Kysyisin sellaista asiaa, että koska tämä "teinimasennus" menee yleensä ohi.
Itselläni on ollut tämä jo 13-vuotiaasta saakka, eikä tämä ole kuin pahentunut ajan myötä. Ala-asteella ajattelin että kun pääsen yläasteelle, niin saan lisää kavereita ja ehkä jopa tyttöystävän, kaiken mitä sellainen 12-vuotias yhdistää ja ihailee teineissä.
Noh, yläasteella totuus iski naamaan kuin märkä rätti ja huomasin että siellä suurin osa tyypeistä on joko ujoja hissukoita tai ylimielisiä persläpiä ja mulkeroita ja tytöt olivat myös joko hissukoita joihin ei saanut mitään kontaktia, tai sitten näitä persläpiä hännysteleviä(pissiksiä, tai fiskuja pissiksiä).
Yläasteella sitten ajattelin että lukiossa varmaan se oikea elämä varmaan koittaa kun kaikki opiskelusta paskat välittävät pösilöt menee amikseen.
Noh, hommat ei sujunu kovin hyvin, pääsin lukioon, mutta sellaiseen minne kaikki peruskoulun pohjasakka, jotka eivät päässeet edes amikseen joutuivat, halusin lukioon, mutta keskiarvoni ei ollut tarpeeksi korkea ysillä saamani burnoutin-tapaisen jutun takia. Nyt sitten kituuttelen lukiossa, jonne kuka tahansa pääsin ja olen menettänyt kokonaan toivoni tulevaisuutta kohtaan.
Tuntuu että olen jotenkin jumissa, vankilassa oman pääni sisässä. Tiedän kyllä että se elämä vielä muuttuu ainakin astetta paremmaksi, mutta olen tässä miettinyt että koska? Koska se asteittainen aikuistuminen alkaa, koska kypsyn ja kohtaan todellisuuden ja lopetan asioiden katsomisen angstisen teinin näkökulmasta. Tekisin toki asialle jotakin, jos osaisin, mutta kun en osaa.
Se toivo minulla vielä on, että nyt ensimmäisen lukiovuoteni jälkeen pääsen toiseen lukioon, jossa on edes vähän kypsempää porukkaa ja joidenkin tuttujeni mielestä parempi ilmapiiri, mutten pidä mahdollisuuksiani kovin korkeina.
Eniten minua häiritsee katsoa sivusta, kun muut elävät elämäänsä eteenpäin, kaiken kruunaa vielä facebook, jossa se on vieläkin helpompaa seurata muiden onnistumisia. Miten voisin oppia lopettamaan itseni vertaamisen muihin?
Minusta on epäreilua, että jotkut tyypit, jotka paskat välittää opiskelusta, roikkuvat hyvännäköisten tyttöjen kauloissa, ryyppäävät viikonloput ja silti saavat hyviä numeroita ja niiden koulunkäynti näyttää menevät kuin itsestään hyvin, eivät osaa arvostaa sitä mitä niillä on! Vai onko se niin, että ainoastaan ne kylmät kusipäät, jotka tekevät mitä haluavat, eivätkä välitä paskaakaan kanssa-ihmisitä onnistuvat elämässä.
Koska NIILLÄ tulee se seinä vastaan?
Uskon jotenkin Jumalaan, mutta enää en kunnioita sitä paskan vertaa, jos on olemassa sellainen asia kuin "rakkaus", MIKSI NÄMÄ PASKIAISET JOTKA OVAT KIINNOSTUNEITA AINOASTAAN ITSESTÄÄN JA LÄHIMMISTÄ KAVEREISTAAN, ONNISTUVAT ELÄMISSÄÄN?!
Noh, teini-ikä meni perseelleen, sen jo myönnän, mutta en jumalauta anna sen vaikuttaa koko elämääni, aikuisena keskityn pelkästään omaan elämääni ja jyrään jokaisen miehen, naisen, lapsen ja mummon joka on esteenä onnellisuuteni ja onnistumiseni tiellä.
Itselläni on ollut tämä jo 13-vuotiaasta saakka, eikä tämä ole kuin pahentunut ajan myötä. Ala-asteella ajattelin että kun pääsen yläasteelle, niin saan lisää kavereita ja ehkä jopa tyttöystävän, kaiken mitä sellainen 12-vuotias yhdistää ja ihailee teineissä.
Noh, yläasteella totuus iski naamaan kuin märkä rätti ja huomasin että siellä suurin osa tyypeistä on joko ujoja hissukoita tai ylimielisiä persläpiä ja mulkeroita ja tytöt olivat myös joko hissukoita joihin ei saanut mitään kontaktia, tai sitten näitä persläpiä hännysteleviä(pissiksiä, tai fiskuja pissiksiä).
Yläasteella sitten ajattelin että lukiossa varmaan se oikea elämä varmaan koittaa kun kaikki opiskelusta paskat välittävät pösilöt menee amikseen.
Noh, hommat ei sujunu kovin hyvin, pääsin lukioon, mutta sellaiseen minne kaikki peruskoulun pohjasakka, jotka eivät päässeet edes amikseen joutuivat, halusin lukioon, mutta keskiarvoni ei ollut tarpeeksi korkea ysillä saamani burnoutin-tapaisen jutun takia. Nyt sitten kituuttelen lukiossa, jonne kuka tahansa pääsin ja olen menettänyt kokonaan toivoni tulevaisuutta kohtaan.
Tuntuu että olen jotenkin jumissa, vankilassa oman pääni sisässä. Tiedän kyllä että se elämä vielä muuttuu ainakin astetta paremmaksi, mutta olen tässä miettinyt että koska? Koska se asteittainen aikuistuminen alkaa, koska kypsyn ja kohtaan todellisuuden ja lopetan asioiden katsomisen angstisen teinin näkökulmasta. Tekisin toki asialle jotakin, jos osaisin, mutta kun en osaa.
Se toivo minulla vielä on, että nyt ensimmäisen lukiovuoteni jälkeen pääsen toiseen lukioon, jossa on edes vähän kypsempää porukkaa ja joidenkin tuttujeni mielestä parempi ilmapiiri, mutten pidä mahdollisuuksiani kovin korkeina.
Eniten minua häiritsee katsoa sivusta, kun muut elävät elämäänsä eteenpäin, kaiken kruunaa vielä facebook, jossa se on vieläkin helpompaa seurata muiden onnistumisia. Miten voisin oppia lopettamaan itseni vertaamisen muihin?
Minusta on epäreilua, että jotkut tyypit, jotka paskat välittää opiskelusta, roikkuvat hyvännäköisten tyttöjen kauloissa, ryyppäävät viikonloput ja silti saavat hyviä numeroita ja niiden koulunkäynti näyttää menevät kuin itsestään hyvin, eivät osaa arvostaa sitä mitä niillä on! Vai onko se niin, että ainoastaan ne kylmät kusipäät, jotka tekevät mitä haluavat, eivätkä välitä paskaakaan kanssa-ihmisitä onnistuvat elämässä.
Koska NIILLÄ tulee se seinä vastaan?
Uskon jotenkin Jumalaan, mutta enää en kunnioita sitä paskan vertaa, jos on olemassa sellainen asia kuin "rakkaus", MIKSI NÄMÄ PASKIAISET JOTKA OVAT KIINNOSTUNEITA AINOASTAAN ITSESTÄÄN JA LÄHIMMISTÄ KAVEREISTAAN, ONNISTUVAT ELÄMISSÄÄN?!
Noh, teini-ikä meni perseelleen, sen jo myönnän, mutta en jumalauta anna sen vaikuttaa koko elämääni, aikuisena keskityn pelkästään omaan elämääni ja jyrään jokaisen miehen, naisen, lapsen ja mummon joka on esteenä onnellisuuteni ja onnistumiseni tiellä.
Vastaukset 7
Vanhimmat
Olen tyttö mutta muuten aika samantapainen tarina. Enkä osaa kuin auttaa. itsekin mietin samaa;koska tämä loppuu!?
Siis en osaa kuin miettiä; koska tämä loppuu!?*
Ei se koulusi ainakaan sen takia huono ole, että sinne helpommin päästään. Lukio on juuri niin hyvä ja sivistävä kuin siitä itselleen haluaa tehdä. Nykyään on tullut muotiin hakea joihinkin muka hyviin lukioihin. Jossain maaseudulla joillakin on loisto-olot lukiossa, johon "kukaan ei halua" - siellä sitten kourallinen oppilaita saa lähes yksityisopetusta... Että silleen.
Persoonallisuutesi on kypsymätön.
Mitä ihmettä sinulle kenenkään muun menestys kuuluu ja se, arvostavatko he sitä, mitä heillä on vai ei.
Hyvin ylimielisellä tavalla kuvailet ja määrittelet muita ihmisiä, vaikket pysty kuin kadehtimaan heitä.
Ja juuri näiden piirteiden takia kysymys kuuluu: "Koska kypsyn sen verran että pystyn keskittymänn elämään?"
Ei toisia jyräämällä onnea saavuta ellei ole psykopaatti.
Kuulehan. Mun teinivuodet ei paljoa sun vastaavista eroa. Olen 19-vuotias tyttö, en koskaan seurustellut, en edes suudellut tai muutakaan sellaista. Olen ollut ihastunut vain sellaisiin joihin ei ole ollut minkäänlaista mahdollisuutta, vanhempiin ja varattuihin. En ole koskaan alkanut esittämään että pikkupaikkakuntani lukion yo-yo-mänit innostaisivat. Lieviä masennuskausia on minulla ollut useita, mutta olen monien mutkien kautta kasvanut melko sinuiksi itseni kanssa. Vihdoin. En sano että juuri nytkään olisi helppoa - kidun työpaikassa joka ei millään lailla vastaa intressejäni, edelleenkään rakkausrintamalla ei näy edes pientä poutapilveä, samat vanhat ympyrät ahdistavat. Mutta syksyllä lähden Englantiin yliopistoon. Tiedän että taustani on, hmm, miten sellaiset "jyrääjä-yksilöt" sitä kutsuisivat - säälittävä, mutta en usko että lähtisin Englantiin jos elämäni tuppu-Suomessa olisi ollut ihanaa. On kuin minun olisi tarkoitus vain lähteä. En tiedä tulenko olemaan onnellinen sielläkään, mutta kaikista parasta tässä on se, että vihdoin annan itselleni mahdollisuuden, tuomitsematta itseäni teinivuosieni takia. Älä sinäkään tuomitse itseäni, älä minkään takia.
Miksi ylipäätään kaikkien pitäisi elää sellaista kullattua ihanaa standardi-elämää, paljon kavereita, menestystä, tyttö/poikaystävä? Toki olisi aivan ihanaa jos kaikki olisi ihanasti, mutta harvoin se niin menee. Ne joilla päällepäin näyttää olevan asiat loistavasti, voivat olla sisäisessä elämässään vaikka kuinka ahdistuneita. Minä olen hyvä esimerkki päinvastaisesta: päällepäin elämäni näyttää suorastaan kurjalta, mutta olen kaikista vaikeuksista huolimatta säilyttänyt yhteyden omaan itseeni, löytänyt omia (massateinien mielestä) outoja mielenkiinnon kohteita, ja nyt vihdoin otan suuren askeleen eteenpäin.
Helppoa ei elämä ole, usko pois. Ja toisia jyräämällä aiheuttaa vain lisää kärsimystä. You're going to reap just what you sow.
Mitä jos... sen sijaan että toivoisit hartaasti että muut ihmiset ja muut olosuhteet sun elämässä muuttuis, niin mitä jos koittaisitkin ylläripylläri muuttaa ihan omaa asennettasi. En tarkota tätä mitenkään pahalla. Olen aikuinen, mutta olen ollut se yksinäinen, se koulukiusattu ja masentunut. Tiedän kyllä mitä se on. Jos jatkat sitä odottamista, että milloin kaikki muuttuu paremmaksi ja milloin kohtaat sen ihanan aikuisuuden ruusuilla tanssin niin sitä saat kyllä sitten odottaa ihan vanhuuten asti. Sun elämä on NYT. Ja vaikka se voi olla yhtä helvettiä tällä hetkellä niin SÄ voit tehdä asialle jotain. Voit alkaa kehittää itseäs. Ne tyypit sun koulussa jotka saa naisia ja on niin cool ja kaikkee niin sä et tiedä puoliakaan mitä ongelmia niillä sen feikkikuoren alla piilee. Eikä sun tarviikaan sitä tietää, sun tarvii ainoostaan keskittyä siihen miten sä voit tulla onnellisemmaks, miten sä voit kehittää sun sisäistä tyytyväisyyttä, jne. Se on se mihin sä todella PYSTYT vaikuttamaan. Opiskele elämänhallintaa, aseta tavotteita. Monet menestyjät on lähtöisin vaikeista olosuhteista. Sun herkkyyttä tarvitaan maailmassa.