Aaargh, menee tosiaankin jo pikkuhiljaa hermot paniikkihäiriöihin !
Mulla ikää pian 14, ja elämä ollut oikeestaan pienestä pitäen stressaavaa ja sellasta, että saanu murehtia ja huolehtia koko ajan.
Lievää masennusta huomasin ittelläni tuossa jotain reilu vuosi sitte. Mielessä koko ajan itsetuhoset ajatukset, ja tuli harrastettua ittensä tahallista satuttamista.
Onneks se sitte helpotti, vaikka tuosta ittensä satuttamisesta on toooosi vaikee päästä kokonaan eroon.
Mutta siis itse asiaan.. Ei tarvi olla mikään kummonenkaan asia/murhe, niin heti alkaa hengenahdistus, ja sydän lyo sataa ja tulee tykytyksiä/muljahduksia.
Sitte siinä haukon henkee, ja sitten alkaa huimaamaan, ja tulee ihan epätodellinen olo, ja joskus joudun ihan paniikissa kysymään "Oonko mä tässä?!"
Terkkarilla kävin sydämen tykytyksistä, huimauksesta ja "nielemisen vaikeuden" tunteesta. Ja sehän sano, että ilmiselvää paniikkihäiriötä..
Ehdotti jotain psykiatriaa, mutta kieltäydyin. Eiköhän tästä ominkin neuvoin selvitä. Ja musta tuntuu, että kyllä näiden kans pystyy kuitenkin elään, jos ei aivan mahdottomiks muutu..
Riippuu aina elämäntilanteesta kuinka pahasti kohtaukset ilmenee.
Yhdessä vaiheessa niitä oli päivittäin, nykyään ehkä pari kertaa viikossa.
Mulla tulee niin helpolla niitä. Ei tarvi, kun vähän pelästyä jostain esim. Järkyttävästä pääkivusta, niin alan heti pelätä kaikkia sairauksia, ja sitte alkaan taas haukkoon henkee.
Ja vielä kaiken lisäks mulla semmosta "sairauksien pelkoa", että tuntuu aina, että olis mitä milloinkin.
Muilla samanlaista? :/
Mulla ikää pian 14, ja elämä ollut oikeestaan pienestä pitäen stressaavaa ja sellasta, että saanu murehtia ja huolehtia koko ajan.
Lievää masennusta huomasin ittelläni tuossa jotain reilu vuosi sitte. Mielessä koko ajan itsetuhoset ajatukset, ja tuli harrastettua ittensä tahallista satuttamista.
Onneks se sitte helpotti, vaikka tuosta ittensä satuttamisesta on toooosi vaikee päästä kokonaan eroon.
Mutta siis itse asiaan.. Ei tarvi olla mikään kummonenkaan asia/murhe, niin heti alkaa hengenahdistus, ja sydän lyo sataa ja tulee tykytyksiä/muljahduksia.
Sitte siinä haukon henkee, ja sitten alkaa huimaamaan, ja tulee ihan epätodellinen olo, ja joskus joudun ihan paniikissa kysymään "Oonko mä tässä?!"
Terkkarilla kävin sydämen tykytyksistä, huimauksesta ja "nielemisen vaikeuden" tunteesta. Ja sehän sano, että ilmiselvää paniikkihäiriötä..
Ehdotti jotain psykiatriaa, mutta kieltäydyin. Eiköhän tästä ominkin neuvoin selvitä. Ja musta tuntuu, että kyllä näiden kans pystyy kuitenkin elään, jos ei aivan mahdottomiks muutu..
Riippuu aina elämäntilanteesta kuinka pahasti kohtaukset ilmenee.
Yhdessä vaiheessa niitä oli päivittäin, nykyään ehkä pari kertaa viikossa.
Mulla tulee niin helpolla niitä. Ei tarvi, kun vähän pelästyä jostain esim. Järkyttävästä pääkivusta, niin alan heti pelätä kaikkia sairauksia, ja sitte alkaan taas haukkoon henkee.
Ja vielä kaiken lisäks mulla semmosta "sairauksien pelkoa", että tuntuu aina, että olis mitä milloinkin.
Muilla samanlaista? :/
Vastaukset 10
Vanhimmat
Mulla samankaltainen historia, mutta nyttemmin oon aika hyvällä mallilla. Kävin läpi syömishäiriön, paniikkihäiriön, sairauksien ja epänorm. asioiden pelkoja, sosiaalistn tilanteiden pelkoa, masennusta... mulla sairaus muutti muotoaan ja oli sekoitus vähän kaikkea. Mutta kyllä sun kannattaa ehdottomasti paneutua kästtelemään ja voittamaan pelkosi... ehkäpä ammattiavulla tai ystävän tuella.
Oireiden kanssa ei kukaan jaksa kauaa, ne kun tuppaavat pahenemaan pitkittyessään... en halua pelotella, mutta ethän tyydy siihen "että kyllä mä nää kestän jotenkin". Nyt olis todella oikea vaihe pistää stoppi ja kääntää kelkkaa. Realistisesti voit kirjata pelkoja paperille esim. Pelkään syöpää, mutta pelko on turha. Tottakai se on ilkeä ajatus ja saakin olla, mutta hyväksyn etten voi ikinä olla täydellisen varma koko terveydentilastani. Luonnollinen vaisto herättelee, jos jokin on todella huomion arvoinen vaiva. Ei siis tarvitse huolehtia vaan elää- sitäpaitsi kivut, muhkurat ja rutinat kuuluvat ´normaaliin ihmiskehoon.
Voit myös pitää itsellesi kuvataide tai musiikkiterapiaa. Mut hei, tsemppiä sä pärjäät, oot fiksu ja sulla on elämä edessä, älä anna turhien pelkojen pilata iloasi.
Kiva, että sulla nykyään sitten paremmalla mallilla ! :)
Tää sai mulle hymyn huuleen, ja uskon parempaan huomiseen, Kiitos tuhannesti viestistäsi! :))
Hei!
Mä muistan vieläkin kun olin 5 luokalla ja mulla oli kaikenlaisia ongelmia ollut perheessä ja itte yritin olla aina vahva. Sitten sairastuin paniikkihäiriöön ja mulla oli pakkoajatuksia yms... Ajattelin silloin 11 vuotiaana, että oon onnellinen jos nää kaikki on kadonnut siihen mennessä kun oon 20 v! Ja aikaa se veikin... nyt oon 19vuotta ja täytän piakkoin 20. Elämä hymyilee ja kaikesta ollaan selvitty ilman lääkityksiä yms. Nyt oon tosi onnellinen..vieläkin kärsin vähän paniikkihäiriöstä, mutta se ei rajota mun elämää mitenkään :) Oon varma, että kun oon 25v niin mulla ei oo ollut kohtauksia enään hetkeen. Ainakin toivon niin :)
TSEMPPIÄ SULLE!!!! :) kaikesta selviää positiivisella ajattelutavalla. Ja tähän ei kuole.... :)
Jep, mä yritän kans itte ajatella mahdollisimman positiivisella tavalla :)
Mulla kans ollu ihan pienestä pitäen kaikkee.. Vanhempien ero oli aika iso juttu, ja, kun siihen liitty vielä kaikkia ikäviä muistoja, jotka nyt vanhempana on ilmestyny mieleen niinku ihan selvinä muistikuvina. Ja sitten sattunu ja tapahtunu vie senki jälkeen. Jotenkin se stressi kasaantuu ja sitte, kun sen vaan yrittää työntää sivuun, niin se joskus tuleeki eteen paljon isompana palana.
Mutta musta tuntuu kans, että selviän tästä ihan ilman lääkitystä, tai edes psykiatriaa. Ja pystyn aika hyvin puhumaan fammun kanssa näistä asioista, ja se tietää mun paniikkihäiriöistä, joten en mä ihan yksin tätä asiaa pohdi :)
Ja niinkuin totesit, eihän tähän kuole.. :)
Hieno juttu, että sulla menee nykyään paremmin ! :) Ja tsemppiä sullekkin vielä jatkolle !
Oon pahoillani ku joudun sanoo tän, mutta et selviä yksin. kyllä sun sinne psykiatrille kannattais mennä.
kokemusta on ja olen kanssa 14-vuotias
Niin riippuu.. Kyllä mä muutamalle ihmiselle, varsinkin fammulleni pystyn asioista hyvin puhumaan..
Ja musta tuntuu, että selviän kyllä ainakin toistaseks ilman psykiatriaa..
Jos asiat tästä pahenee, menen kyllä sitten puhumaan :)
Miksi kieltäydyit psykiatrista? Ei se ole mikään tabu ja kamala paikka. Itse kävin juttelemassa psykologin kanssa ja minun kohdalla siitä oli apua (auttoi ymmärtämään syyt paniikkikohtausten takana), vaikka loppupeleissä avuksi otettiin myös lääkitys.
Miksi ihmiset pelkäävät hakea ja saada apua? Miksi pitäisi kaikki kestää itse? Itsekin sanoit, että sulla menee harmot paniikkihäiriön takia. Mieti siis tarkkaan kuinka kauan kestät taistella yksin....
Takana yli 25 v paniikkihäirötä.
Miksi ei psykiatri kelpaa ja apu?!
Niin.. Kai se psykiatri vois auttaa, mutta ei tunnu houkuttelevalta ajatukselta..
Mulla tässä keväällä terveystarkastus, jos siellä sitte otan vaikka asiaa esiin.
Musta tuntuu, että mun stressi vaan lisääntyis siitä psykiatrista.
Mitä siellä sitte pitää tehä?
Enkä mä pystyis tuosta noin vaan ruveta puhumaan asioista jollekki tuntemattomalle..
Kuule, ne psykiatrin on niin ovelia, että sä alat puhumaan ihan huomaamatta asioista. Totta kai se ensimmäinen käynti stressaa ja jännittää, mutta suosittelen todella lämpimästi, että otat avun vastaan ja käyt juttelemassa asioista. Sun paniikkikohtauksiin voi löytyä syy jostain sellaisesta asiasta, jota et välttämättä ole itsekään tajunnut.
On hieman typerää ja lapsellistakin, että kieltäytyy keskuteluavusta vain sen takia, että ei viitsi sinne mennä eikä tiedä mistä siellä puhuisi! Jos sulla on todellakin ahdistusta ja ph, niin hae hyvä ihminen siihen apua!!!