Mä en tiä onko mulla jonkin asteinen paniikkihäiriö vai onko se jotain muuta.. Mulla tulee joskus ihan yllättäen tai sit joskus jos jännittää jotain niin sellanen olo, että maha menee sekasin, sydän lyö nopeesti, tulee joskus kuvottava olo,haukotuttaa hirveesti, vatsan lihakset menee ihan jännittyneiks ja sit pään sisällä tulee tunne, että nyt mä tarvin apua tähän kamalaan oloon/sairauteen tai mä oon vakavasti sairas ja välillä tulee tosi voimakas pelko et mä kuolen. Pelkään kauheesti sairauksia ja kuolemaa ni heti jos vähän särkee päätä oon ihan varma et mulla on kasvain päässä ja kuolen nuorena. Oon 21.Kertokaa omia kokemuksianne.En tiä pitäiskö mennä lääkäriin, mut en halua mitään pillereitä.Kukaan sukulaisista/kavereista ei tiedä tästä mitään..vielä ainakaan.Pelkään vaa et tää pahenee joskus..pelottaa.
Paniikkihäiriö vai joku muu??
Pelokas
61526
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 6
Vanhimmat
Mulla on ollut noi samat oireet jo vuosia.
olisi mukava kirjotella,
kohtalotovereita en ole tähän mennessä löytänyt.
Kertoisin myös mielelläni mitä kaikkea minulle on diagnosoitu,ja mikä on mua auttanut.Ja haluaisin myös tietää muiden selviytymiskeinoja jokapäiväisessä elämässä.
muut vastaanvanlaisista oireista kärsivät,kirjoittakaa tekin.
[email protected]
Oireesi viittaa paniikkihäiriöön. Vaikka et haluakkaan niin sinun olisi hyvä käydä lääkärin kanssa juttelemassa asiasta! Siellä sulle kerrotaan eri vaihtoehdot. Muista että lääkkeiden syöntiä saati paniikkihäiriötä ei tarvitse hävetä! Ihmiset kyllä ymmärtävät kun tietävät mistä on kyse!
En halua pelotella, mutta kun itse pitkittelin lääkäriin menoa niin lopulta kohtaukset olivat niin pahoja että minun oli pakko mennä ja aloittaa lääkeiden syönti. Mitä aikaisemmin menet sen parempi!
Mielelläni en lääkkeiden syöntiä aloittanut, mutta ne ovat estäneet kohtauksien tulemista jonka vuoksi elämäni on helpottunut. Toivottavasti tästä oli jeesiä! Tsemiä!
Voi kuinka tutulta kirjoituksesi tuntuikaan, sillä olen läpikäynyt aivan saman. Ero on vain siinä, että olin tuohon aikaan just 30v täyttänyt. Oireet iskivät kuin salama kirkkaalta taivaalta illalla Seuraa sängyssä lukien. Töissä juttelin työkaverini kanssa tuntemuksistani (=pää paisui, sydän tykytti, kuoleman pelko jne). Hänellä samaiset oireet olivat alkaneet juuri sinun ikäisenä, ja usein oli häntä myös viety ambulanssilla sairaalaan sydänkohtauksen saaneena - tervettä miestä! Niinkuin ei hän, en myöskään minä uskonut lääkäreitä, että minussa ei ole elimellistä vikaa. Olin yksinkertaisesti päättänyt, että kuolen kohta. (Täytän pian 50v)
Hain apua mielenterveyspolilta ja sain lääkkeitä. Ne lopetin hyvin lyhyeen (olin tehdä tyhmyyksiä)ja päätiin, että jos en tästä elävänä selviä, niin sitten en. Poikamme oli tuolloin 10v. Työtoverini sanoi minulla olevan ikäkausikriisi ja paniikkihäiriö, josta toipuminen vie 5v. Kiitti vaan lohdutuksesta, ajattelin tuolloin, sillä sehän tuntui aivan liian pitkältä ajalta. Kohtaukset olivat niin toden tuntuisia, että sain tehdä töitä päästäkseni niistä eroon. Kehitin oman systeemin, eli kun kohtaukset iskivät, niin käskin niiden painua vittuun (ihan oikeasti) samalla sanoen, että tämä ei ole todellista!! Kehitin ts. ns.omasuojan, joka toimi - paitsi se vei melkein sen ajan, jonka työtoverini ilmoitti - 5v. Älä missään tapauksessa anna pelkotiloille valtaa, älä menetä toivoa, sillä toivoa on aina olemassa, vaikka joskus tuntuisikin, että kaikki on menetetty!!! Sinä tulet selviytymään tästä koettelemuksesta voittajana, kunhan et vain anna periksi!! Kaikki tälläinen on tarkoitettu kasvattamaan ihmistä - opettamaan -, jos sitä vain osaa oikein tulkita ja ymmärtää!! Älä siis menetä toivoasi, sillä kyllä se aurinko vielä paistaa!! Tsemppiä ja voimia!!!!
Tuli seura lehdestä mieleen että itse olen lukenut varmaan kymmenen kertaa kaikki lainassa olevat apu-lehdet läpi...ei oo parempaa luettavaa, kun ei varaa tilata lehtiä =( Alkaa muistaan jo ulkoo..
On kyllä tuskaista katsella kun kello käy viittä aamuyöllä eikä uskalla nukahtaa kun ahdistaa ja pelottaa...nykyään on jo vähän helpottanu =)taistelu jatkukoon!!
Oli upea lukea rohkaiseva vastauksesi toiselle paniikkihäiriöiselle. Itse olen "sairastunut" vasta pari kuukautta sitten ja tämä ongelma vaikeuttaa suunnattomasti elämääni.
Täytyy myöntää,että viestisi toi kyyneleet silmiin. Siis onnenkyyneleet, kun on ihan oikeatsi tästä selvinneitä ihmisiä, jotka ymmärtävät tilanteen.
Kun nyt olet kokeneempi tässä asiassa, niin kysyisin onko sinulla koskaan ollut ns. sähköiskumaisia tuntemuksia nukkumaan mennessä (humahtelua päässä jne.)? Minulla niitä on ja lisäävät entisestään paniikin tunnetta, mutta jos löytyisi selitys asialle, varmaan olokin taas helpottuisi.
PS.tulostin vastauksesi, jotta voin huonoina hetkinä muistaa, että tästä voi päästä yli. Toivottavasti et pahastu ;)
Voi miten tuttua tuo kaikki kertomasi onkaan. Pahimmillaan oireet olivat 20 -3o-vuotiaana. En uskaltanut puhua oireista muille, panikoin yksin, mikä tietenkin pahensi asiaa. Siloin, (-70-luvulla) ei vielä puhuttu paniikkioireista. Pahimman paniikkini koin ensimmäisen lapseni ollessa muutaman kuukauden ikäinen. Tuntui kuin sydän olisi haljennut, hengitystä salpasi...kuoleman pelko oli hirveä. Mieheni katseltua tilannetta aikansa, tilasi ambulanssin, veivät Meilahteen päivystykseen. Siellä tutkittiin, eikä elimellistä vikaa löytynyt. Sitten lääkäri antoi paperipussin ja pyysi hengittämään siihen, jolloin tilanne laukesi ja pasittivat minut kotiin. Myöhemminkin joskus käytin lääkärin neuvomaa konstia, mikä toi helpotusta hyperventilaatioon (ylihengittämistä) Lääkäri ei maininnut lääkkeistä mitään, enkä minäkään niitä koskaan hankkinut. Kohtaukset iän myötä harvenivat. Jälkikäteen ajatellen olisi pitänyt hakea ammattiauttajan apua, koska niin paljon paniikkikohtaukset vaikeuttivat elämääni silloin.