En välitä enää oikeasta elämästäni. Mulla on asiat niin huonosti oikeassa elämässäni, se on tyhjää ja merkityksetöntä, enkä saa siihen mitään sisältöä ja vaikka saisinkin, en saa pidettyä sitä yllä. Olen menettänyt vuosien varrella lähes kaikki ihmiset elämästäni, sillä en ole panostanut heihin. He ovat aina olleet toissijaista "pakkopullaa", kun taas haaveeni paremmasta ja helpommasta elämästä jossain tuolla kaukana ykkösenä. Olen tuhlannut lähes kaiken vapaa-aikani haaveiluun ja uuden elämän suunnitteluun, koska tämä oikea elämäni ei tunnu missään, se ei tuo samanlaista hyvänolontunnetta, se tuottaa vain pahaa oloa, pelkoa ja pettymyksiä ja halua paeta taas haaveisiin takaisin.
Olen jatkuvasti omissa haaveissani ja unelmissani, mutten saa niitä tuotua todellisuuteen, koska minun pitäisi alkaa elää tosissani oikeaa elämääni saavuttaakseni ne. Sen sijaan vain haaveilen ja haaveilen ja odotan niiden itsestään toteutumista. Sitten voin alkaa elää elämääni, kun se on sellaista kuin haaveissani. Uskon joskus niin käyvän, kunhan vain jaksan odottaa ja haaveilla.
Toisaalta samalla oma elämäni, todellisuus, kärsii ja tuottaa minulle yhä enemmän ja enemmän tuskaa. Joskus ärsyttää, kun todellisuus vie niin paljon aikaa haaveilultani. Tämä ajatus kuulostaa kauhealta, eikö sen terveellä, järkevällä ihmisellä pitäisi mennä toisinpäin? Että haaveilu haittaisi elämää, eikä niin että elämä haittaisi haaveilua.
Olen niin pitkään ollut hukassa. En saa iloa enää arkisista asioista, ihmisten kanssa juttelusta. Se ei kiinnosta ja on turhaa. Haaveilu on vain se mistä enää saan iloa. Tosin haaveissanikin olen paljon ihmisten kanssa tekemisissä, en vain suomalaisten. Haaveissa se tuntuu vain paremmalta. Todellisuus on paskaa, ei se voi koskaan tuntua hyvältä. Aina on jokin pielessä, toisin kuin haaveissa.
Olen jatkuvasti omissa haaveissani ja unelmissani, mutten saa niitä tuotua todellisuuteen, koska minun pitäisi alkaa elää tosissani oikeaa elämääni saavuttaakseni ne. Sen sijaan vain haaveilen ja haaveilen ja odotan niiden itsestään toteutumista. Sitten voin alkaa elää elämääni, kun se on sellaista kuin haaveissani. Uskon joskus niin käyvän, kunhan vain jaksan odottaa ja haaveilla.
Toisaalta samalla oma elämäni, todellisuus, kärsii ja tuottaa minulle yhä enemmän ja enemmän tuskaa. Joskus ärsyttää, kun todellisuus vie niin paljon aikaa haaveilultani. Tämä ajatus kuulostaa kauhealta, eikö sen terveellä, järkevällä ihmisellä pitäisi mennä toisinpäin? Että haaveilu haittaisi elämää, eikä niin että elämä haittaisi haaveilua.
Olen niin pitkään ollut hukassa. En saa iloa enää arkisista asioista, ihmisten kanssa juttelusta. Se ei kiinnosta ja on turhaa. Haaveilu on vain se mistä enää saan iloa. Tosin haaveissanikin olen paljon ihmisten kanssa tekemisissä, en vain suomalaisten. Haaveissa se tuntuu vain paremmalta. Todellisuus on paskaa, ei se voi koskaan tuntua hyvältä. Aina on jokin pielessä, toisin kuin haaveissa.
Vastaukset 6
Vanhimmat
Minusta haaveissa eläminen voi olla ihan yhtä tyydyttävää kuin todellisuudessa. Todellisuudessa elämisen haaveilusta erottaa vain se, että se näkyy myös muille. Ja eikö sitä pitäisi elää itselleen eikä näyttääkseen muille? Haaveissa voi myös tehdä paljon enemmän. Todellisuudessa eläminen on vain keholle tyydytyksen hakemista. Haaveilusta ei saa fyysistä tyydytystä, mutta henkistä saa vielä enemmän kuin todellisuudesta, jos niin tahtoo.
No, en minäkään aina haaveile. Välillä on ihan mukava haastaa itsensä ja kroppansa urheilemalla, mutta sitten taas palata ihailemaan itseään peilin eteen ja haaveilemaan jostain ulkomaalaisesta miehestä, jonka sillä kropalla tulee vielä saamaan.
Itsekkin haaveilen. Minusta haaveilu on hyvä aisia ellei ole kokonaan jossain satu maailmassa. Haaveet johdattaa elämässä jos uskaltaa toteuttaa ne. Tartu johonkin unelmaan ja toteuta se.
Minulla on tuo sama ongelma, vaikken ole ihan varma, tarvitseeko sitä ongelmaksi määritellä.
Olen vuosikausia elänyt suurelta osin haaveissa. Olen matkustellut, rakastunut, rakastanut, eronnut, perustanut perheen, ollut Nobel-palkittu kirjailija, riidellyt ja tapellut raivoisasti, laulanut suurilla estradeilla, olen ollut tanssija, missi, malli, olen kostanut toinen toistaan karmivammilla tavoilla koulukiusaajilleni ym, ja kaiken tämän olen tehnyt haaveitteni maailmassa, joka on paljon ihanampi kuin todellisuus.
Ilman keskeytystä pystyn jopa kymmenisen tuntia vain istumaan ja tuijottamaan seiniä haaveillen. En ole koskaan tavannut toista, jolla olisi näin runsas sisäinen elämä ja mielikuvitus. Koen olevani täysin vapaa haaveillessani: liidän ja syöksyn minne tahdon ja viivyn missä haluan. Olen onnellinen siellä, toisessa maailmassa. Silloin tällöin kirjoitan haaveitani pieniksi oudoiksi tarinoiksi.
Olen joskus huvittanut itseäni ajatuksella, että mitä jos tulevaisuudessa kaikki ihmiset vähitellen alkavat olla tällaisia, haaveilijoita. Ihmiset olisivat sosioemotionaalisesti omavaraisempia ja lauhkealuontoisempia, koska saisivat tyydytetyiksi hurjimmatkin fantasiansa siellä toisessa maailmassa. Ekologisempaakin tämä on, kun matkustamiseen ei tarvita lentokoneita eikä autoja ja ylipäätään energiankulutus on minimissä.
Hei Täyskuu, voisitko joskus laittaa tänne niitä kirjoituksiasi, olisi kiva lukea niitä?
Minun haaveeni yleensä toteutuvat.
Allekirjoitan täysin kirjoituksesi. Tajusin just, että haaveissa eläminen on ollu mulle keino selviytyä todellisuudesta. Se on ollut pakokeino pois todellisuudesta. Mutta haaveiluhan on epätodellisuutta. Ja todellisuus on aina epätodellisuutta rikkaampaa. Minua on helpottanut se, että jos pakenen haavemaailmaani, tulen sieltä ulos keskittymällä hengitykseeni.