Olen 22v nainen, ja epäilen sairastavani masennusta. Jokin henkinen sairaus on pakko olla, koska ei tämä ihan normaaliakaan ole.
Välillä saattaa olla parinkin kuukauden jaksoja, jolloin en tunne juuri ollenkaan masentuneisuutta. Sitten saattaa iskeä sietämätön ahdistus, johon liittyy itkuisuutta ja itsetuhoisia ajatuksia. Se iskee yleensä kuin salama kirkkaalta taivaalta ja lamauttaa täysin. Edellisenä päivänä olen saattanut tuntea itseni ihan onnelliseksikin jopa. Itkusta ei tule loppua, en pysty syömään, makaan vain ja ajattelen kamalia asioita. Tämä ahdistus saattaa kestää kuukaudenkin putkeen, tosin siihenkin ajanjaksoon liittyy joitakin hyviä päiviä ja täysin lamaannuttavaa ahdistusta ei ole koko ajan, mutta surullisuutta ja alakuloa kylläkin. Joinain päivinä saatan yhtenä hetkenä olla täysin lamaantunut ja ajatella itsetuhoisia ajatuksia, ja parin tunnin päästä uskon pystyväni mihin vaan tulevaisuudessa ja saavani mitä ikinä haluan. Kun tämän asian tajuaa, ajattelee vain, että mitä helvettiä? Ei normaali ihminen voi käydä "onnensa kukkuloilla" ja itsemurhan partaalla saman päivän aikana.
Välillä minusta tuntuu, että alakuloisuus voisi olla läsnä elämässäni 24/7, mutta jotenkin saan välillä pyristeltyä itseni pois siitä tunteesta ja uskoteltua itselleni, että "kaikki on ihan hyvin", vaikka todellisuudessa niin ei ole. Siirrän vain vaikeat asiat johonkin hamaan tulevaisuuteen. Ja muutama kuukausi saattaa sujua hyvin tuossa valheessa.
Uskon, että olen ollut jollain tapaa sairas hieman yli 2 vuotta. Silloin elämässäni oli stressaava elämänvaihe, jonka jälkeen nämä ahdistuskohtaukset ovat alkaneet. Kävin asian takia tukiryhmässä, ja koin, että siitä oli oikeasti apua. En usko, että ahdistukseni johtuu enää kovinkaan paljoa siitä asiasta, koska koen, että olen oppinut elämään asian kanssa tukiryhmässä käymisen takia.
Perhetaustani eivät ole kovin ruusuiset. Tulen hyvin toimeen vanhempieni kanssa ja rakastan heitä, mutta lapsuudessani oli riitaisa avioero ja näin myös väkivaltaa. Perheessäni on ollut vakavia tapaturmia, syöpää ja mielenterveysongelmia. Isäni on alkoholisti. Hän hoitaa työnsä ja asiansa, mutta tissuttelee joka päivä, ja sitä tissuttelua (ja välillä kovempiakin kännejä) olen seurannut vierestä koko pienen ikäni. Taustalla on pieni pelko koko ajan siitä, että koska isä tuhoaa terveytensä lopullisesti päihteillä, ja tuntuu, että hänestä joutuu huolehtimaan. Tuntuu, että joudun huolehtimaan myös äitini yksinäisyydestä, ja koen velvollisuutta siitä, että minun täytyisi pitää hänelle seuraa kun viikonloppuisin menen kotiin (opiskelen toisella paikkakunnalla), ettei hän masennu. Tykkään viettää hänen kanssaan aikaa, mutta olen kuitenkin parikymppinen ihminen, jolla on "omaakin elämää". Hän on myös alkanut juomaan enemmän kuin ennen, mikä huolestuttaa minua. Korostan nyt vielä, ettei hän vaadi minua viettämään aikaa kanssaan, vaan velvollisuuden tunne lähtee kai lähinnä itsestäni.
Välillä saattaa olla parinkin kuukauden jaksoja, jolloin en tunne juuri ollenkaan masentuneisuutta. Sitten saattaa iskeä sietämätön ahdistus, johon liittyy itkuisuutta ja itsetuhoisia ajatuksia. Se iskee yleensä kuin salama kirkkaalta taivaalta ja lamauttaa täysin. Edellisenä päivänä olen saattanut tuntea itseni ihan onnelliseksikin jopa. Itkusta ei tule loppua, en pysty syömään, makaan vain ja ajattelen kamalia asioita. Tämä ahdistus saattaa kestää kuukaudenkin putkeen, tosin siihenkin ajanjaksoon liittyy joitakin hyviä päiviä ja täysin lamaannuttavaa ahdistusta ei ole koko ajan, mutta surullisuutta ja alakuloa kylläkin. Joinain päivinä saatan yhtenä hetkenä olla täysin lamaantunut ja ajatella itsetuhoisia ajatuksia, ja parin tunnin päästä uskon pystyväni mihin vaan tulevaisuudessa ja saavani mitä ikinä haluan. Kun tämän asian tajuaa, ajattelee vain, että mitä helvettiä? Ei normaali ihminen voi käydä "onnensa kukkuloilla" ja itsemurhan partaalla saman päivän aikana.
Välillä minusta tuntuu, että alakuloisuus voisi olla läsnä elämässäni 24/7, mutta jotenkin saan välillä pyristeltyä itseni pois siitä tunteesta ja uskoteltua itselleni, että "kaikki on ihan hyvin", vaikka todellisuudessa niin ei ole. Siirrän vain vaikeat asiat johonkin hamaan tulevaisuuteen. Ja muutama kuukausi saattaa sujua hyvin tuossa valheessa.
Uskon, että olen ollut jollain tapaa sairas hieman yli 2 vuotta. Silloin elämässäni oli stressaava elämänvaihe, jonka jälkeen nämä ahdistuskohtaukset ovat alkaneet. Kävin asian takia tukiryhmässä, ja koin, että siitä oli oikeasti apua. En usko, että ahdistukseni johtuu enää kovinkaan paljoa siitä asiasta, koska koen, että olen oppinut elämään asian kanssa tukiryhmässä käymisen takia.
Perhetaustani eivät ole kovin ruusuiset. Tulen hyvin toimeen vanhempieni kanssa ja rakastan heitä, mutta lapsuudessani oli riitaisa avioero ja näin myös väkivaltaa. Perheessäni on ollut vakavia tapaturmia, syöpää ja mielenterveysongelmia. Isäni on alkoholisti. Hän hoitaa työnsä ja asiansa, mutta tissuttelee joka päivä, ja sitä tissuttelua (ja välillä kovempiakin kännejä) olen seurannut vierestä koko pienen ikäni. Taustalla on pieni pelko koko ajan siitä, että koska isä tuhoaa terveytensä lopullisesti päihteillä, ja tuntuu, että hänestä joutuu huolehtimaan. Tuntuu, että joudun huolehtimaan myös äitini yksinäisyydestä, ja koen velvollisuutta siitä, että minun täytyisi pitää hänelle seuraa kun viikonloppuisin menen kotiin (opiskelen toisella paikkakunnalla), ettei hän masennu. Tykkään viettää hänen kanssaan aikaa, mutta olen kuitenkin parikymppinen ihminen, jolla on "omaakin elämää". Hän on myös alkanut juomaan enemmän kuin ennen, mikä huolestuttaa minua. Korostan nyt vielä, ettei hän vaadi minua viettämään aikaa kanssaan, vaan velvollisuuden tunne lähtee kai lähinnä itsestäni.
Vastaukset 5
Vanhimmat
(Jatkoa)
Yksi seikka, joka on minulle lähiaikoina laukaissut ahdistuskohtauksia, on mies, jonka kanssa olen pyörinyt reilun vuoden. Emme seurustele (koska hän ei halua), mutta käyttäydymme kuin seurustelevat. Näemme aina kuin mahdollista, vietämme aikaa hänen kavereidensa kanssa jne. Toisena viikkona hän saattaa olla oikein ihana minulle, ja seuraavana taas kylmä ja kolkko. Yleensä ne viikot, jolloin hän on "ihana", tunnen minäkin olevani onnellinen. Sitten tulee päivä jolloin hän kohtelee minua kylmästi ja ajattelen, että mikä minussa on vikana ja olen todella surullinen. Sitten saatan miettiä, että minkä helvetin takia tuhlaan elämääni paskassa ihmissuhteessa. Olemme puhuneet siitä, että lopettaisimme tämän jutun, mutta minä en pysty sitä lopettamaan, eikä näköjään hänkään kovin helposti. Edellisellä kerralla kun puhuimme asiasta, hän sanoi, ettei ole rakastunut minuun eikä koe tätä juttuamme seurusteluna. Juttelimme asiasta paljon muutakin ja lopulta sanoin hänelle lähtiessäni, että jos en tulisi ollenkaan hänen luokseen enää. Hän sanoi, että ei niin tarvitse tapahtua. Sovimme, että juttelemme seuraavana päivänä asioista, ja kun seuraavana päivänä hänen luokseen menin, hän yritti miellyttää minua kaikin tavoin ja kysyi, että nähdäänkö taas viikonloppuna kun tulen kotiin. Ja minä tietysti olin sulaa vahaa.
Tämä meidän suhteemme on ihan sairas, etten enää kestä. Hän on minulle tärkeä, ja haluaisin yrittää, mutta en kuitenkaan jaksa ajatusta, että olen sellaisen ihmisen kanssa, joka ei ole kanssani täysillä. Hän saa ajatukseni, huolenpitoni jne mutta minä en koskaan saa häntä kokonaan.
Suuri pelko on, että en löydä ketään muuta. En jaksa etsiä. Mistä edes löytäisin? Olen ajatellut vähentää baareissa käymistä, koska edellisen krapulan jäljiltä olen todella ahdistunut edelleen. Uskon, että alkoholi laukaisee minussa ahdistusta välillä myös. Koen olevani arvoton, jota saa kohdella miten lystää. Edelliset miessuhteenikin ovat olleet epänormaaleja. Koskaan en ole kokenut normaalia, tasapainoista suhdetta jossa molemmat välittäisivät täysin aidosti toisistaan. Mietin, miksi minä sen saa kokea sellaista? Enkö ansaitse sitä? Välillä ajattelen, että normaali parisuhde tekisi minut onnelliseksi, että muuta en tarvitsisi. Mutta ongelmat taitaa olla paljon syvemmällä.
Kamala vuodatus, ymmärrän jos kukaan ei jaksa lukea. Vielä kun kirjoitus varmaan pomppii sinne tänne. Mitäköhän minun pitäisi tehdä? Pelottaa mennä juttelemaan jollekin vieraalle ihmiselle. Olisi ihanaa, jos löytyisi jokin pilleri, joka tasaisi mielialaa. Pelkään vain lääkkeiden sivuvaikutuksia, ja auttavatko ne oikeasti. Huoh..
Haluaisin tietää, miten teitä on hoidettu, ja onko hoito auttanut?
Muutenkin olisi kiva kuulla mietteitänne ja kokemuksianne..
Kiitos.
Kyllä sun kannattaa rohkeasti mennä juttelemaan terveydenhoitajalle, lääkärille tai mielenterveystoimistoon. Ei tuollaista painolastia kannata yksin surra ja murehtia.
Suosittelen myös, että jätät tuon kurjan poikaystäväsi. Teidän suhde ei tee hyvää sulle ja lisää sun huonoa oloa ja ahdistusta. Sä oot vielä nuori ja varmasti löydät jonkun paremman ja sellaisen tyypin, joka oikeesti välittää susta.
Mielestäni sun kannattaisi puhua jollekkin, vaikka äidilleen jos on tuollaísta, kun on omassa perheessä ollut mielenterveyksiä, yhdellä... kannattais hankkia jostain jotain apua, voin sanoo että jos odottaa ja ajattelee omassa mielessään pitkäänkin se vaan pahentaa asioita : /
Suosittelen kyllä lämpimästi, että menet paikkakuntas psykologille/mielenterveystoimistoon. Jos et yksin pysty varaamaan aikaa, pyydä vaikka äitiäsi varaamaan se.
Minä myös kävin opiskelupaikkakunnalta joka viikonloppu kotona, ettei äitin tarvi olla yksin. Paljon ahdistusta, pakkoajatuksia, arvoton olo, mikään ei tunnu miltään. Elämässäni olen nähny riitelyä, kuolemaa, sairaskohtauksia yms.
Olen vuotta vanhempi sinua, olen ollut reilu puoli vuotta masennuksen takia sairaslomalla. Lääkkeitä olen syönyt myös sen puoli vuotta ja käyn psykologilla juttelemassa. Alussa tuntui joka päivä, että sekoaa, ei jaksa enää olla olemassa, mutta nyt jaksaa taas taistella ja uskoa, että parantuu.
Lainaus aloittajan viestistä:
”Koskaan en ole kokenut normaalia, tasapainoista suhdetta jossa molemmat välittäisivät täysin aidosti toisistaan. Mietin, miksi minä sen saa kokea sellaista? Enkö ansaitse sitä? Välillä ajattelen, että normaali parisuhde tekisi minut onnelliseksi, että muuta en tarvitsisi. Mutta ongelmat taitaa olla paljon syvemmällä.”
Tämä on erittäin tuttu tunne itsellenikin. Ajattelen myös, että parisuhde on se, joka viime kädessä on ainoa asia, joka voisi tehdä minut onnelliseksi. Tällaisen asian ääneen sanominen kuitenkin yleensä pelottaa ihmiset pois ympäriltä, sillä nykyään ihmiset elävät niin yksilökeskeistä elämää, että parisuhteen (ja ylipäänsä ihmissuhteiden) ajatellaan olevan vain jotain täytettä elämään, ei itsessään sisältö. Sanotaan, että ihmisen pitäisi pystyä olemaan onnellinen yksinäänkin ja vasta sitten kun onnellinen, niin kannattaa alkaa etsiä kumppania. Paskanmarjat, sanon minä.