta sekä yöunien lyheneminen. Taisi myös lievä masennus iskeä (tein masennustestin ja sain lievän masennuksen pisteet), jolloin heräsin tähän päivään ja rupesin olemaan itsekkäämpi ja ottamaan omaa aikaa. Tosin se soti omia "periaatteita" vastaan, kun on ennen tottunut ottamaan toiset huomioon ja olla tukena. Ja toi seksi saattaa olla joko maailman parasta, tai sitten vaan testi, että miltä se nyt tuntuikaan. Meillä ei myöskään kriisejä voi ottaa puheeksi, koska se ahdistaa toista. Ja sitä kautta sitten onkin helppo syyttää jälleen minua, että se olenkin minä joka ahdistan häntä. Ja vaikka asiasta yrittäisikin puhua kuinka rauhallisesti tahansa, vastauksena on "älä lässytä siinä". Ihan kuin yrittäisi puhua jonkun teini-ikäisen kiukuttelevan tytön kanssa.

Lue lisää

miten tuttu lausahdus tuo "älä lässytä". Meillä myös kovassa käytössä! Ja vaikeista asioista ja suhteessa hiertävistä jutuista (mitä voisi tehdä toisin tai miten toista tulisi oikein kohdella) ei myöskään meillä voi rakentavasti keskustella.

Mutta muistakaamme että emme ole niitä ahdistuksen perimmäisiä syitä vaikka bipo niin heikkoina hetkinään väittääkin. Miten tahansa ei saa puolisoaan kohdella ja on ihan ok keskustella asioista toisen kanssa jos ei ole yhteiseloon tyytyväinen ja kokee että toinen kohtelee huonosti, valehtelee tai on muuten epäreilu. Tietysti olettaen että itse kohtelee toista hyvin.

Lisäksi täytyy sanoa että viime aikoina tuo epätietoisuus toisen elämästä, menoista ja liikkeistä on raastanut melkoisesti itseänikin. Yhteydenpito on olematonta jos on muuta tekemistä/muiden ihmisten kanssa ja kaikista menoista en takuulla kuulekaan. Muutamista valheista kiinni jääneenä en myöskään oikein pysty enää luottamaan siihen mitä toinen väittää tehneensä edellisenä iltana kun häneen ei saanut mitään yhteyttä - ei vastausta viesteihin tai puheluun. Saatan olla huolesta sekaisin koko illan ja yön ja sitten aamulla tulee viesti että "olin kaverin kanssa enkä tajunnut vastata". Puuh...

Katteettomat lupaukset ovat sitten toinen juttu: esim. moneltako baarista tullaan kotiin, kun hän on lähtenyt kavereidensa kanssa baanalle ja minä jäänyt kotiin. Eivät ne juuri koskaan pidä, ainakaan meillä!

Ai kirjoitti:

miten tuttu lausahdus tuo "älä lässytä". Meillä myös kovassa käytössä! Ja vaikeista asioista ja suhteessa hiertävistä jutuista (mitä voisi tehdä toisin tai miten toista tulisi oikein kohdella) ei myöskään meillä voi rakentavasti keskustella.

Mutta muistakaamme että emme ole niitä ahdistuksen perimmäisiä syitä vaikka bipo niin heikkoina hetkinään väittääkin. Miten tahansa ei saa puolisoaan kohdella ja on ihan ok keskustella asioista toisen kanssa jos ei ole yhteiseloon tyytyväinen ja kokee että toinen kohtelee huonosti, valehtelee tai on muuten epäreilu. Tietysti olettaen että itse kohtelee toista hyvin.

Lisäksi täytyy sanoa että viime aikoina tuo epätietoisuus toisen elämästä, menoista ja liikkeistä on raastanut melkoisesti itseänikin. Yhteydenpito on olematonta jos on muuta tekemistä/muiden ihmisten kanssa ja kaikista menoista en takuulla kuulekaan. Muutamista valheista kiinni jääneenä en myöskään oikein pysty enää luottamaan siihen mitä toinen väittää tehneensä edellisenä iltana kun häneen ei saanut mitään yhteyttä - ei vastausta viesteihin tai puheluun. Saatan olla huolesta sekaisin koko illan ja yön ja sitten aamulla tulee viesti että "olin kaverin kanssa enkä tajunnut vastata". Puuh...

Katteettomat lupaukset ovat sitten toinen juttu: esim. moneltako baarista tullaan kotiin, kun hän on lähtenyt kavereidensa kanssa baanalle ja minä jäänyt kotiin. Eivät ne juuri koskaan pidä, ainakaan meillä!

Lue lisää

Eipä juuri mitään lisättävää ylläolevaan tekstiin. Katteettomat lupaukset nakertaa luottamusta, no can do. Jos kumppani "joutuu" jostain asiasta / menosta juttelemaan ja sopimaan, alkaa huutaminen kiroilulla säestettynä, jos ei mene kuten hän haluaa. Asiat tuntuvat menevän kuulemma niin vaikeaksi. Vaikka pohjimmainen tarkoitus olisikin hyvä, olisi kiva tietää, milloin toinen kotiutuu ettei tarvitsisi huolestua.

Hei!
Oletko ajatellu ikinä että mielisairaan ihmissuhteet eivät kestä yleensä terveen kanssa ja että heiltä puuttuu empatiaa sekä usein myös järkeä ajatella seurauksia,rohketutta on liikaakin kainenlaiseen? Hän loukkaa koska ei osaa tehdä paremmin, aivot eivät toimi, joka on sama asia kuin jalka poikki ei pysty kävelmeään enää, mutta mitä jää jäljelle terveelle, itse tunto suotta alenee ja sterssiä?
Sairaaseenkin sattuu asiat, mutta minulla meni n 1-2 vuotta kun sain aidon anteeksipyynnön sairaalta,,,eli asiat kestävä kauan !!! jotka terve tajuaa heti. en olisi itse pysynyt terveenä, joten lopetin suhteen.
niin tuttua on tuo olin siellä ja täällä yötä, kännykkä unohtui jne...ja raivokohtaus jostain ties mistä...se oli pelottavaakin.
skitsofreniakin saaataa olla...?
En tiedä mutta maaninen vaihe on vaarakis heille itselleenkin, ehkä sairaala on paras paikka...ja sinäkin tarvitset tukea ja tietoa!!! valitettavasti vain pyhällä hengellä ei jaksa sairaita...tasavertainen suhde on se jossa saat lujan itsetunnon , arvostusta, rakkautta ja jaksat vielpä totetuttaa itseäsi töissä ja harrastuksissa!!!
muista olla varovainen ja muista että olet parempi, koska olet terve...ja että se maailma jossa toinen elää on hänen mielestään oikea ja aito tapa, se ei ikinä muutu, jos ei lääke tai puutostila korjata...( b12 vitamiini tms.)

lääkitys voisi olla kumminkin paras,ettei vaan mitään pahaa sattuisi.

Niin tuttua ikävä kyllä en jaksanut joten eroamme. Tuntuu ettei hän ees tajua että lähden itseni takia paras lähteä

teit aivan oikein....hyvää elämää sinulle.

Hei!
On se niin rankka maailma ja kokemus että sen tietää vain läpikäynyt.
Monenlaista pashaa sataa suotta niskaan...mutta varo! kyseessä on mielisairas ihminen. joten sinun pitää vain kestää, ettei käy vielä huonommin,..ja tehdä kaikki varovasti varmistellen.
Hoitoon ja nopeasti,,,ei heillä ole sairaudentuntoa itsellään, joten pakkohoito apua saatat tarvita pyytää...ihmetellen katselet toisen tekoja ja puheita, tämä tuo sitä kokemusta sairaista ihmisitä, mutta hinta on kova...näe muita terveita ihmisiä ympärilläsi, että jaksat. Itse en enää edes halua tutustua sairaisiin ihmisiin, mutta toivon heille hoitoa...en myöskään usko että kaikki paranevat noin vain...mutta muista sinä et ole tehnyt väärin ja kaikki ihmiset ovat erilaisia...sattui nyt vaan osumaan sinulle sairas ihminen...lue miten sairaiden parisuhteet menevät...usein vain toisen mielisairaan kanssa, ja se vasta onkin kaaottista...
voimia ja lämpöä sinnepäin.

saman läpikäynyt kirjoitti:

Hei!
On se niin rankka maailma ja kokemus että sen tietää vain läpikäynyt.
Monenlaista pashaa sataa suotta niskaan...mutta varo! kyseessä on mielisairas ihminen. joten sinun pitää vain kestää, ettei käy vielä huonommin,..ja tehdä kaikki varovasti varmistellen.
Hoitoon ja nopeasti,,,ei heillä ole sairaudentuntoa itsellään, joten pakkohoito apua saatat tarvita pyytää...ihmetellen katselet toisen tekoja ja puheita, tämä tuo sitä kokemusta sairaista ihmisitä, mutta hinta on kova...näe muita terveita ihmisiä ympärilläsi, että jaksat. Itse en enää edes halua tutustua sairaisiin ihmisiin, mutta toivon heille hoitoa...en myöskään usko että kaikki paranevat noin vain...mutta muista sinä et ole tehnyt väärin ja kaikki ihmiset ovat erilaisia...sattui nyt vaan osumaan sinulle sairas ihminen...lue miten sairaiden parisuhteet menevät...usein vain toisen mielisairaan kanssa, ja se vasta onkin kaaottista...
voimia ja lämpöä sinnepäin.

Lue lisää

Hei!
Itse nainen, joka tutustuin mielisairaaseen mieheen. Itse en ikinä kykenisi tekemään niinkuin sairas teki, oli jossain...ja puhelin unohtui yms...sai myös pelottavia raivokohtauksia...onneksi selvisin ajoissa pois! Hän myös kuvitteli olevansa sairas, ja kuolevansa...lääkärinpapereisa selvisi että ei ollutkaan!!!
lähdin turvallisesti pois, ikinä palaamatta...vaihdoin osoitteeni ja numeroni, ja vuosia kokemuksen jälkeen olen nuollut haavani ja oppinut mielisairaista paljon...arvosta rauhallista koti-iltaa ja turvallista peruselämää...eli eli mitäs voisin sanoa,,,ainakin voin yrittää auttaa sinua,,,

nainen... kirjoitti:

Hei!
Itse nainen, joka tutustuin mielisairaaseen mieheen. Itse en ikinä kykenisi tekemään niinkuin sairas teki, oli jossain...ja puhelin unohtui yms...sai myös pelottavia raivokohtauksia...onneksi selvisin ajoissa pois! Hän myös kuvitteli olevansa sairas, ja kuolevansa...lääkärinpapereisa selvisi että ei ollutkaan!!!
lähdin turvallisesti pois, ikinä palaamatta...vaihdoin osoitteeni ja numeroni, ja vuosia kokemuksen jälkeen olen nuollut haavani ja oppinut mielisairaista paljon...arvosta rauhallista koti-iltaa ja turvallista peruselämää...eli eli mitäs voisin sanoa,,,ainakin voin yrittää auttaa sinua,,,

Lue lisää

Mulla oli kanssa...sain erota noin kymmenen kertaa ja aina palata...oli se hullua...ja kivuliasta kuin mikä.mutta ei enää uuden ja terveen kumppanin kanssa...tosin se voi jättää jälkensä uuteen suhteeseenkin...toivon että ei tule pahempaa sinulle...

Hei

Tuttua tekstiä, olen ollut bibon kanssa naimisissa 20 vuotta ja lapsiakin on useampia.
Tuo mania on kyllä yhtä helvettiä läheisille.
Minuakin on petetty useamman kerran, mutta aina olen antanut anteeksi lasten takia ja siksi että puolison on mitä ihanin kun hän on kunnossa, aivan toinen ääripää kun maniassa.
Lääkitys on kaiken a ja o sillon maniat pysyvät kurissa.
Myös läheisten tuki on erityisen tärkeää psyykkisesti sairaille ihmisille.

t. bibon puoliso

bibon puoliso kirjoitti:

Hei

Tuttua tekstiä, olen ollut bibon kanssa naimisissa 20 vuotta ja lapsiakin on useampia.
Tuo mania on kyllä yhtä helvettiä läheisille.
Minuakin on petetty useamman kerran, mutta aina olen antanut anteeksi lasten takia ja siksi että puolison on mitä ihanin kun hän on kunnossa, aivan toinen ääripää kun maniassa.
Lääkitys on kaiken a ja o sillon maniat pysyvät kurissa.
Myös läheisten tuki on erityisen tärkeää psyykkisesti sairaille ihmisille.

t. bibon puoliso

Lue lisää

Kompaan, olen ollut 28 vuotta aviossa miehen kanssa, joka sairastui kolme vuotta sitten kaksisuuntaiseen mielialahäiriöön. Petetyksi tulin maniavaiheessa ja eroa olin ottamassa, kun mies halusi itse mennä hoitoon. Sen jälkeen on menty parenpaan suuntaan ja samoin meillä, mieheni on aivan ihana "ollessan oma itsensä", hyvä puoliso ja ihana isä. Olen aivan samaa mieltä, että hoidon kulmakiviä ovat lääkitys sekä läheisten tuki. Meillä eletään tällä hetkellä ihan hyvää arkea.

toinen bibon puoliso kirjoitti:

Kompaan, olen ollut 28 vuotta aviossa miehen kanssa, joka sairastui kolme vuotta sitten kaksisuuntaiseen mielialahäiriöön. Petetyksi tulin maniavaiheessa ja eroa olin ottamassa, kun mies halusi itse mennä hoitoon. Sen jälkeen on menty parenpaan suuntaan ja samoin meillä, mieheni on aivan ihana "ollessan oma itsensä", hyvä puoliso ja ihana isä. Olen aivan samaa mieltä, että hoidon kulmakiviä ovat lääkitys sekä läheisten tuki. Meillä eletään tällä hetkellä ihan hyvää arkea.

Lue lisää

bibon puoliso jatkaa...
Tuota sairautta on sellaisen vaikea ymmärtää, joka ei ole sitä läheltä nähnyt, olen etsinyt läheisten ryhmää jossa voisi käydä keskustelemassa muiden kanssa, mutta en ainakaan vielä ole löytänyt.
Täältä keskustelupalstoilta saa jonkin verran vertaistukea ja huomaa, että muilla sairauden kanssa painivilla on samat ongelmat.
Puolisollani on ollut diagnoosi n. 10 vuotta ja välillä meinaa itsekin väsyä ja puolison tukemiseen ei tahdo riittää voimia, siksi on tosi tärkeää pitää huolta myös omasta hyvinvoinnista.
Puolisoni sairauden laatu ei ole varmaan pahimmasta päästä, mutta ilman säännöllistä lääkitystä hän ei pärjää ja on onneksi itse sen hyväksynyt.
Kyllähän nuo pettämiset maniavaiheessa, joita onneksi harvoin, ovat pysyvän arven minuun jättäneet, mutta eteenpäin on päästy ja hyvinä aikoina elämme ihan normaalia arkea.
Alkoholi on kyllä viho viimeinen asia tuosta sairaudesta kärsiville, siksi yritän itsekin elää mahdollisimman raitista elämää ja näin pääsiäisen kynnyksellä on taas syytä muistuttaa siitä.

Hyvää pääsiäistä kaikille biboille ja heidän läheisilleen

bibon puoliso kirjoitti:

bibon puoliso jatkaa...
Tuota sairautta on sellaisen vaikea ymmärtää, joka ei ole sitä läheltä nähnyt, olen etsinyt läheisten ryhmää jossa voisi käydä keskustelemassa muiden kanssa, mutta en ainakaan vielä ole löytänyt.
Täältä keskustelupalstoilta saa jonkin verran vertaistukea ja huomaa, että muilla sairauden kanssa painivilla on samat ongelmat.
Puolisollani on ollut diagnoosi n. 10 vuotta ja välillä meinaa itsekin väsyä ja puolison tukemiseen ei tahdo riittää voimia, siksi on tosi tärkeää pitää huolta myös omasta hyvinvoinnista.
Puolisoni sairauden laatu ei ole varmaan pahimmasta päästä, mutta ilman säännöllistä lääkitystä hän ei pärjää ja on onneksi itse sen hyväksynyt.
Kyllähän nuo pettämiset maniavaiheessa, joita onneksi harvoin, ovat pysyvän arven minuun jättäneet, mutta eteenpäin on päästy ja hyvinä aikoina elämme ihan normaalia arkea.
Alkoholi on kyllä viho viimeinen asia tuosta sairaudesta kärsiville, siksi yritän itsekin elää mahdollisimman raitista elämää ja näin pääsiäisen kynnyksellä on taas syytä muistuttaa siitä.

Hyvää pääsiäistä kaikille biboille ja heidän läheisilleen

Lue lisää

Kuin myös sinulle:)

Edelleen olen samaa mieltä kanssasi, itse olen myös hakenut lähes kaiken saatavilla olevan tiedon yms. Vertaistuki olisi kyllä tarpeen..

Olen sairaanhoitaja, mikä toisaalta helpottaa, mutta toisaalta hankaloittaa tilannettamme. Huomasin itsessäni aikamoisia väsymyksen merkkejä, kun mieheni tilanne parani.On aivan totta, että omaan jaksamiseen on läheisen syytä kiinnittää erityistä huomiota. Tuntuu tosiaan raskaalta tukea toista, kun itse olisi tarvinnut lohtua rikottuun sydämeen ja sopeutua tietoon, että puoliso on sairastunut mieleltään kroonisesti. Tuntui pahalta huomata miehen itsekästä, kovaa, jopa tunnekylmää käytöstä maniassa ja toisaalta sitä masennuksen tuomaa apatiaa, vahamaisuutta ja ilmeettömyyttä.

Järki sanoo miehen toimineen maniassa, mutta sydän "huutaa" muuta, se mitä sanoit pettämisen jättämisestä arvesta on aivan totta. Se ei mihinkään katoa. Itselleni antaa lohtua, se että esim. sinäkin olet pärjännyt miehesi kanssa sairaudesta huolimatta jo kymmenen vuotta!

Mielessäni on velloneet monenmoiset ajatukset, mutta niin kauan kuin mieheni on hoitomyönteinen, niin kauan haluan olla hänen rinnallaan. Mieheni tilanne ei myöskään ole pahimmasta päästä, mutta kuitenkin.

Olisi antoisaa saada kuulla selvitymistarinoita, te olette ilmiselvästi hyvinkin vahvasti menossa siihen suuntan:)

toinen bibon puoliso kirjoitti:

Kuin myös sinulle:)

Edelleen olen samaa mieltä kanssasi, itse olen myös hakenut lähes kaiken saatavilla olevan tiedon yms. Vertaistuki olisi kyllä tarpeen..

Olen sairaanhoitaja, mikä toisaalta helpottaa, mutta toisaalta hankaloittaa tilannettamme. Huomasin itsessäni aikamoisia väsymyksen merkkejä, kun mieheni tilanne parani.On aivan totta, että omaan jaksamiseen on läheisen syytä kiinnittää erityistä huomiota. Tuntuu tosiaan raskaalta tukea toista, kun itse olisi tarvinnut lohtua rikottuun sydämeen ja sopeutua tietoon, että puoliso on sairastunut mieleltään kroonisesti. Tuntui pahalta huomata miehen itsekästä, kovaa, jopa tunnekylmää käytöstä maniassa ja toisaalta sitä masennuksen tuomaa apatiaa, vahamaisuutta ja ilmeettömyyttä.

Järki sanoo miehen toimineen maniassa, mutta sydän "huutaa" muuta, se mitä sanoit pettämisen jättämisestä arvesta on aivan totta. Se ei mihinkään katoa. Itselleni antaa lohtua, se että esim. sinäkin olet pärjännyt miehesi kanssa sairaudesta huolimatta jo kymmenen vuotta!

Mielessäni on velloneet monenmoiset ajatukset, mutta niin kauan kuin mieheni on hoitomyönteinen, niin kauan haluan olla hänen rinnallaan. Mieheni tilanne ei myöskään ole pahimmasta päästä, mutta kuitenkin.

Olisi antoisaa saada kuulla selvitymistarinoita, te olette ilmiselvästi hyvinkin vahvasti menossa siihen suuntan:)

Lue lisää

bibon puoliso jatkaa edelleen...

On se jännä juttu kuinka näiltä palstoilta löytyy lukemattomia samanlaisia tarinoita, jotka ovat kuin suoraan omasta elämästä ja omista ajatuksista.

"Tuntuu tosiaan raskaalta tukea toista, kun itse olisi tarvinnut lohtua rikottuun sydämeen" -juuri näin
"Tuntui pahalta huomata miehen itsekästä, kovaa, jopa tunnekylmää käytöstä maniassa ja toisaalta sitä masennuksen tuomaa apatiaa, vahamaisuutta ja ilmeettömyyttä." - ja näinkin, paitsi meillä onneksi nuo masennukset jääneet melko lieviksi, hyvän lääkityksen ansiosta.
Samoin meillä, niin kauan kun hoitomyönteisyyttä löytyy, olen tukena.

Diagnoosi kaksisuuntaisesta mielialahäiriöstä selitti minulle monia tapahtumia elämästämme, mikä helpotti aikaisempien tapahtumien ymmärämistä, koska puolisoni on sairastunut jo paljon ennen varsinaista diagnoosia.

Jätän yleensä myös kaverien järjestämät saunaillat väliin, mikä ei vättämättä ole huono asia, siksi että haluan olla lojaali puolisolleni.

Lopuksi tarkennukseksi, että puolisoni on vaimoni ja minä olen siis mies ;

bibon puoliso kirjoitti:

bibon puoliso jatkaa edelleen...

On se jännä juttu kuinka näiltä palstoilta löytyy lukemattomia samanlaisia tarinoita, jotka ovat kuin suoraan omasta elämästä ja omista ajatuksista.

"Tuntuu tosiaan raskaalta tukea toista, kun itse olisi tarvinnut lohtua rikottuun sydämeen" -juuri näin
"Tuntui pahalta huomata miehen itsekästä, kovaa, jopa tunnekylmää käytöstä maniassa ja toisaalta sitä masennuksen tuomaa apatiaa, vahamaisuutta ja ilmeettömyyttä." - ja näinkin, paitsi meillä onneksi nuo masennukset jääneet melko lieviksi, hyvän lääkityksen ansiosta.
Samoin meillä, niin kauan kun hoitomyönteisyyttä löytyy, olen tukena.

Diagnoosi kaksisuuntaisesta mielialahäiriöstä selitti minulle monia tapahtumia elämästämme, mikä helpotti aikaisempien tapahtumien ymmärämistä, koska puolisoni on sairastunut jo paljon ennen varsinaista diagnoosia.

Jätän yleensä myös kaverien järjestämät saunaillat väliin, mikä ei vättämättä ole huono asia, siksi että haluan olla lojaali puolisolleni.

Lopuksi tarkennukseksi, että puolisoni on vaimoni ja minä olen siis mies ;

Lue lisää

Mainitsemasi kirjat on luettu :) Kuin myös Ann Heberlein "En tahdo kuolla, en vain jaksa elää". Sorry, että erehdyin! Kirjoitit niin osuvasti, luulin naisen kijoittamaksi, oli niin analysoivaa tekstiä!

Meillä on kaksi aikuista tytärtä. Samoin meillä diagnoosi selitti monia edeltäneitä tapahtumia. Dignoosi oli helpotus, mutta myös "kauhistus". Samaa tuntui olevan sekin, että puolisosi on ihana ihminen aivan kuin mieheni, vain sairaus piilottaa hänet aina välillä

Tuo asenteesi olla lojaali on hienoa, siihen pyrin myös minä. Meillä pyritään elämään säännöllisesti, ei esim. valvomisia, eikä alkoholia.
Mieheni on minulle rakas rikkonaisenakin!

toinen bibon puoliso kirjoitti:

Mainitsemasi kirjat on luettu :) Kuin myös Ann Heberlein "En tahdo kuolla, en vain jaksa elää". Sorry, että erehdyin! Kirjoitit niin osuvasti, luulin naisen kijoittamaksi, oli niin analysoivaa tekstiä!

Meillä on kaksi aikuista tytärtä. Samoin meillä diagnoosi selitti monia edeltäneitä tapahtumia. Dignoosi oli helpotus, mutta myös "kauhistus". Samaa tuntui olevan sekin, että puolisosi on ihana ihminen aivan kuin mieheni, vain sairaus piilottaa hänet aina välillä

Tuo asenteesi olla lojaali on hienoa, siihen pyrin myös minä. Meillä pyritään elämään säännöllisesti, ei esim. valvomisia, eikä alkoholia.
Mieheni on minulle rakas rikkonaisenakin!

Lue lisää

Ei tarvitse anteeksi pyytää, analysointini johtuu siitä, että olen 10 vuoden aikana omistanut melko monta ajatusta ko. sairaudelle, toki välillä menee kauankin että en ajattele koko asiaa.

Meillä kaksi on muuttanut omilleen ja kaksi asuu vielä kotona.

Täytyypä tilata tuokin kirja, onneksi meillä ei ole itsemurha ajatuksia ainakaan ääneen koskaan sanottu.

Myös minulle vaimoni on tosi rakas, vaikka joskus sitä rakkautta täytyy lapiolla kaivaa esille, mutta niin kai se on ns. terveidenkin liitoissa.

Onneksi hänellä on myös hyviä tyttökavereita, nytkin hän on käymässä pikaisesti yhden luona.

Vanhempansa hän on valitettavasti jo menettänyt.
Heistä olisi suuri apu huonoina aikoina.

Tervetuloa mukaan keskusteluun muutkin bibojen puolisot.

http://karhusahaa.vuodatus.net/

http://www.mielenterveys-taimi.fi/verkko/keskustelu/yleinen_kaksisuuntainen.php

Hei

Mielestäni nuo kaksi viimeistä kohtaa varsinkin usein unohtuvat, mutta niillä on myös tosi suuri merkitys hyvinvoinnin kannalta.
- viettää aikaa ihmisten kanssa, jotka saavat hyvälle mielelle. Jotka kannustavat, ovat itse suht tasapainoisia.
- etsiä voimavaroja luonnosta, harrastuksista, aidoista ihmissuhteista. Nämä helpottavat arkea, mutta ovat ehdottoman tärkeitä kriiseissä.

"Tukea täytyy, ja kaikki manian aikaiset sanomiset ja tekemiset täytyy voida antaa anteeksi ja unohtaa."
Tuosta haluaisin kysyä teiltä puolisoilta, että muistutatteko manian aikaisista sanomisista ja tekemisistä vai lakaisetteko ne kaikessa hiljaisuudessa maton alle?
Itse tyydyn olemaan hiljaa, vaikka mieli tekisi kaivella niitä esille käsiteltäviksi yhdessä puolison kanssa, mutta olen ajatellut että on kaikkien parhaaksi kun niistä ei muistuttele.
Helpottaisi vaan itseäkin kun voisi käsitellä niitä yhdessä jonkun kanssa, joka tietää mitä on tapahtunut.

bibon puoliso kirjoitti:

"Tukea täytyy, ja kaikki manian aikaiset sanomiset ja tekemiset täytyy voida antaa anteeksi ja unohtaa."
Tuosta haluaisin kysyä teiltä puolisoilta, että muistutatteko manian aikaisista sanomisista ja tekemisistä vai lakaisetteko ne kaikessa hiljaisuudessa maton alle?
Itse tyydyn olemaan hiljaa, vaikka mieli tekisi kaivella niitä esille käsiteltäviksi yhdessä puolison kanssa, mutta olen ajatellut että on kaikkien parhaaksi kun niistä ei muistuttele.
Helpottaisi vaan itseäkin kun voisi käsitellä niitä yhdessä jonkun kanssa, joka tietää mitä on tapahtunut.

Lue lisää

Mä olen tällä hetkellä antanut asioiden olla, en ole lähtenyt sen syvemmälle asioita selvittämään ja kaivelemaan. Vaikkakin itselle jää tunne, että asioita pitäisi ehkä selvittää enemmän kun jää kaivelemaan omaa mieltä. Joskus saatan sivulauseessa ohimennen kysäistä, että muistaako tapahtumia, mutta en sen enempää kaivele. Joskus "erehdyin" yrittämään asioista puhumista pois vaivaamasta, mutta sainkin kuulla, että en ymmärrä tarpeeksi hänen sairauttaan. Eli jälleen kerran asia kääntyikin mua itseäni vastaan. Ehkäpä mä vaan nyt kiltisti odotan seuraavaa hyvää vaihetta, ei vaan ole näkynyt pitkään aikaan sellaista kun on lääkesäädöt päällä.

Se mikä ei tapa... kirjoitti:

Mä olen tällä hetkellä antanut asioiden olla, en ole lähtenyt sen syvemmälle asioita selvittämään ja kaivelemaan. Vaikkakin itselle jää tunne, että asioita pitäisi ehkä selvittää enemmän kun jää kaivelemaan omaa mieltä. Joskus saatan sivulauseessa ohimennen kysäistä, että muistaako tapahtumia, mutta en sen enempää kaivele. Joskus "erehdyin" yrittämään asioista puhumista pois vaivaamasta, mutta sainkin kuulla, että en ymmärrä tarpeeksi hänen sairauttaan. Eli jälleen kerran asia kääntyikin mua itseäni vastaan. Ehkäpä mä vaan nyt kiltisti odotan seuraavaa hyvää vaihetta, ei vaan ole näkynyt pitkään aikaan sellaista kun on lääkesäädöt päällä.

Lue lisää

Meillä tällä hetkellä ns. katumusvaihe menossa parin kuukauden manian tai ehkä paremminkin hypomanian jälkeen.
Itsellä taas paljon käsiteltäviä asioita, joista yksi mm. pettäminen ja tietenkin nämä vakituiset puolison mollaamiset ja eropuheet.
Muuten puoliso tällä hetkellä mitä ihanin ja rakastettavin ihminen maailmassa, mutta itseä vaan kalvaa taas tämä ääripäästä toiseen siirtyminen.
Tiedän pitäisi olla iloinen ja nauttia tästä hetkestä kun kaikki on hyvin mutta kun takaraivossa jyskyttää itselläkin, ihminen minäkin vain olen.

bibon puoliso kirjoitti:

Meillä tällä hetkellä ns. katumusvaihe menossa parin kuukauden manian tai ehkä paremminkin hypomanian jälkeen.
Itsellä taas paljon käsiteltäviä asioita, joista yksi mm. pettäminen ja tietenkin nämä vakituiset puolison mollaamiset ja eropuheet.
Muuten puoliso tällä hetkellä mitä ihanin ja rakastettavin ihminen maailmassa, mutta itseä vaan kalvaa taas tämä ääripäästä toiseen siirtyminen.
Tiedän pitäisi olla iloinen ja nauttia tästä hetkestä kun kaikki on hyvin mutta kun takaraivossa jyskyttää itselläkin, ihminen minäkin vain olen.

Lue lisää

Meillä tuota pettämistä ei (toivottavasti) ole ollut, muutenpa tuntuu noudattavan samaa kaavaa kuin muillakin. Tiedän tuon tunteen, kun pitäisi nauttia täysillä hyvästä hetkestä, mutta silti tapahtuneet pitäisi saada purkaa pois, jotta pystyisi nauttimaan täysillä. Homman tekee vielä vaikeaksi se, että meillä on melko paljon sekamuotoisia vaiheita, en itse meinaa perässä pysyä että missä mennään. Olisipa taas joku vanha ja viisas, joka voisi kertoa, mitä pitää tehdä :) Ehkäpä suhde bipoon vaatisi jonkun ystävän isolla Y:llä, jolle voisi kertoa ne arimmatkin mieltä painavat asiat. Niitä ystäviä on vaan harvassa.

Se mikä ei tapa... kirjoitti:

Meillä tuota pettämistä ei (toivottavasti) ole ollut, muutenpa tuntuu noudattavan samaa kaavaa kuin muillakin. Tiedän tuon tunteen, kun pitäisi nauttia täysillä hyvästä hetkestä, mutta silti tapahtuneet pitäisi saada purkaa pois, jotta pystyisi nauttimaan täysillä. Homman tekee vielä vaikeaksi se, että meillä on melko paljon sekamuotoisia vaiheita, en itse meinaa perässä pysyä että missä mennään. Olisipa taas joku vanha ja viisas, joka voisi kertoa, mitä pitää tehdä :) Ehkäpä suhde bipoon vaatisi jonkun ystävän isolla Y:llä, jolle voisi kertoa ne arimmatkin mieltä painavat asiat. Niitä ystäviä on vaan harvassa.

Lue lisää

Tulee mieleen ne vanhan mummon sanat "joskus on niin vaikea tietää mikä on oikein ja mikä on väärin"
Itselläni on onneksi yksi ystäväpariskunta joille voisin kertoa kaiken avoimesti, mutta huomaan silti usein salailevan heiltäkin asioiden oikean laidan.
Eniten harmittaa , kun puolison vanhemmat eivät ole enää elossa, eivätkä pysty auttamaan heikkoina hetkinä.
Nimimerkin "niskasta kiinni vaan" listassa tuossa vähän ylempänä oli paljon erinomaisia ohjeita hyvän hoitotasapainon saavuttamiseksi. Siihen kun vielä lisätään lääkitys, liikunta ja läheisten tuki sekä hyvinä, että huonoina aikoina on melko hyvät eväät sairauden kurissa pitämiseksi.

bibon puoliso kirjoitti:

Tulee mieleen ne vanhan mummon sanat "joskus on niin vaikea tietää mikä on oikein ja mikä on väärin"
Itselläni on onneksi yksi ystäväpariskunta joille voisin kertoa kaiken avoimesti, mutta huomaan silti usein salailevan heiltäkin asioiden oikean laidan.
Eniten harmittaa , kun puolison vanhemmat eivät ole enää elossa, eivätkä pysty auttamaan heikkoina hetkinä.
Nimimerkin "niskasta kiinni vaan" listassa tuossa vähän ylempänä oli paljon erinomaisia ohjeita hyvän hoitotasapainon saavuttamiseksi. Siihen kun vielä lisätään lääkitys, liikunta ja läheisten tuki sekä hyvinä, että huonoina aikoina on melko hyvät eväät sairauden kurissa pitämiseksi.

Lue lisää

...enää ei tarvitsisi muuta kuin saada puoliso noudattamaan ohjeita :) Mutta jos otan asian puheeksi, on se kyttäämistä / seuraamista / asioihin puuttumista...

Se mikä ei tapa... kirjoitti:

...enää ei tarvitsisi muuta kuin saada puoliso noudattamaan ohjeita :) Mutta jos otan asian puheeksi, on se kyttäämistä / seuraamista / asioihin puuttumista...

Meillä onneksi puoliso on oikeasti kiinostunut liikunnasta ja terveellisestä ruokavaliosta.
Olen myös huomannut, että hän itse mielellään "viettää aikaa ihmisten kanssa, jotka saavat hyvälle mielelle. Jotka kannustavat, ovat itse suht tasapainoisia."
Pessimistiset ja jatkuvasti valittavat ihmiset saavat hänet todella huonolle tuulelle, mikä ei liene ihme.
Mutta iso ongelma meillä on välillä tuo alkoholi, sitä kuluu helposti liikaa.
Pääsiäinen meni hyvin puoliso oli raittiina koko viikonlopun.
Juomisen tilalle täytyy vaan löytää muuta mielekästä tekemistä.

Hei Aputiina, olen kanssasi eri mieltä. Bipo "näyttäytyy" erilaisena eri ihmisillä. Sairaus ikävä kyllä aiheuttaa toisilla myös raukkamaista käytöstä. Tämä johtuu nimenomaan sairaudesta, maniassa ihminen toimii syyntakeettomasti. Se vain on fakta. Kun osaa erottaa sairauden persoonasta kykenee anteeksiantoon. Tärkeintä on hoitomyönteisyys, jos sitä ei bipolla löydy, niin silloin tilanne on paha. Minä toivotan jokaiselle bipon puolisolle jaksamista, sairauden takana on se sama rakas ja ihana puoliso. Usko pois, tunnen puolisoni käytöksen kymmenien vuosien ajalta eikä terveenä suora selkäisenpää miestä voisi olla, mutta maniassa kaikki on toisin. Tosin ymmärrän, että kaikki eivät jaksa bipon rinnalla. Itse en ainakaan näillä näkymin ole sairauden takia rakasta miestäni hylkäämässä.

Veit sanat suustani. Oon itse II-tyypin bipo ja pitkässä parisuhteessa. Kärsin myös samankaltaisista oireista. Aiemmin, kun olin äkkipikaisempi ja loukkasin miestäni reagoimalla tavallista voimakkaammin esim. riidassa. Mut, hän sanoi mulle, ettei pysty unohtamaan mun sanomia ilkeyksiä. Pystyin ymmärtämään sen ja mulle tuli paha olo siitä, että olin loukannut häntä. Pyydän anteeksi. Nyt muistan sen, kun olen vihainen. Yhdessä kehitämme parisuhdettamme, minä kerron miten asiat ja tunteet päässäni menevät yms. Aina välillä kysyn "oletko onnellinen?" Jos en huolehtisi mun terveydestä ja ottaisi vastuuta, me ei oltais yhdessä. Eikä kenekään tarvii kestää tollasta käytöstä. Raukkamaista laittaa kaikki hoitamattoman sairauden piikkiin. Niin kauan, kun sallit kumppanisi käyttäytyä noin, ei loppua näy. Jos hän rakastaa sinua, haluaa hän myös, että olet onnellinen.

Tuo on minusta pelottavaa. Olen seurustellut 5kk. miehen kanssa, joka sai kaksisuuntaisen diagnoosin hypomanialla, vasta viime viikolla.

Hänelle aloitettiin lääkitys heti, söi aiemmin vain masis lääkkeitä.

Olen tosi huolissani hänestä! Hän ei vastaa enää puhelimeen, tänään ei puhelin ole edes päällä. Ajattelin että yrittäisin käydä katsomassa. Epäilen että ei avaa ovea. Pelkään että jos itselleen jotakin tekee.

Kuuleppas taika! Et saa yleistää mania vaiheessa olevaa biboa. Ei ne nyt sentään kaikki narsisteja ole! Vai oletko ollut heidän kaikkien kanssa tekemisissä!

Niin, kun en viitsisi tänne nyt kaikkea kirjoitella, siksi olisi kiva, jos voisi privana jutella. "Hän" tunnistaa näistä itsensä, jos lukee.

Voisin kuvitella että järkevä ihminen jättäisi oikeudenkäynnit pois jos on kerta päässyt äijästä jo eroon. Mikä ihme se saa sohimaan muurahaispesää sen jälkeen? Me elämme valheellisessa turvallisuudentunteessa tässä maailmassa ja hulluja on typerä yllyttää.

Onnellinen ihminen- kirjoitti:

Voisin kuvitella että järkevä ihminen jättäisi oikeudenkäynnit pois jos on kerta päässyt äijästä jo eroon. Mikä ihme se saa sohimaan muurahaispesää sen jälkeen? Me elämme valheellisessa turvallisuudentunteessa tässä maailmassa ja hulluja on typerä yllyttää.

Lue lisää

Oletkos vähän tyhmä "Onnellinen ihminen"? Pitäisi sinun tietää, että nykyaikana ei pysty enää päättämään, että meneekö jokin juttu oikeuteen vai ei. Ne menevät automaattisesti. Jokaisen on kannettava vastuu teoistaan. Ei bipo niin hullu sentään ole, etteikö tiedä pahoinpidelleensä toisen ihmisen.

seonväärinse kirjoitti:

Oletkos vähän tyhmä "Onnellinen ihminen"? Pitäisi sinun tietää, että nykyaikana ei pysty enää päättämään, että meneekö jokin juttu oikeuteen vai ei. Ne menevät automaattisesti. Jokaisen on kannettava vastuu teoistaan. Ei bipo niin hullu sentään ole, etteikö tiedä pahoinpidelleensä toisen ihmisen.

Lue lisää

Jokut sen liet sinne poliisille on kuitenkin vienyt jos pahoinpitely ei ole sitten kaupungilla tapahtunut. Sivusta seuranneena tiedän että taudikuvaan kuuluu myös kostonhalu, pitkävihaisuus ja impulssiivinen käyttäytyminen. Se yhdistettynä katkeruuteen ja enää vain maniakohtausta odotellessa. Kas,luokka,meillä on tässä aikapommi ilman varoitinta!

26262626-kkiittooss kirjoitti:

Jokut sen liet sinne poliisille on kuitenkin vienyt jos pahoinpitely ei ole sitten kaupungilla tapahtunut. Sivusta seuranneena tiedän että taudikuvaan kuuluu myös kostonhalu, pitkävihaisuus ja impulssiivinen käyttäytyminen. Se yhdistettynä katkeruuteen ja enää vain maniakohtausta odotellessa. Kas,luokka,meillä on tässä aikapommi ilman varoitinta!

Lue lisää

Ai kuuluu pitkävihaisuus, impulsiivinen käytös ja kostonhaluisuus? Salli mun nauraa taas. Itse olen aina antanut kaiken anteeksi, koska olen liian kiltti. En osaa olla edes kauaa vihainen. Olen lievästi impulsiivinen hypomanian aikana, jota on 1-2 kertaa vuodessa parin viikon ajan, enkä tosiaan ole väkivaltaisessa mielessä impulsiivinen. Kosto on täysin turhaa. Nuo ei liity mitenkään kaksisuuntaiseen mielialahäiriöön. Ota huomioon, että suurimalla osalla bipoista on persoonallisuushäiriöitä ja päihdeongelmia, jotka voivat saada aikaan tuota käytöstä. Kuten narsismi ja epävakaa persoonallisuus. Jessus miten tyhmiä ihmiset voivat olla.

Ja tietenkin pahoinpitelystä pitää tehdä rikosilmoitus. Tuollaisen ihmisen kuuluu saada rangaistus. Lue vähän lakia, niin tiedät ettei tuollaista syytettä voi enää perua millään tavalla.

Suojelkaa nyt hyvät ihmiset lapsianne sahaavalta kodilta.

Nimim. masentaa. Olisiko miehelläsi kuitenkin esim. epävakaa persoonallisuushäiriö? Se on ihan eri asia kuin kaksisuuntainen mielialahäiriö. Mutta psykiatri on kummassakin tapauksessa se, joka osaa tehdä diagnoosin.
Kaksisuuntaisessa mielialahäiriössä häiriöjaksot ovat tyypillisesti viikkoja, ja niiden välillä on oireettomia kausia, jotka kestävät myöskin vähintään viikkoja, joskus jopa vuosia.
Jos ihmisellä ei ole muita mielenterveys- tai neurologisia ongelmia, kuin kaksisuuntainen mielialahäiriö, hänellä on myös hyviä kausia, jolloin ei ole minkään asteista maniaa eikä masennusta eikä käytöshäiriöitä.

Ei kuulosta bibolta,vaan narsistilta.

totta joka sana

Olin itse vuosia suhteessa bipon kanssa, joka traumatisoi minut. Emme kumpikaan silloin tienneet hänen bipoudestaan. Hän sai diagnoosin tuossa viime vuoden puolella ja ilmoitti siitä minulle. Emme läheisiä enää ole, mutta puheväleissä kuitenki. No jokatapauksessa masennuin tuon suhteen aikana pahasti, koska se oli ihan helvettiä. En myöntänyt aluksi edes itselleni, että olen masentunut. Hain apua vasta ihan viimeisillä voimillani. Olin itsemurhan partaalla. Sitten suhteen jälkeen alkoi tulla kausia, jolloin olin pirteä, iloinen ja onnellinen. Jaksoin tehdä kaikkia normaaleita asioita. Luulin myöskin parantuneeni masennuksesta. Läheiseni kiinnittivät tuohon huomiota. Tämän jälkeen lääkäri kirjoitti II-tyypin bipon diagnoosin. Sanoi, että mahdollisesti traumaattinen suhteeni laukaisi sairauden. Itse en osaa ajatella tuolla tavalla, koska emmehän voi tietää sitä varmasti. Olisihan se voinut tulla ilman tuota suhdettakin.

Nyt olen ollut ihan normaali monia kuukausia, kun vihdoin pääsin eroon kaikista huonoista ihmissuhteista. Paitsi nyt on alkanut masentamaan tämä uusi suhde tähän bipo-mieheen. Tunnen jotenkin pettäväni "kaltaiseni" ihmiset sillä, etten käsitä heitä ollenkaan. Yksi parhaimmista ystävistäni on bipo, ja hän on ollut maaninen viimeiset pari kuukautta. On ollut aivan hirviö minua kohtaan. Pitääkö muka minun kestää tällaista käytöstä mieheltäni ja vielä ystävältäni. Miksei aikuiset ihmiset ota mitään vastuuta itsestään ja teoistaan? Kysyn vaan todella ihmeissäni. Ympärillä olevat ihmiset kärsivät, ja nämä vaan heittävät kaiken sairauden syyksi. "Mä nyt vaan oon tällainen." Itselleni on tullut sellainen olo, etten ehkä halua koskaan enää olla yhdenkään toisen bipon kanssa tekemisissä, jos tämä touhu jatkuu näiden kahden kanssa. Ei heillä ole oikeutta satuttaa toisia ihmisiä jatkuvalla syötöllä.

Sinun, "ei enää koskaan", kannattaa muistaa, että bipon normaalitila on mania tahi hypomania! (Ei sillä, että tuollaisilla määritteillä oikeasti olisi eroja kuin bipostelijoiden mielessä) Kun hän oli rakastettava, lämmin, niin hän teeskenteli. Bipon normaalitila on tuhoava eli juurikin mania, hypomania. Kaiken muun bipo teeskentelee! Terveen ihmisen maskina se elää silloin, mutta bipo tietää oikeasti mitä on! Siksi sosiopatian, psykopatian, bipouden rajat ovatkin häilyviä! Nykytutkimuset osoittavat, että sosiopatiaa, psykopatiaa ei ole oikeasti olemassa: KAIKKI on bipoutta. Uskon, että lähivuodet liittävät tämän kaiken myös lapsiinsekaantumiseen! Scheimerin tutkimukset jo 70-luvulta antoivat viitteitä!

Hän krertoo totuuden kirjoitti:

Sinun, "ei enää koskaan", kannattaa muistaa, että bipon normaalitila on mania tahi hypomania! (Ei sillä, että tuollaisilla määritteillä oikeasti olisi eroja kuin bipostelijoiden mielessä) Kun hän oli rakastettava, lämmin, niin hän teeskenteli. Bipon normaalitila on tuhoava eli juurikin mania, hypomania. Kaiken muun bipo teeskentelee! Terveen ihmisen maskina se elää silloin, mutta bipo tietää oikeasti mitä on! Siksi sosiopatian, psykopatian, bipouden rajat ovatkin häilyviä! Nykytutkimuset osoittavat, että sosiopatiaa, psykopatiaa ei ole oikeasti olemassa: KAIKKI on bipoutta. Uskon, että lähivuodet liittävät tämän kaiken myös lapsiinsekaantumiseen! Scheimerin tutkimukset jo 70-luvulta antoivat viitteitä!

Lue lisää

Scheimerin tutkimuksista. Kiinnostaa.

Kerro lisää kirjoitti:

Scheimerin tutkimuksista. Kiinnostaa.

Scheimer, Ralf. 1976. Martin-Luther-Universität Halle-Wittenberg. Näillä tiedoilla mistä tahansa tieteellisestä kirjastosta löydät tutkimuksen.

Piti vielä sanoa, että kirjoittelet täällä aamuyöstä suurimmaksi osaksi, joten sekin tukee maanisuuden teoriaa. ;)

Bipostelija kirjoitti:

Piti vielä sanoa, että kirjoittelet täällä aamuyöstä suurimmaksi osaksi, joten sekin tukee maanisuuden teoriaa. ;)

Pahoittelen! Bipous ei ole sairaus vaan luonnehäiriö. Minä kerron totuuden, vaikka bipot eivät siitä välitä. Sen kertoo jo tämän ad hominem -hyökkäysten määrä! Bipo ei kykene käsittelemään faktaa: bipo ei ole looginen, inhimillinen yksilö. Bipo ei pysty sanomaan faktoille vastaan muuta kuin sen, että niiden kertoja on hullu! Tyypillistä!

Useinhan alkoholistit ovat melkoisen kamalia tapauksia päissään. Aika monet muuttuvat ihanasta ihmisestä hirviöksi alkoholin vaikutuksen alaisena, oli sitten bipo tai ei. Isäni ei ollut bipo, mutta aivan kamala kännissä. Oli henkistä väkivaltaa ja fyysistä. Selvänä ei mitään tuollaista. Mielestäni tuo ei liity millään tavalla bipoihin, vaan kaikkiin alkoholisteihin. Se on sitten eri asia, jos on maaninen ja juonut. Toki joku bipovihaaja voi olla tästä eri mieltä, mutta sitten ei tunne muuten psyykkisesti terveitä alkoholisteja ollenkaan.

Tuskin sinä saat häntä lopettamaan. Minäkin yritin eksäni aikoinaan pelastaa alkoholin pauloista, mutta huonosti kävi. Hän jatkoi touhujaan ja minä romahdin henkisesti. Ihmisen täytyy itse haluta eroon alkoholista, kukaan toinen ei häntä voi pelastaa. 40-50% bipoista kun kärsii päihdeongelmista.

Ja ei, sinun ei todellakaan pidä jaksaa. Itse sain niin pahoja traumoja päihdeongelmaisen bipon kanssa seurustelusta, etten ole vieläkään selvinnyt niistä. Itsekin olen bipo, mutta sairauteni on melko lievää enkä käytä alkoholia. Minun eksälläni oli taipumus kadota moniksi päiviksi ryyppyreissuilleen tai tehdä muuten vaan katoamistemppuja, jolloin ei vastannut puhelimeen moniin päiviin. Jatkuvaa valehtelua ja toisiin ihastumista. Kiitos, mutta ei kiitos. Olen ansainnut paremman miehen rinnalleni. Muista ihan tosissaan se, ettet ole vastuussa kumppanisi juomisesta. Olet vastuussa vain omasta jaksamisestasi. Voithan tietenkin hänelle yrittää puhua, ettet jaksaisi enää tuota käytöstä ja alkoholismia. Ja pyytää häntä hakemaan apua. Menette vaikka yhdessä A-klinikalle, jos hän siihen suostuu. Voimia kovasti!

Marianne77karkki kirjoitti:

Useinhan alkoholistit ovat melkoisen kamalia tapauksia päissään. Aika monet muuttuvat ihanasta ihmisestä hirviöksi alkoholin vaikutuksen alaisena, oli sitten bipo tai ei. Isäni ei ollut bipo, mutta aivan kamala kännissä. Oli henkistä väkivaltaa ja fyysistä. Selvänä ei mitään tuollaista. Mielestäni tuo ei liity millään tavalla bipoihin, vaan kaikkiin alkoholisteihin. Se on sitten eri asia, jos on maaninen ja juonut. Toki joku bipovihaaja voi olla tästä eri mieltä, mutta sitten ei tunne muuten psyykkisesti terveitä alkoholisteja ollenkaan.

Tuskin sinä saat häntä lopettamaan. Minäkin yritin eksäni aikoinaan pelastaa alkoholin pauloista, mutta huonosti kävi. Hän jatkoi touhujaan ja minä romahdin henkisesti. Ihmisen täytyy itse haluta eroon alkoholista, kukaan toinen ei häntä voi pelastaa. 40-50% bipoista kun kärsii päihdeongelmista.

Ja ei, sinun ei todellakaan pidä jaksaa. Itse sain niin pahoja traumoja päihdeongelmaisen bipon kanssa seurustelusta, etten ole vieläkään selvinnyt niistä. Itsekin olen bipo, mutta sairauteni on melko lievää enkä käytä alkoholia. Minun eksälläni oli taipumus kadota moniksi päiviksi ryyppyreissuilleen tai tehdä muuten vaan katoamistemppuja, jolloin ei vastannut puhelimeen moniin päiviin. Jatkuvaa valehtelua ja toisiin ihastumista. Kiitos, mutta ei kiitos. Olen ansainnut paremman miehen rinnalleni. Muista ihan tosissaan se, ettet ole vastuussa kumppanisi juomisesta. Olet vastuussa vain omasta jaksamisestasi. Voithan tietenkin hänelle yrittää puhua, ettet jaksaisi enää tuota käytöstä ja alkoholismia. Ja pyytää häntä hakemaan apua. Menette vaikka yhdessä A-klinikalle, jos hän siihen suostuu. Voimia kovasti!

Lue lisää

Kiitos vastauksesta.hän kyllä pystyy lopettamaan juomisen kun haluaa, mutta sitten kun menee yksikin kalja, sitä jatkuu monta päivää tai viikkoa, kunnes tulee pohja niin pahasti vastaan että hänen tyttärensä tai minä ei halua olla hänen kanssaan tekemisissä niin silloin hän "parantaa tapansa" ja myöntää itsekkin miten hän muuttuu. mutta kun putki taas alkaa, niin mitään vastaavaa ei ole koskaan sanottukkaan. ja valheet ovat mitä älyttömämpiä, kuten ei ole puheaikaa, ja 15 minuutin päästä tulee tekstiviesti. eronneet olemme monta kertaa, hänen aloitteestaan, mutta aina hän on halunnut minut takaisin. hän on kertonut myös että olen hänen elämänsä rakkaus ja jos tulee tilanteita, minun pitää taistella, koska hän haluaa olla vain minun kanssani, mutta milläs taistelen kun kaikki keskustelu päätyy riitelyyn...olin muuttamassa jo pois paikkakunnalta, asuntokin oli jo melkein kokonaan sovittu erään eroamisen jälkeen, ilmoitin asiasta hänelle, hän mietti pari päivää ja ilmoitti että haluaa olla kanssani, enpä sitten lähtenyt..ja nyt sitten tilanne on tämä riitelyä, anteeksipyyntöjä, ja samantien uutta riitelyä, aiheesta kuin aiheesta. tietäisinpä tarkoittaako hän tosissaan että rakastaa minua..ja jos, miten saisin ymmärtämään että asioiden pitää muuttua, puheet eivät auta muuta kuin että joo,joo, ja mikään ei muutu. hän on elämäni tärkein ihminen ja en haluaisi luopua hänestä, koska tiedän että sen jälkeen hän ajautuu täysin rappiolle. tiedän että se ei ole vastuullani, mutta jos eroamme ja näin käy, en kestä sitä syyllisyyttä.

Rankkaa on... kirjoitti:

Kiitos vastauksesta.hän kyllä pystyy lopettamaan juomisen kun haluaa, mutta sitten kun menee yksikin kalja, sitä jatkuu monta päivää tai viikkoa, kunnes tulee pohja niin pahasti vastaan että hänen tyttärensä tai minä ei halua olla hänen kanssaan tekemisissä niin silloin hän "parantaa tapansa" ja myöntää itsekkin miten hän muuttuu. mutta kun putki taas alkaa, niin mitään vastaavaa ei ole koskaan sanottukkaan. ja valheet ovat mitä älyttömämpiä, kuten ei ole puheaikaa, ja 15 minuutin päästä tulee tekstiviesti. eronneet olemme monta kertaa, hänen aloitteestaan, mutta aina hän on halunnut minut takaisin. hän on kertonut myös että olen hänen elämänsä rakkaus ja jos tulee tilanteita, minun pitää taistella, koska hän haluaa olla vain minun kanssani, mutta milläs taistelen kun kaikki keskustelu päätyy riitelyyn...olin muuttamassa jo pois paikkakunnalta, asuntokin oli jo melkein kokonaan sovittu erään eroamisen jälkeen, ilmoitin asiasta hänelle, hän mietti pari päivää ja ilmoitti että haluaa olla kanssani, enpä sitten lähtenyt..ja nyt sitten tilanne on tämä riitelyä, anteeksipyyntöjä, ja samantien uutta riitelyä, aiheesta kuin aiheesta. tietäisinpä tarkoittaako hän tosissaan että rakastaa minua..ja jos, miten saisin ymmärtämään että asioiden pitää muuttua, puheet eivät auta muuta kuin että joo,joo, ja mikään ei muutu. hän on elämäni tärkein ihminen ja en haluaisi luopua hänestä, koska tiedän että sen jälkeen hän ajautuu täysin rappiolle. tiedän että se ei ole vastuullani, mutta jos eroamme ja näin käy, en kestä sitä syyllisyyttä.

Lue lisää

Tuollaisilla ihmisillä on taipumus löytää niitä "huolehtijoita" rinnalleen. Isälläni oli melkein heti uusi nainen, kun me äidin kanssa lähdimme ja niin oli tällä bipo-eksälläni myöskin, kun me erosimme. Toki aina on se vaihtoehto, että hän ei ketään löydä tai edes halua ja sitten saattaa olla rappio edessä. En osaa sanoa, että rakastaako hän sinua oikeasti vai ei. Minä aina ajattelin, ettei eksäni rakasta minua, kun käyttäytyy huonosti eikä lopeta juomista. Mutta ei se aina mene tuolla tavoin. Addiktio saattaa olla niin voimakas, ettei siitä pysty ilman omaa vahvaa tahtoa pääsemään eroon. Nyt jälkeenpäin tiedän, ettei eksäni minua rakastanut, mutta sinun tilanteestasi en osaa sanoa. Mitä vaistosi sanoo sinulle? Minulle ei koskaan tullut sellaista oloa, että eksäni olisi rakastanut minua. Uskon että sen tuntee, jos toinen oikeasti rakastaa.

Marianne77karkki kirjoitti:

Tuollaisilla ihmisillä on taipumus löytää niitä "huolehtijoita" rinnalleen. Isälläni oli melkein heti uusi nainen, kun me äidin kanssa lähdimme ja niin oli tällä bipo-eksälläni myöskin, kun me erosimme. Toki aina on se vaihtoehto, että hän ei ketään löydä tai edes halua ja sitten saattaa olla rappio edessä. En osaa sanoa, että rakastaako hän sinua oikeasti vai ei. Minä aina ajattelin, ettei eksäni rakasta minua, kun käyttäytyy huonosti eikä lopeta juomista. Mutta ei se aina mene tuolla tavoin. Addiktio saattaa olla niin voimakas, ettei siitä pysty ilman omaa vahvaa tahtoa pääsemään eroon. Nyt jälkeenpäin tiedän, ettei eksäni minua rakastanut, mutta sinun tilanteestasi en osaa sanoa. Mitä vaistosi sanoo sinulle? Minulle ei koskaan tullut sellaista oloa, että eksäni olisi rakastanut minua. Uskon että sen tuntee, jos toinen oikeasti rakastaa.

Lue lisää

No eipä sitten toiminut tämä suhde vaikka hän haki apua juomiseensa, raitistui, jne. samalla muuttui kokoajan etäisemmäksi, yhteinen aikamme loppui, yhteyttä otettiin vain kun hän tarvitsi apuani. väittää rakastavansa, haluavansa olla kanssani, mutta silti pani suhteen poikki. yrittäessäni keskustella hänen kanssaan ja kysellä syitä päätökseen, hän alkaa riitelemään, ei puhu mitään, tai lyö luurin korvaan. minä olen kuulemma se joka on sekaisin, ja minun pitäis hakea apua. rakastan häntä älyttömästi, mutta en tiedä haluanko hänen kuuluvan elämääni enää millään tavalla. olen tullut loukatuksi niin monta kertaa ja niin monella tavalla. tietyistä syistä joudun ainakin ensi kevääseen asti näkemään häntä tietyin väliajoin, ja nyt mietin miten selviän näistä tilanteista. pitäisikö olla kuin en tuntisikaan häntä...

Rankkaa on.. kirjoitti:

No eipä sitten toiminut tämä suhde vaikka hän haki apua juomiseensa, raitistui, jne. samalla muuttui kokoajan etäisemmäksi, yhteinen aikamme loppui, yhteyttä otettiin vain kun hän tarvitsi apuani. väittää rakastavansa, haluavansa olla kanssani, mutta silti pani suhteen poikki. yrittäessäni keskustella hänen kanssaan ja kysellä syitä päätökseen, hän alkaa riitelemään, ei puhu mitään, tai lyö luurin korvaan. minä olen kuulemma se joka on sekaisin, ja minun pitäis hakea apua. rakastan häntä älyttömästi, mutta en tiedä haluanko hänen kuuluvan elämääni enää millään tavalla. olen tullut loukatuksi niin monta kertaa ja niin monella tavalla. tietyistä syistä joudun ainakin ensi kevääseen asti näkemään häntä tietyin väliajoin, ja nyt mietin miten selviän näistä tilanteista. pitäisikö olla kuin en tuntisikaan häntä...

Lue lisää

Voimia sinulle ja jaksamista hänen kanssaan, tiedän kokemuksesta että rankkaa on ja tulee olemaan, kannattaa miettiä kuinka kauan jaksaa ja kannattaako omaa elämää uhrata ja mitä itse saa muuta kuin pahan olon.

Jatkanpas tähän samaan syssyyn tätä tarinaa, edellinen oli tuolloin heinäkuussa ja kaikki hyvin, vaan eipä ollut kaukanakaan uusi maniavaihe, joka meidät sitten erotti, tää vaihe kesti n.3kk.:tta ,olemme edelleenkin ystäviä ja olen hänen tekemisistään tietoinen kokoajan. Minä olisin kyllä ollut valmis ja olisin vieläkin ,jatkamaan suhdettamme, joka kesti melkeinpä päivälleen vuoden, mutta hän tahtoi sen lopettaa, ei sanojensa mukaan tahdo satuttaa enempää,vaikka tää erokin sattuu, mutta ehkä näin parempi, en tiedä aika näyttää, rakkautta suhteestamme ei puuttunut,eikä se ole vieläkään mihinkään mennyt, mutta se ei aina riitä!
Teille jotka aloittelette tämtä sairautta potevan kanssa, sanoisin ,että on oltava valmis kaikkeen jos mieli sen onnistua.
Minä olisin ollut valmis kaikkeen, sitä en tiedä miten kauan olisin jaksanut, mutta...
Kuten joku jo aiemmin on tuolla maininnut , meilläkin oli näin ,että ne alakulovaiheet olivat paljon helpompia kestää ,kuin maniavaiheet, niissä ,kun menee kaikki asiat sekaisin velatkin tuntuu saatavilta ja raha_asiat menee aivan päin peetä , puhumattakaan näistä muista hyppelyistä!
Tämä minun kaverini ainakin muuten on aivan ihastuttava lempeä, rakastettava, ymmärtävä ja fiksu ihminen, tää maniavaihe vaan saa hänestä esiin aivan toisen välinpitämättömän ,kenestäkään piittaamattoman itseriittoisen ihmisen, että ei voi oikein uskoa ,että on sama ihminen kyseessä.
Että jos tällaiseen suhteeseen alkaa, ei kannata loukkaantua pienistä, sillä siellä takana on kumminkin se hyvä ihminen.
Et tällaisia kokemuksia minulla, koittakaa jaksaa te kaikki joilla on näitä vaikeuksia, nyt voin kyllä sanoa ,että vielä tällä iälläkin olen (en ole enää nuori hupakko) oppinut ja kokenut aivan kokemisen arvoisia asioita ja päivääkään en antaisi pois, olen saanut ymmärrystä lisää!!!!

Tää Sinun vaihtoehtoinen suhde voisikin olla aivan hyvä, kun ei tahtois luovuttaa koknaan, jotenkin ,kun tuntuu ,että olen hänelle hyväksi ja hä kyllä kieltämättä minulle
Kyllä rankkaa oli se yhdessä olo ,kun ei oikein tiennyt jäi aina vähän ,kuin kyttäilemään, että missä ollaan menossa, siis pelko näistä manioista hallitsi.
Mutta kivaa ,kun on tämä foorumi missä voi jakaa näitä kokemuksia, kun on paljon ihmisiä jotka vain tuomitsevat suoralta kädeltä ja se ei ketään auta eteenpäin!
Kiitos Elena ja muutkin täällä!

Kun lukee näitä tarinoita, tulee vahvasti esille läheisriippuvuus. Vaikka toinen tekisi kuinka pahaa toiselle, aina annetaan anteeksi ja kierre jatkuu.
Lähtekää hyvät ihmiset menemään huonosta suhteesta ja laittakaa ne sairaat hyväksikäyttäjät oman onnensa nojaan.
Kun siihen suhteeseen jää roikkumaan sairastuu itsekin ja kohta ei ole ulospääsyä. Rahat ja rakkaus on mennyttä. Ei ole kuin toisen ihmisen kannattelu omilla käsivarsilla. Hänelle elämä, itselle loputun musta surkeus ja hätä.
Monet bibot jättävät lääkkeensä syömättä, kun haluvat pilviin pitämään hauskaan, mistään tai kestään välittämättä. He luulevat , että saavat tehdä mitä haluavat. Elävät kuin pedot. Valehtelevat, manipuloivat ja juhlivat ja juovat. Eivät ole köyhiä, eivätkä kipeitä.
Kun verhot laskeutuvat, alkavat taas kaivata auttajaa, joka valvoo heidän masennustaan ja auttavat taas pilviin. Maksattavat elämänsä, kun kaikki on mennyt holtittomuuksiin.
Nuo bipipääät eivät tarvitse kumppania, ihan samanlailla kuin alkoholistitkaan. Heidän kanssaan on todella tuskallista elää. He vetävät kaiken voiman läheisestään itselleen, eivätkä välitä vaikka toinen vierellä henkisesti kuolee. On sanonta: "Ota heikko hartioille, silläkin uhalla, että kun sinusta voimaa saatuaan, hän vihaa sinua".
Ei kannata ottaa hartioille liikaa taakkaa, ei missään nimessä.
Kannattaa kiertää kaukaa ja elää omaa elämää ,johon ei bipot ja alkoholistit kuulu.

Tästä sairauudesta kärsivät voisivat ottaa kumppanikseen samaa sairastavan. Tiedä vaikka saisivat manioitakin samaan aikan. Olis heillä ainakin hauskaa. Makaisivat masentuneinakin yhdessä, Kuka heitä sitten hoitaisi ja ruokkisi ?

Harmi kun itsellä vähän juna mennyt jo seurustelujen suhteen. Kirjoitit niin ihastuttavasti että olisin pyytänyt treffeille. Itsellä enempikin unipolaarista oireilua ollut ja nyt lääkkeiden kanssa kaikki ok. Parhaat voinnit ja tsemiä!

Mä elän avioliitossa bibo miehen kans ja on hyviä ja vaikeita aikoja.. Meillä on myös kolme lasta. On päiviä kun toivoisi että tää loppuisi ja päiviä kun kaikki on pitkäänkin hyvin. Kiva lukea että muitakin on..biboille toivon jaksamista ja edelliselle *diagnoosiaodotellessa* jotenkin en usko että oli sitten terve pariskunta tai ihminen ei elämä koskaan ole pelkkää juhlaa. Elämä on kaunis ja ihana kuin ruusu, mutta ruusutkin pistelee ja lopulta kuihtuu. Itse oon kai vaan vahva tai tyhmä nainen joka koittaa tämän yhden elämän elää kunnialla läpi. Kolme lasta jotka ovat aivan omaa luokkaansa ovat minulle niitä rakkaimpia koko maailmassa. Rakastan myös miestäni tietenkin niin myötä kuin vasta mäessä. Kukin tekee päätökset itse, mutta omasta terveydestä on tärkeää huolehtia.

Olen myös miehen kanssa yhdessä kellä se kakkostyypin kaksisuuntainen. Hän syö lääkkeitä ja kaikki meillä hyvin, ellei suurenmoisesti. Menetin jo toivon siitä että löytäisin itselleni hyvän kumppanin mutta nyt on ihanaa kun vierellä on elämää herkästi näkevä, kaunis ihminen. On ihanaa käydä kirjallisuudesta ja taiteista keskusteluita hänen kanssaan, käydä näyttelyissä, konserteissa...keskustella elämästäkin niin syvällisesti ja eri sävyjä nähden. Olen kiitollinen tästä kaikesta. Hän myös tukee minua kun minulla on ollut vaikeaa. Kukaan ei aikaisemmin ole ollut vastaavanlainen.

Vetääkö kamaa? Kaksisuuntainen mielialahäiriö on mieli(kuvitus)sairaus. Ei sellaisia ole kuin Mikä-mikä-maassa. Saatte puolestani elää molemmat siellä niin kuin haluatte. Syyt kumppanisi käytökseen ovat kuitenkin toisaalla.

95pg7c3 kirjoitti:

Vetääkö kamaa? Kaksisuuntainen mielialahäiriö on mieli(kuvitus)sairaus. Ei sellaisia ole kuin Mikä-mikä-maassa. Saatte puolestani elää molemmat siellä niin kuin haluatte. Syyt kumppanisi käytökseen ovat kuitenkin toisaalla.

Lue lisää

Ei hän käytä päihteitä. On kyllä aikoinaan, vuosia siten käyttänyt paljonkin ja tuhoa nekin ovat aivoissa jo tehneet. Kyllä se bipo on ihan tutkitusti todellinen sairaus, jossa aivokemia/ välittäjäaineet ovat sekaisin. Sitä vaikka kuinka koittaa ymmärtää toista, niin jaksaa hämmästellä kuinka tunnekylmäksi ihminen voi hetkessä muuttua!

Huihai2 kirjoitti:

Ei hän käytä päihteitä. On kyllä aikoinaan, vuosia siten käyttänyt paljonkin ja tuhoa nekin ovat aivoissa jo tehneet. Kyllä se bipo on ihan tutkitusti todellinen sairaus, jossa aivokemia/ välittäjäaineet ovat sekaisin. Sitä vaikka kuinka koittaa ymmärtää toista, niin jaksaa hämmästellä kuinka tunnekylmäksi ihminen voi hetkessä muuttua!

Lue lisää

"Kyllä se bipo on ihan tutkitusti todellinen sairaus, jossa aivokemia/ välittäjäaineet ovat sekaisin."

Ei pidä paikkaansa. Ei ole tieteellisesti katsoen sairaus. Ainoastaan kielikuvallinen sairaus, jos niin haluat ilmaista. Aivoissa ei ole mitään vialla, ennen kuin henkilö on ollut psykiatrisessa 'hoidossa'.

Totta, kyllä se masennus olisi vieläkin kamalampaa katseltavaa. Ehkä näissä mania jaksoissa on vain siirrettävä ne omat tunteet syrjään ja odoteltava, että koska se ihana ihminen sieltä viitsii taas palata maan pinnalle!

Ole onnekas että miehellä edes seisoo. "Lääkkeet" nimittäin tuppaavat monesti pilaamaan erektion.

Voin kirjoittaa aiheesta uuteen blogiini ehkä se voisi avata vähän tilannetta

Minä myös ollut naimisissa sellaisen kanssa.Väliin yhtä helvettiä.Siihen vielä kauhea läheisriippuvuus! Nytten asun yksin kaukana hänestä(300km) kun sain työpaikan keskisuomesta. Elämäni nyt rauhallista uuden kaverin kanssa. Toivon silti entiselleni voimia selvitä elämästä hyvin,mitä uskonkin koska hänellä lääkitys.

Ehkä se miehes sekoilu ei alkujaankaan ollut mitään bipolarisuutta?
Mistä lähtien huonolle käytökselle on pitänyt antaa diagnoosi? Jos se olikin vain k-päinen idiootti, joka tilapäisesti ei halunnut olla perheenisä, vaan suuri naistenmies.
Halusi takaisin kotiin tajuttuaan munanmeensa. Mutta ne lääkkeet vei elämästä valon...
Ajattele, itse teot on mitä on, mutta:
Onko sun helpompaa kestää mielisairasta tohjoksi lääkittyä vai ihan sitä entistä, mutta nyt mulkuksi tietämääsi.

Hajotat oman pääsi tuossa suhteessa. Ei tule mies koskaan muuttumaan. Lue nämä kirjotukset uudelleen niin valaisee hyvin mitä elämäsi tulee olemaan. Ainakin siihen asti, kun bipo pakkaa kimpsunsa ja häipyy yht äkkiä. Selän takana on ehtinytkin hoidella jo uudet uhrit sopivasti hollille.. Mieti nyt tarkkaan onko tämmönen suhde se, mitä haluat?? Ansaitset varmasti tasasemman kumppanin, etkä ns. Hoitosuhdetta jossa kohta olet oman pääsi hoitaja.. Näitä on toki eri asteisia tyyppejä, mutta ikävää on, että yleensä on lisäksi muitakin ongelmia ja persoonahäiriöitä siihen päälle.

Minun täytyy kysyä että mitä tämä/tuo kaikki tekee sinulle itsellesi? Minun puolisollani on kaksisuuntainen ja hän jätti lääkkeensä taas pois koska on niiden vuoksi niin kovin väsynyt. Ymmärrän toki ettei hän halua olla "lääkkeissä" ja väsynyt koko ajan mutta jos hän ei niitä syö joudun olemaan itse ihan koko ajan varpaillani mitä sanon tai mistä alan keskusteleen hänen kanssaan. Hänen hermonsa pettävät heti jos asiat eivät mene hänen tahtomallaan tavalla. Hän muuttuu kylmäksi ja empaattisuus katoaa.
Koen itseni todella väsyneeksi tilanteeseen. Koen että olen täysin arvoton ihminen. En haluaisi suhteesta lähteä, meillä kun on lapset ja kaikki mutta en tiedä kuinka tästä voi enää jatkaa. Hän on lopettanut lääkkeensä niin monta kertaa ja siitä se helvetti sitten lähtee irti ja minä joudun tekeen hirveän työn jotta saan hänet taas takaisin hoidon piiriin. En vain tiedä mitä tämän asian kanssa voi enää tehdä ja kuinka tätä jaksaa itse.