Asemasi ryhmässä

Asemani on aina ollut sivustaseuraaja peruskoulussa, ammattikoulussa,
armeijassa, työssä ja elämässä noin yleensä. Eikä tämä tästä miksikään muutu!

Osallistun ja tuon aktiivisesti mielipiteitäni esiin, jos minulla asiaan sellaisia on. Joskus harvoin minulle jopa annetaan tilanteen johto. Yleensä en kuitenkaan saa tilanteen johtoa, vaikka minulla olisi idea mistä aloittaa. Jostain syystä ajaudun usein oppositioon; tietyt tyypit saavat ideansa aina esille tilanteen alkusuunnitelmaksi, lähtökohdaksi, ja sitä en osaa en sitten ollenkaan. En kuitenkaan ala väkisin väittelemään, jos ideani ei saa suosiota. Oppositioon ajautumisen lisäksi olen huono jauhamaan sellaista yleistä small talkia, jolla ne "vahvat persoonat" usein rakentavat asemaansa.

Aloituksessa esitetyistä ryhmistä kuulun varmaankin keskimmäiseen ryhmään, KT-miesten porukkaan. Naisten kanssa olen kuitenkin ATM tai juuri ja juuri alemman keskitason mies. Väittäisinkin, että miehen asemasta miesporukassa ei voi vetää suoria päätelmiä siitä, kuinka hyvin mies saa naisia.

Olen yleensä taka-alalla ja kommentoin vain, jos minulla on mielestäni oikeasti jotain sanottavaa. Silloin kun on, en epäröi tuoda kantaani esille, ja jos se ei saa muuten kannatatusta ja uskon siihen itse, tarjoudun myös viemään asiaa eteenpäin johtajan pestissä. En kuitenkaan siinäkään tilanteessa tallaa muiden ajatuksia, vaan jos enemmistö on ideaani vastaan, niin hyväksyn demokraattisen päätöksen mutinoitta.

Tämä on hyvinkin luontaista käytöstä INTJ-tyypeille.

Jaa, no kyllä mä yleensä otan sen ns. johtajan roolin. Mutta tämäkin riippuu ryhmästä mitä aihe käsittelee, jos on sellainen mitä en tiedä tai ole koskaan kuullutkaan niin hiljaa olen takarivissä.

Uhota voi vaikka kuinka, mutta johtaja voi olla vain,jos muut arvostavat johtajaa. Esimerkiksi vain harva on valmis seuraamaan poliittkojemme sekopäisyyksiä, eivät vaikka heillä kuinka olisi valtaa ja vaikka kuinka se olisi lakien legitimoimaa. Eivät he ole mitään johtajia, vaan populisteja.

Tulen helposti väärin ymmärrettyksi, osaan ärsyttää muita, vaikka en tahallani tee sitä. Missään nimessä en ole johtajatyyppi. En ole, enkä ole koskaan halunnut olla.

Osallistun aika aktiivisesti toimintaan mutta osaan myös kuunnella muita. Aika välttämätöntä esimerkiksi nykyisessä duunissani. On vaan pakko kyetä juttelemaan myös vieraiden kanssa mutta mitään hitleriä kukaan ei jaksa ryhmässä katsella eli pitää osata myös ottaa muut huomioon.

Olen melko puhelias ja usein otan jonkinlaisen "johtajan" roolin kun ollaan ryhmässä, tosin jos käsiteltävä asia on ihan täysin outo minulle niin silloin olen ehkä hieman hiljempaa ja otan passiivisemman roolin. Usein sitä sitten huomaa jälkeenpäin että olisin antanut paremman vaikutelman jos olisin vain osannut pitää suuni kiinni, mutta helppoahan sitä on olla aina jälkiviisas.

Ala- ja yläasteikaisenä olin aina luokan johtajatyyppi. Oli ikäänkuin itsestään selvää, että minun mielipidettäni kysytään aina ensin, minuun luotetaan, minä johdan ryhmiä ja ryhmätöitä, kun tehdään näytelmä tms. niin olen luonnollisesti pääosassa jne. En tarkoituksella pyrkinyt tähän asemaan, se tuli tavallaan seurauksena toisten (oppilaiden ja opettajien) luottamuksesta.

Siihen ei kuitenkaan sisältynyt mitään, no ehkä on väärin sanoa seksuaalista valtaa kun puhutaan sentään lapsista, mutta kaverisuosiota tai "isäntä talossa" -asemaa. Jostain tyttöjen kiinnostuksesta ei ollut tietoakaan. Osaltaan luottamus johtui siitä, että olin käytännössä aina luokan paras oppilas arvosanoilla mitattuna sekä muutenkin kiltti ja tunnollinen. Oppituntien ulkopuolella olin täysin yksin. Se oli jotenkin outo asetelma.

Teini-iässä aloin tietoisesti vältellä vastuunkantoa ja halusin siirtyä syrjään "johtotehtävistä". Se ei ollut helppoa. Ihmiset todellakin luottivat minuun, eikä sitä luottamusta rikottu ihan yksillä ohareilla. Silloin olisin voinut "käyttää" ihmisiä halutessani vaikka miten!

Esimerkiksi lukioajoilta muistan, kun silloinkin oli eduskunta- tms. vaaleja ja nuoria haluttiin totuttaa yhteiskunnassa toimintaan, järjestettiin koulussa erilaisia leikkimielisiä vaaleja, joissa valittiin jäseniä oppilaskuntaan, oppilaskunnan "presidentti" jne. Minä sitten tulin valituksi luokkani edustajaksi oppilaskuntaan, vaikken edes halunnut kyseiseen tehtävään. No, jätkät ehkä äänestivät vittuillakseen, mutta ääniä tuli kuitenkin enemmän kuin luokalla oli jätkiä. Eli joku tyttökin äänesti minua! Luottamusta oli vielä silloin... Eihän siinä sitten muu auttanut, kuin ruinata opettajalta uudet vaalit, joissa minä en olisi ehdokkaana. Eli pääsin sitten lopulta "nakista" eroon.

Intti ja jatko-opinnot menivätkin sitten jo vastuunpakoilun suhteen "putkeen", en joutunut tekemään juuri mitään. Intin kotiutuspäivänä päällikkö ihmetteli, että onko tällainenkin mies heillä palvellut? Ei jäänyt naama mieleen hyvässä eikä pahassa.

Jokin aika sitten työpaikallani, säikähdin. Sain rankan kielteistä palautetta käytöksestäni, kylläkin aiheesta sählättyäni samassa tehtävässä useampaan kertaan. Tarvitsin kuulemma jatkuvaa valvontaa, eikä minuun kuulemma voinut luottaa enää ollenkaan. Työpaikkani sain pitää, mutta hölmöilyistä seurasi kuitenkin siirto "vähemmän vaativiin" tehtäviin. Mietin, että nytkö sitten lopulta luottamus tipahti nollaan? Ja toden totta, mikään työhistoriassa tai elämänvalinnoissa ei enää viittaa siihen, että olisin kyvykäs kantamaan vastuuta tai johtamaan. Pohja on saavutettu?

Taisi tulla tehtyä aikamoinen moka. Luovuin ehkä ainoasta hyvästä ominaisuudestani, luonnollisesta ryhmänjohtajan asemasta.

Ryhmässä tai koulutustilaisuudessa esitän yleensä kysymyksiä tai kommentteja heti alusta alkaen ja niin kauan kun muut eivät sitä tee. - Sitten jos ja kun toisetkin innostuvat kyseenalaistamaan ja kommentoimaan, vetäydyn taka-alalle tarkkailijan rooliin ja osallistun keskusteluun vain siinä tapauksessa, että se mielestäni joko hiipuu tai siirtyy "väärille" urille. - Lähes saman tyylisesti toimin siinä tapauksessa, että olen tilaisuuden alustaja tai pj.