Te korillinen saastaisia nilviäisiä selässäni,
Uskon että narsismin hoidossa analyytikon täytyy tehdä paljon enemmän kuin olla kaikuna. Olen päätynyt näkemään, että narsistisen potilaan analyytikon täytyy tulla ”rakkauden narriksi”. Toisin sanoen potilaan kohdatessamme meidän täytyy tulla toimeen omien narsististen tarpeittemme kanssa ilman, että annamme niiden hallita itseämme. Meidän täytyy sisäistää se, että arvostamme elämää enemmän kuin kuvitelmaa siitä. Toisinaan meidän täytyy olla valmiita siihen, että vaikutamme hupsuilta.
Konkreettisella tasolla tämä tapahtuu siten, että analyytikko käsittelee hoidossa seikkoja, jotka mahdollisesti tuottavat häpeää. Kuinka suhtaudun omiin virheisiini? Mitä teen omien lipsahdusteni kanssa? Kun potilas syyttää minua siitä, etten auta, asettaa työni arvon kyseenalaiseksi tai yleisemmin kyseenalaistaa koko psykoanalyysin arvon, reagoinko defensiivisesti? Täytyykö minun vaalia omaa mielikuvaani hinnalla millä hyvänsä? Täytyykö minun näyttää terävältä, oikeassa olevalta, hyvää tarkoittavalta, intuitiiviselta, emotionaaliseen vasteeseen kykenevältä, omin avuin toimeen tulevalta? Täytyykö minun nousta jokaisesta ristiriitaisesta ajatustenvaihdosta ”ruusulta tuoksuen”? Olenko halukas ottamaan ihmisten välisiin suhteisiin liittyviä riskejä hoidon nimissä? Kuulostaako hullulta, jos sanon, että se on oikein? Saatanko itseni vaaraan kohdata potilaan taholta ylenkatsetta, hylkäämistä, halveksuntaa? Syvemmällä tasolla, kuinka paljon minun tarvitsee uskoa hoidon loppuunsaattamiseen? Yleisemmin sanottuna, kuinka paljon voin ottaa itselleni kunnian hoidon tuloksista?
Kuinka helposti voin antaa itselleni luvan itkeä potilaan edessä, tai kysyä mahdollisesti hassuja kysymyksiä? Voinko olla ”lapsellisen” innokas, avoimen utelias. Voinko tarvita apua? Voinko kysyä tietoa potilaalta niissä asioissa, joissa hänellä on enemmän asiantuntemusta kuin minulla? Mikä on tunne niissä kohdissa tai niinä hetkinä, jolloin minä olen se, joka kysyy tai tarvitsee tai on emotionaalisempi?
Tässä ovat olennaiset auttamisen muodot, joiden uskon olevan välttämättömiä narsistisen potilaan hoidossa.
http://narsistienuhrientuki.yhdistysavain.fi/tietoa/julkaisut/muita_hyodyllisia_artikkeleita_j/__new_page_-124609
Uskon että narsismin hoidossa analyytikon täytyy tehdä paljon enemmän kuin olla kaikuna. Olen päätynyt näkemään, että narsistisen potilaan analyytikon täytyy tulla ”rakkauden narriksi”. Toisin sanoen potilaan kohdatessamme meidän täytyy tulla toimeen omien narsististen tarpeittemme kanssa ilman, että annamme niiden hallita itseämme. Meidän täytyy sisäistää se, että arvostamme elämää enemmän kuin kuvitelmaa siitä. Toisinaan meidän täytyy olla valmiita siihen, että vaikutamme hupsuilta.
Konkreettisella tasolla tämä tapahtuu siten, että analyytikko käsittelee hoidossa seikkoja, jotka mahdollisesti tuottavat häpeää. Kuinka suhtaudun omiin virheisiini? Mitä teen omien lipsahdusteni kanssa? Kun potilas syyttää minua siitä, etten auta, asettaa työni arvon kyseenalaiseksi tai yleisemmin kyseenalaistaa koko psykoanalyysin arvon, reagoinko defensiivisesti? Täytyykö minun vaalia omaa mielikuvaani hinnalla millä hyvänsä? Täytyykö minun näyttää terävältä, oikeassa olevalta, hyvää tarkoittavalta, intuitiiviselta, emotionaaliseen vasteeseen kykenevältä, omin avuin toimeen tulevalta? Täytyykö minun nousta jokaisesta ristiriitaisesta ajatustenvaihdosta ”ruusulta tuoksuen”? Olenko halukas ottamaan ihmisten välisiin suhteisiin liittyviä riskejä hoidon nimissä? Kuulostaako hullulta, jos sanon, että se on oikein? Saatanko itseni vaaraan kohdata potilaan taholta ylenkatsetta, hylkäämistä, halveksuntaa? Syvemmällä tasolla, kuinka paljon minun tarvitsee uskoa hoidon loppuunsaattamiseen? Yleisemmin sanottuna, kuinka paljon voin ottaa itselleni kunnian hoidon tuloksista?
Kuinka helposti voin antaa itselleni luvan itkeä potilaan edessä, tai kysyä mahdollisesti hassuja kysymyksiä? Voinko olla ”lapsellisen” innokas, avoimen utelias. Voinko tarvita apua? Voinko kysyä tietoa potilaalta niissä asioissa, joissa hänellä on enemmän asiantuntemusta kuin minulla? Mikä on tunne niissä kohdissa tai niinä hetkinä, jolloin minä olen se, joka kysyy tai tarvitsee tai on emotionaalisempi?
Tässä ovat olennaiset auttamisen muodot, joiden uskon olevan välttämättömiä narsistisen potilaan hoidossa.
http://narsistienuhrientuki.yhdistysavain.fi/tietoa/julkaisut/muita_hyodyllisia_artikkeleita_j/__new_page_-124609
Vastaukset 6
Vanhimmat
Kuin musiikkia korvilleni. Kiitos ;-)
http://www.youtube.com/watch?v=0xuFnP5N2uA&feature=player_embedded
http://www.imdb.com/title/tt0112883/
En aluksi muistanut ... Mutta olen nähnyt tämän filmin joskus kauan sitten. Ikätoverini Johnny Depp näytteli poikapääosan. En silloin varmaan ollut ihan valmis filmiä katsomaan niin kuin nyt katsoisin.
Tärkeintä on toisen ihmisen kunnioitus, ilman sitä on kaikki muu turhaa ja hukkaan heitettyä aikaa ja vaivaa.
Alan uskoa, tai sanoisinko paremminkin, alan olla enenevissä määrin ryhmäterapian kannalla. Jossa mukana hoidettavia ja terapeutteja. Tähän saamani valossa eihän kukaan ole niin hullu (=kaikkivoipa) analyytikko, että hermot kestää yhtäkään täyspäänarsistin valitusvirsiä kuunnella. Ilmankos se minunkin naamioherrani kääntyi pötköttelijän rooliin. Tosin ei hän missään katsonut tarpeelliseksi pötkötellä. Ehkei se ollut sitten niin tarpeellista.
Omalta terapeutiltani toivoisin vähintäänkin inhimillisyyttä itsenään, läsnäoloa ja aitoja tunneilmaisuja. Taitoa osoittaa olennainen menemättä pikkusieluiseen mukaan.
Heterogeeninen, ehdottomasti. Mielellään myös monikulttuurinen ja monialainen asiantuntijuus pohjalla.