Sain viime syksynä lähetteen terveyskeskuksen kautta ja mulle sanottiin, että pääsen juttelemaan terapeutin/psykologin/vastaavankaltaisen ihmisen kanssa tilanteestani. Lääkäri oli selvästi sitä mieltä, että olen lievästi masentunut.
Käynnit meni oikein hyvin ja oli sinällään miellyttäviä, pääsi puhumaan mieltä painavista asioista ja miettimään, mitä tämän elämän kanssa tulisi tehdä. Paitsi etten jutellut sille henkilölle, jonka luokse olin lähetteen saanut... No, ei siinä mitään kovin ihmeellistä ollut, kunnes sitten tuli viimeinen käyntikerta (yhteiskäynti huoltajan kanssa) ja mulle sanottiin päin naamaa, etten mä ole masentunut ja että ne ei oikein tiedä mikä mulla on. BDI-testin olen täyttänyt kolmesti (siihen en luota enää, koska yhdellä hetkellä tuntuu yhdeltä, toisella aivan toiselta, ja joskus vastausvaihtoehtojen väliin tekis mieli lisätä vielä yksi tai sit valita useampi, mutta eihän niin voi tehdä...) ja jokaisella kerralla tulos on ollut siellä lievän alakulon tuntumassa. Ahdistunutkaan en ole.
Kai olen sitten luullut väärin nämä neljä vuotta. Ilmeisesti mielenterveysalan ihmiset oikeasti osaa asiansa. Ilmeisesti masennus ei ole sitä, että kun herää aamulla ja miettii kouluun lähtöä, alkaa itkeä sitä, ettei jaksa. Ilmeisesti se ei myöskään ole niitä hetkiä, kun tekis vain mieli nukkua viikko tai kaksi, lakata olemasta hetkeksi, että elämä tuntuisi sen jälkeen mielekkäämmältä. Kai se on sitten sitä normaalia, murrosikään kuuluvaa mielialojen nopeaa vaihtelua. Niin, ja eihän ahdistus tarkoita sitä itkettävää, kuristavaa tunnetta, kun miettii kouluttautumista ja töitä, eikä yhtään tiedä mihin suuntaan pitäisi tai haluaisi lähteä...
Jos olisin pukeutunut kokomustaan, värjännyt hiukset mustiksi, vetänyt meikit överiksi ja itkenyt silmät päästäni (viiltelystä puhumattakaan) ennen sinne menoa, ehkä mut olis otettu vakavammin. Koska eihän normaalisti pukeutuva, asiallisesti käyttäytyvä nuori (joka on vielä kipukammoinen) voi olla masentunut. Se ei itke, se ei raivoa ja se pitää jossain määrin huolta itsestään. Sillä on kaikki hyvin.
Ei välttämättä ole. Se on pintaa, suojakuori. Mä en osaa enkä halua itkeä tuntemattomien ihmisten nähden. Negatiivisten tunteiden näyttäminen jollekin on luottamuksenosoitus.
Sanoivat sitten (se oli lokakuun lopulla, jos en muista pahasti väärin), että joulukuun aikana tulee lähete psykologisiin testeihin. Tämä mun kanssa puhunut henkilö sitten soitti pari päivää sitten ja kertoi, että psykologiksi valmistuva opiskelija lähettää mulle sopivia aikoja postitse ja suorittaa nämä testit. Tiedän kyllä, että lasten ja nuorten mielenterveyspalvelut on alityöllistettyjä ja potilaita on paljon mutta... No, sentään eivät vain tyrkänneet purkkia kouraan että 'syö tuosta'. Sitä on sattunut parillekin kaverille.
Että näin täällä hyvinvointivaltiossa. Me nuoret olemme tämän maan tulevaisuus, miksi meihin ei siis panosteta? Joku viisas ihminen vois vastata siihen, itse en nimittäin vastausta keksi.
Käynnit meni oikein hyvin ja oli sinällään miellyttäviä, pääsi puhumaan mieltä painavista asioista ja miettimään, mitä tämän elämän kanssa tulisi tehdä. Paitsi etten jutellut sille henkilölle, jonka luokse olin lähetteen saanut... No, ei siinä mitään kovin ihmeellistä ollut, kunnes sitten tuli viimeinen käyntikerta (yhteiskäynti huoltajan kanssa) ja mulle sanottiin päin naamaa, etten mä ole masentunut ja että ne ei oikein tiedä mikä mulla on. BDI-testin olen täyttänyt kolmesti (siihen en luota enää, koska yhdellä hetkellä tuntuu yhdeltä, toisella aivan toiselta, ja joskus vastausvaihtoehtojen väliin tekis mieli lisätä vielä yksi tai sit valita useampi, mutta eihän niin voi tehdä...) ja jokaisella kerralla tulos on ollut siellä lievän alakulon tuntumassa. Ahdistunutkaan en ole.
Kai olen sitten luullut väärin nämä neljä vuotta. Ilmeisesti mielenterveysalan ihmiset oikeasti osaa asiansa. Ilmeisesti masennus ei ole sitä, että kun herää aamulla ja miettii kouluun lähtöä, alkaa itkeä sitä, ettei jaksa. Ilmeisesti se ei myöskään ole niitä hetkiä, kun tekis vain mieli nukkua viikko tai kaksi, lakata olemasta hetkeksi, että elämä tuntuisi sen jälkeen mielekkäämmältä. Kai se on sitten sitä normaalia, murrosikään kuuluvaa mielialojen nopeaa vaihtelua. Niin, ja eihän ahdistus tarkoita sitä itkettävää, kuristavaa tunnetta, kun miettii kouluttautumista ja töitä, eikä yhtään tiedä mihin suuntaan pitäisi tai haluaisi lähteä...
Jos olisin pukeutunut kokomustaan, värjännyt hiukset mustiksi, vetänyt meikit överiksi ja itkenyt silmät päästäni (viiltelystä puhumattakaan) ennen sinne menoa, ehkä mut olis otettu vakavammin. Koska eihän normaalisti pukeutuva, asiallisesti käyttäytyvä nuori (joka on vielä kipukammoinen) voi olla masentunut. Se ei itke, se ei raivoa ja se pitää jossain määrin huolta itsestään. Sillä on kaikki hyvin.
Ei välttämättä ole. Se on pintaa, suojakuori. Mä en osaa enkä halua itkeä tuntemattomien ihmisten nähden. Negatiivisten tunteiden näyttäminen jollekin on luottamuksenosoitus.
Sanoivat sitten (se oli lokakuun lopulla, jos en muista pahasti väärin), että joulukuun aikana tulee lähete psykologisiin testeihin. Tämä mun kanssa puhunut henkilö sitten soitti pari päivää sitten ja kertoi, että psykologiksi valmistuva opiskelija lähettää mulle sopivia aikoja postitse ja suorittaa nämä testit. Tiedän kyllä, että lasten ja nuorten mielenterveyspalvelut on alityöllistettyjä ja potilaita on paljon mutta... No, sentään eivät vain tyrkänneet purkkia kouraan että 'syö tuosta'. Sitä on sattunut parillekin kaverille.
Että näin täällä hyvinvointivaltiossa. Me nuoret olemme tämän maan tulevaisuus, miksi meihin ei siis panosteta? Joku viisas ihminen vois vastata siihen, itse en nimittäin vastausta keksi.
Vastaukset 4
Vanhimmat
MASENNUSTESTIT ovat vaikeita täyttää. Itselläni olot vaihtelevat hurjasti ja ei aina ole niin masentunut. Onkin ehkä järkevää täyttää sen PAHIMMAN OLOTILAN MUKAAN, JOTTA SAA HOITOA.
Kun itse menin hakemaan eka kertaa hoitoa, ei päällepäin näkynyt mitään. Kukaan kaveri ei nähnyt mitään. Edelleenkään ei ulkokuoressani ole mitään, mikä kertoisi, että sairastan mielenterveysongelmia, mutta sisältä olen rikki ja ongelmat ovat todella syvällä.
KENELLÄKÄÄN IHMISELLÄ EI OLE OIKEUTTA VÄHÄTELLÄ SUN KOKEMUSTA. OLET ITSE ITSESI ASIANTUNTIJA!!
Mulla kesti pitkään saada apua masennukseen. Useita vuosia jopa, koska en tunnistanut omaa oloani enkä siksi osannut hakea apua.
Tällä hetkellä parantumiseni on prosessissa jonka laukaisi ensin synnytyksen jälkeinen masennus, johon lääkeet ja saamani keskusteluapu helpotti ja sen jälkeen lopetin lääkkeiden syömisen omatoimisesti.
No siitä seurasi takapakkia, jonka vuoksi tuntui kuin oireet olisivat hetkeksi jopa pahentuneet. Jouduin pakottamaan itseni pyytämään apua. Terveyskeskuksessa oli nuori vastaanottaja, jolle sanoin haluavani epillereitä. Toisella käynnillä vastaanotossa oli mukavan oloinen vanhempi rouva jolle annoin puhelimestani luettavaksi hätäni laadun.
Tällä tavalla pääsin itse ensin neuvolan psykiatriselle sairaanhoitajalle ja sitä kautta lähetteellä psykiatriselle poliklinikalle, jossa minulle annettiin antaa jaksottaista keskustelu apua, lääkäreiden kontorolliaikoja ja annettiin mahdollisuus lääkehoitoon oman tahdon mukaan. Ei pakotettu. Vasta kun itse huomasin oman toimintakykyni vakavasti alentuneen ja vaikuttavan lasten ja oman elämisen laatuun jouduin nöyrtymään ja pyytämään lääkäriajan, jotta saisin toimintakykyni takaisin ja mielen tasapainoon.
Ja vihdoin se tapahtui. Olen noin viikon - melkein kaksi ollut lääkehoidossa. Enää ei tarvitse itse taistella pitääkseen itseänsä kasassa, silti tuntien olonsa surkeaksi. Nyt saa olla oma itsensä eikä ole jatkuvaa uhan tunnetta, että joku 'huomaisi' mun olevan jotenkin kipeä, outo tai huonovointinen.
Olen vihdoin jopa 'hyvä'vointinen eli tai siis tasapainossa. En liikaa enkä liian vähän.
Toivotan kaikille saman asian kanssa kamppaileville rutkasti hyvän läsnäoloa ja varjelusta.
Sanoppas muuta. Onko kipeä kivessä kun se on toisessa. Onko myös niin että niitä tosivaikeita tapuksia on niin paljon. Kuitenkin masennus pitäisi hoitaa juuri alussa, ettei se pitkittyisi.
Meneehän toki lievä alkakulo monella itsestäänkin ohi. Mikäli asia ei niin tunu olevan, mene van vielä sinnikkäästi pyytämään apua. Ja ihmisä ne terveydenhoitohenkilökuntakin ovat. Heisäkin monet ovat masentuneita ja työskentelevät jaksamisen äärirajoilla.
Kiitos vastanneille! Näiden lukeminen auttaa paljon, vaikkei ehkä uskoisi. Tiedän olevani toisinaan vähän liiankin kiltti ja "mä pärjään kyllä" -asenteella liikkeellä ja huomasin nyt sen olevan ehkä juuri se syy, mikseivät asiat ole edenneet mihinkään suuntaan. Huomiselle onkin varattu ensimmäinen käynti ja siinä lomassa pääsee ehkä juttelemaankin.
Katsotaan miten asiat etenee. Kuulostaa kyllä melko optimistiselta omiin korviini, mutta tällä hetkellä on jopa vähän parempi tunnelma, kiitos teidän.