Minusta kun tapaa uuden ihmisen. Naisen tai miehen! Minä olen mies. Niin
miksi sitä sitten ujostelee. Olen omaa ujouttani joskus miettinyt. Musta ujous on mielentila et jos toinen ei sitten tykkääkään minusta. Ei haluta mokata bvaikka treffejä joten puhuu mahdollisimman vähän. Itse en enään ole niin ujo, uskalla puhua ja kysyä asioita. Avata keskustelua. Alkuhan on aina hankalaa!
Pelkäävätkö ihmiset et mokaa jotenkin treffit ja jos sit toinen ei tykkääkkään sinusta? Esim baarissa en oo koskaan ollut ujo. Voin mennä puhuu aivan tuntemattomalle naiselle ja kehuu sitä kauniiksi ja silleen. mut sit kun tapaa kahestaan jonkun ihmisen ketä ei tunne niin sit käyttäytyy erilailla. Siis ei ole mulle väliä onko humalassa vai ei. jos kahestaan tapaa jonkun kivan naisen niin se on vähän sellanen pakko tilanne et on pakko tehdä vaikutus siihen treffi kumppaniin. Et ei vaan pysty olemaan oma itsensä!!?? Mitä mieltä olette??
miksi sitä sitten ujostelee. Olen omaa ujouttani joskus miettinyt. Musta ujous on mielentila et jos toinen ei sitten tykkääkään minusta. Ei haluta mokata bvaikka treffejä joten puhuu mahdollisimman vähän. Itse en enään ole niin ujo, uskalla puhua ja kysyä asioita. Avata keskustelua. Alkuhan on aina hankalaa!
Pelkäävätkö ihmiset et mokaa jotenkin treffit ja jos sit toinen ei tykkääkkään sinusta? Esim baarissa en oo koskaan ollut ujo. Voin mennä puhuu aivan tuntemattomalle naiselle ja kehuu sitä kauniiksi ja silleen. mut sit kun tapaa kahestaan jonkun ihmisen ketä ei tunne niin sit käyttäytyy erilailla. Siis ei ole mulle väliä onko humalassa vai ei. jos kahestaan tapaa jonkun kivan naisen niin se on vähän sellanen pakko tilanne et on pakko tehdä vaikutus siihen treffi kumppaniin. Et ei vaan pysty olemaan oma itsensä!!?? Mitä mieltä olette??
Vastaukset 17
Vanhimmat
Esimerkiksi koulukiusaaminen voi johtaa ujouteen ja epävarmuuteen.
Niin, ja jos olet persoonallisuuden piirteiltäsi ujo jo ennen kouluunmenoa ja kiusaamista, niin voitte kuvitella loput. Itselleni on näin käynyt
Niin... vaikea sanoa. Sanoisin, että ainakin omassa tapauksessani 'ujous' tulee häpeästä. Esimerkiksi vihaan ulkonäköäni ja jotenkin hävettää ajatella mitä vaikka joku nainen ajattelee, kun näin ruma tyyppi tulisi juttelemaan.
Meikäläisellä on pienehkö ujous josta yritän päästä eroon. Lapsena ennen murrosikää olin tosi villi tapaus enkä yhtään ujo. Jo ensimmäisellä luokalla alkoi verbaalinen kiusanteko (lisänimi), joka ei silloin haitannut, mutta ajan kuluessa se alkoi häiritsemään. Varsinkin murrosiässä ja sen jälkeen minua alkoi hävettää tämä lisänimi ja yritin päästä siitä eroon. Oli vaikeaa olla oma itsensä, kun muista kouluista tulleet tuntemattomat ihmiset kutsuivat minua tällä nimellä (sana leviää pienellä paikkakunnalla), kaikenkukkuraksi tähän asiaan ei koskaan puututtu koulun osalta.
En pitänyt omasta ulkonäöstäni tuolloin, en sit tiedä johtuiko se muiden aiheuttamasta paineesta ja häpeästä, mutta nykyään olen ihan sujut ulkonäköni kanssa ja rehellisesti sanottuna olen jopa komea. Minulle jäi tosi huono itsetunto noista ajoista vaikka niistä ajoista on 10 vuotta aikaa ja vielä tänäkin päivänä yritän itsetuntoani kohottaa. Noh, joka tapauksessa tämä vanha häpeä ja ujous näkyy vieläkin opiskeluissani. Monesti jään taka-alalle, kun monta ihmistä puhuu asiasta x. Yleensä minulla on joku mielipide asiasta, mutta en saa suutani auki koska pelkään ettei mielipidettäni hyväksytä ja minua alettaisiin taas paheksumaan.
Löytyisikö teiltä jotain vinkkejä asiaan, miten saan parannettua omatuntoani ja kuinka päästä eroon ujoudesta?
Kellään ei ole asiaa koskien mielipidettä eikä pysty auttamaan?
Ala tykkäämään siitä lisänimestä ja käyttämään sitä itsekin -käännä se voimavaraksi ja tee siitä sigu emaileihisi.
En pysty auttamaan sillä olen itse samanlainen, että pysyn keskusteluissa taka--alalla enkä kommentoi mitenkään keskustelua. Se johtuu siitä ettei minulla ole mielipiteitä eikä asiaan mitään sanottavaa. Vain 0,1% ihmisistä joskus möläyttää jotain josta saatan kiinnostua. Ihmiset ovat todella tylsiä otuksia.
itse olen ollut hyvin ujo nuorempana, mutta en enää. Olen antanut itseni mokata, enkä pelkää sitä enää.
Varmaan koti tai koulu tekee ujoksi, kun on liian ankara kasvatus. Tulee araksi, ettei vaan tee virhettä missään.
"Varmaan koti tai koulu tekee ujoksi, kun on liian ankara kasvatus. Tulee araksi, ettei vaan tee virhettä missään."
Tuossa voi olla perää. Itse olin avioero lapsi ja toisessa kodissa oli ahdistava ja ankara ilmapiiri missä suorastaan pelkäsin ja toinen sellainen vapauttava henkireikä minkä ansiosta elämä ei ole sentään ihan retuperälle mennyt...
Kiinnostavaa olisi tietää mikä on näiden kahden kasvuympäristön erilaisuuden aiheuttama efekti psyykeen.
Kahtia jakautunut persoonallisuus? :) Jotain ongelmia se varmasti on kyllä meikäläiselle aiheuttanut...
Mua haukuttiin koulussa juuri mun sukunimen takia, siitä väännettiin mitä ihmeellisimpiä versioita. Kouluun kun aamulla tulin naureskeltiin heti käytävällä huutelemalla sitä pilkkanimeä. Tunnilla jos vastasin väärin tai en tiennyt, naurettiin sillekin. Yhtäkään kaveria en ole noilta ajoilta saanut, koska en kuulunut siihen porukkaan. Olen jäänyt kaksi kertaa kahdeksannelle luokalle siitä syystä etten halunnut käydä koulussa. Kotona en uskaltanut kertoa, vaikka kysyttiin kuka kiusaa ja miten, koska ajattelin että asiaa vähätellään. Kotona isommat sisarukset haukkuivat lintsareiksi, koska itse joutuivat käymään koulussa. Kotona ei kauheasti ongelmaa nähty, se oli kuulema keksitty. Aamulla äidin herätys oli kiukkuinen ja hän kiskoi peiton pois ennen kuin herätti ja puhui vihaisella äänellä.
Olen omasta mielestäni epäonnistunut elämässäni hyvin paljon juuri tuon kiusaamisen takia. En oikein vieläkään osaa tarttua asioihin, esim, opiskelu on edelleen vaikeaa, joten voitte arvata että minulla ei ole ammattia vieläkään vaikka kahta alaa olen opiskellut. Olen verrannut itseäni muihin, ja pitänyt itseäni, pidän edelleen, tyhmänä. Elän avosuhteessa ihanan mieheni kanssa, se on parasta mitä olen saanut. Muita ystäviä tai kavereita minulla ei ole. Olen sosiaalinen toiset huomioon ottava. Osaan keskustella vakavista aiheista. Omaa seuraa en ole onnistunut löytämään, tuota piiriä, koska luulisin että se muodostuu jo lapsena kouluissa ja muissa yhteisöissä.
Arvostusta en ole koskaan saanut vaikka olen kiltti ja ystävällinen.
Elämä on koulu ja vaikeudet oppitunteja mitkä pitää käydä läpi ja mikäli mahdollista, voittaa ja ottaa niistä opiksi.
Ei ainakaan kannata katkeroitua tai luovuttaa. Tsemppiä!
Kyllä meitä hyviä ihmisiä arvostaviakin on olemassa, vaikka jotkut voivat meitä naiveina pitääkin. :)
Itse olin koulukiusattu 9 vuotta peruskoulussa ja hyvin hyljeksitty henkilö vielä ammattikoulussakin. Itsetunto kun on lyöty kasaan, niin ei sitä enää siinä vaiheessa usko olevansa millään tavalla kiinnostava eikä enää edes uskalla mennäjuttelemaan niin spontaaisti, kuin joskus ennen. Olen itse siis vähän päälle parikymppinen nainen.
En yksinkertaisesti osaa muodostaa uusia ihmissuhteita. En ole tarpeeksi iloinen, pirteä, puhelias henkilö, että minua lähestyttäisiin. Ja tietenkin se, ettei miltei kukaan koskaan minua lähesty, saa minut sulkeutumaan entistä tiukemmin kuoreni sisään.
Ujous on paska oravanpyörä, varsinkin kun siihen päälle usein tulevat myös monet psyykkiset sairaudet.
Oletat automaattisesti että MUIDEN pitäisi tehdä kaikki aloitteet ja lähestyä juuri sinua.
Ei se välttämättä ole muille sen helpompaa.
Ja pitää myös opetella olemaan helposti lähestyttävä.
Itse olen huomannut että oma mielentila vaikuttaa kaikkein eniten siihen miten ennestään tuntemattomien -ja miksei vanhojen tuttujenkin- kanssa tulee juttuun ja pääsee vauhtiin.
Jos on yksin kotona jo valmiiksi ahdistunut ja kokee että siihen pitää tulla muutos ja keksii että"hei, tänään lähden baarikierrokselle vaikka väkisin ja alan sosiaaliseksi ja hommaan paljon uusia kavereita" -niin se ei vain onnistu.
Jos taas on jostain syystä hyvällä ja rennolla tuulella ja ulos lähteminen tapahtuu ns. myötätuulessa niin tuloksetkin ovat parempia.
Itselläni ihmisten ilmoille lähteminen floppaa yleensä jos joudun yrittämään pitää hauskaa ns. "rystyset valkoisina" ja hammasta purren, eli väkisin.
Pitää tarttua hetkeen ja jutella tuntemattomien kanssa muulloinkin kuin silloin kun haluaa "hyötyä" heistä -eli saada sosiaalisen elämänsä kuntoon.
Itse olen kritisoinut paljon sitä miten suomalaiset ovat tuppisuita ja monien (varsinkin miesten) asenne on se että jos ei ole oikeaa asiaa niin ei pidä puhua mitään tai leimautuu tyhjän naurajaksi suupaltiksi.
Silti menen bussissa tai junassa automaattisesti mahdollisimman kauaksi muista ihmisistä. :D
Huomasin muuten eilen HGI:ssä käydessäni paikallisjunassa taas vaihteeksi ilmiön minkä olin pistänyt merkille ennenkin: istuin 6-7 ihmisen looshissa yksin kun juna odotti asemalla sisään tulevia matkustajia.
Ovesta hyppäsi sisään nuorehko ulkomaalaisen oloinen nainen ja kun katsoin tätä silmiin niin tämä tuli viereen istumaan.
Siitä huolimatta että olin mies ja sopivasti tätä vanhempi niin että oltaisiin oltu toistemme "kohderyhmää".
Suomalaiset tekevät päinvastoin kuin tämä nainen. Jos suomalaista katsoo, vilkaisee tai tekee millään lailla elekielellään selväksi että tämän on huomannut niin he menevät minne tahansa muualle istumaan paitsi viereen vaikka siinä olisi tilaa.
Näin siis iästä ja sukupuolesta riippumatta melkein aina.
Eli tuossa tilanteessa ei ollut mitään flirttiä tms. eikä puhuttu matkan aikana mitään, pointti oli siinä erossa miten suurin osa meistä suomalaisista välttelee sosiaalisia tilanteita aina kun mahdollista. Jos ei tietoisesti niin alitajuisesti.
Näin ei kaikissa kulttuureissa välttämättä tehdä. Ehkä päin vastoin, annetaan kanssa ihmisille tilaisuus lähestyä vaikka mitään taka-ajatuksia ei olisikaan.
Jos suomalaisetkin muuttaisivat sen perusasenteen, lähtökohtaisen vireen millä ollaan liikkeellä tuolla ulkona, tavallisessa arjessa ja selvinpäin sellaiseksi että voitaisiin kommunikoida keskenämme ilman vaivaantunutta tunnelmaa niin syrjäytymisongelma katoaisi kokonaan.
Vielä yksi huomio omasta käyttäytymisestäni ennestään tuntemattomien kanssa:
JOS vastaan tulee ihminen joka kuuluu siihen ns. "kohderyhmään" minkä joukosta haluaisin löytää seurustelukumppanin niin komminikoinnille sen henkilön kanssa tulee välittömästi korkea kynnys minkä ylittäminen ei onnistu nolaamatta itseään.
Mitä kauempana satunnainen vastaantulija on siitä "kohderyhmästä" esim. iän tai sukupuolen -tai jopa tyylin takia niin sitä helpompaa on jutella estottomasti niitä näitä.
Pitkän päälle erittäin ärsyttävä ilmiö. Aiheuttaa joskus jopa sitä että jatkuvasti sinkkuna kärvisteltyään ajautuu yksiin täysin väärien ihmisten kanssa koska kommunikointi on estotonta ja lähtee helpommin liikkeelle.
Tuntuu etten saa juuri koskaan yhteyttä sellaiseen henkilöön johon ihastun. Ellen sitten vain juo tolkuttomia kännejä ja käy sitten mokaamassa hommaa sen takia.
tunne. Toisaalta positiivinen tunne, varsinkin silloin, jos pitää jostain henkilöstä ja toinen huomaa... mutta se pätee kaikissa asioissa. Varsinkin huomion keskipisteenä oleminen saa ujon ujoksi. Naistenkin kanssa voi mennä ujoksi, vaikkei ole mikään lesbo. Ja varsinkin positiivinen huomio. Siinä on omat ongelmansa, koska se monesti estää lähestymisen.
Tiedän yhden toooosi ujon pojan, tosi herttaisen, jännittäjän. Olisi kiva mennä avaamaan solmuja, hih x) Söpö poika, varmasti olisi tuntemisen arvoinen. En näe kuin ohimennen, enkä edes joka päivä :(
"Olisi kiva mennä avaamaan solmuja, hih x)"
Tee niin. Pelastat tämän päivän ja parannat samalla maailmaa. :)
Itse keskityn miettimään liikaa sitä, mitä toinen ajattelee minusta ja alan suorittaa liikaa. Keskityn puheeseen, liikehdintään, elekieleen ym turhan paljon ja ahdistun ja alan ujostella. :)