Yksinäinen, sairaslomalainen. Päivät kuluvat hitaasti.
Vietän liikaa aikaa oman pääni sisällä. Se tekee hulluksi.
Paljon elokuvia on tullut katsottua, pääsee hetkeksi pois omasta päästä, hiljaisuudesta ja yksinäisyydestä.
En tiedä mistä tämä on alkanut.. Olen aina ollut jotenkin erilainen. Vaikka olen puhelias ja sosiaalinen ollut aina, jotkut asiat saavat ihmiset ehkä vieraantumaan tai ärsyyntymään.
Olen päälle parikymppinen nainen. Olen suhteellisen hyvän näköinen. Miehiä on ollut paljon ja satunnaisia kavereitakin.
Ehkä liika muuttaminen on saanut ihmiset vain "väliaikakavereiksi" eikä ole mitään pysyvää ihmissuhdetta koskaan päässyt syntymään.
Tämän vuoksi olen kehittänyt itselleni tahtomattani sosiaalisten tilanteiden pelon. En osaa enää olla ihmisten kanssa. Vaikea lähteä edes kauppaan.
Kukaan ei pyydä enää mihinkään. Tai, tuskin koskaan on pyytänyt. Itseni olen tunkenut puoliväkisin toisten seuraan pahimmissa yksinäisyyskausissa.. Että vähän voisi vieroittautua.
Kesä tulee! Lämpimät ilmat, terassikelit, rannat, puistot.... Mutta ei sinne huvita yksin lähteä. Omat ajatukset ovat aina mukana, ja se hiljaisuus!
Vaikka olisin keskellä ihmislaumaa, kukaan ei juttele minulle.. Ja silloin kuulen sen ahdistavan hiljaisuuden jonka vain yksinäiset kuulevat.
Vappu tulee. Ahdistaa.
Kuulen jo sieluni korvilla kuinka naapurissa ystävykset juhlivat iloisena. Ja minä, istun tietokoneella tai otan lääkkeitä sen verran että saa skipattua nämä pahimmat "sosiaaliset päivät" ohitse.
Haluaako yksinäinen olla yksin? Jotkut ehkä haluavat.. Minä en haluaisi.
Mutta en tiedä mistä enää etsiä uusia kontakteja. Epätoivoisena olen kyllä tehnyt KAIKEN. Ja siis tarkoitan KAIKKEA.
Olen liian sosiaalinen tällaiseen yksinäisyyteen. Menen täysin hukkaan ollessani 4 seinän sisällä vuosikaudet, eikä peilikään vastaa minulle.
Seinäthän ne vain kaatuvat päälle, LOPPUUKO TÄMÄ IKINÄ?
Vietän liikaa aikaa oman pääni sisällä. Se tekee hulluksi.
Paljon elokuvia on tullut katsottua, pääsee hetkeksi pois omasta päästä, hiljaisuudesta ja yksinäisyydestä.
En tiedä mistä tämä on alkanut.. Olen aina ollut jotenkin erilainen. Vaikka olen puhelias ja sosiaalinen ollut aina, jotkut asiat saavat ihmiset ehkä vieraantumaan tai ärsyyntymään.
Olen päälle parikymppinen nainen. Olen suhteellisen hyvän näköinen. Miehiä on ollut paljon ja satunnaisia kavereitakin.
Ehkä liika muuttaminen on saanut ihmiset vain "väliaikakavereiksi" eikä ole mitään pysyvää ihmissuhdetta koskaan päässyt syntymään.
Tämän vuoksi olen kehittänyt itselleni tahtomattani sosiaalisten tilanteiden pelon. En osaa enää olla ihmisten kanssa. Vaikea lähteä edes kauppaan.
Kukaan ei pyydä enää mihinkään. Tai, tuskin koskaan on pyytänyt. Itseni olen tunkenut puoliväkisin toisten seuraan pahimmissa yksinäisyyskausissa.. Että vähän voisi vieroittautua.
Kesä tulee! Lämpimät ilmat, terassikelit, rannat, puistot.... Mutta ei sinne huvita yksin lähteä. Omat ajatukset ovat aina mukana, ja se hiljaisuus!
Vaikka olisin keskellä ihmislaumaa, kukaan ei juttele minulle.. Ja silloin kuulen sen ahdistavan hiljaisuuden jonka vain yksinäiset kuulevat.
Vappu tulee. Ahdistaa.
Kuulen jo sieluni korvilla kuinka naapurissa ystävykset juhlivat iloisena. Ja minä, istun tietokoneella tai otan lääkkeitä sen verran että saa skipattua nämä pahimmat "sosiaaliset päivät" ohitse.
Haluaako yksinäinen olla yksin? Jotkut ehkä haluavat.. Minä en haluaisi.
Mutta en tiedä mistä enää etsiä uusia kontakteja. Epätoivoisena olen kyllä tehnyt KAIKEN. Ja siis tarkoitan KAIKKEA.
Olen liian sosiaalinen tällaiseen yksinäisyyteen. Menen täysin hukkaan ollessani 4 seinän sisällä vuosikaudet, eikä peilikään vastaa minulle.
Seinäthän ne vain kaatuvat päälle, LOPPUUKO TÄMÄ IKINÄ?
Vastaukset 4
Vanhimmat
Pakkohan tähän oli vielä jatkaa, koska huomasin että puhelimeni ei ole soinut kuukauteen. Viime kuussa soitti joku viranomainen -muuten käytän puhelinta vain kellon katsomiseen ja virastopuheluihin.
Kukaan ei ole lähettänyt viestin viestiä.
Kukaan ei facebookissakaan huomannut, kun poistin itseni sieltä joskus 2kk ajaksi.
Muistaakohan ihmiset, että olen enää olemassa? Jos kuolen tähän paikkaan, olen suht varma, että minun kuolemani huomataan vasta kun mätänen alakerran katosta läpi.
Pitäisikö vetää kännykkä suosiolla vessasta alas ja hirttää itseni nettipiuhaan? Eihän tämä ole elämisen arvoista elämää :(
Minä samaistuin osittain tekstiisi. Jos vielä haluat uusia ystäviä tai aluksi ainakin meilikaveria niin minulle saa laittaa (muutkin) sähköpostia osoitteeseen [email protected].
Mistä päin olet? Minulle ainakin kelpaa uudet ystävät (olen päälle kaksikymppinen nainen ja asun Helsingin kupeessa)
Täysin yksinäinen en ole, mutta eipä tuo puhelin juurikaan soi tai kaverit pyydä mihinkään mukaan. Usein se olen minä, joka sen aloitteen tekee..
Minulla pääsi käymään näin. Pari vuotta sitten parisuhde kariutui ja tuli ero. Sen jälkeen monet ystävät ja kaverit alkoivat vieroksua. Olen yrittänyt pitää yhteyttä, heikolla menestyksellä. En tiedä mistä vieroksuminen johtuu. Työkavereita riittää töissä, mutta vapaa-aikana ei ketään jota voisi kutsua ystäväksi. Ei se puhelin soi minullakaan. Uudet tuttavuudet ja ystävät ovat tervetulleita. Laittakaa meiliä jos kiinnostaa [email protected]
yksinäisyys on minullekin tuttua. Vaihdoin koulua uudelle paikkakunnalle ja masennuksen vuoksi en jaksanut luoda uutta ystäväpiiriä.
nyt kohta valmistumassa ja ne muutamat ystävät joita aikaisemmin näki harvakseltaan ovat myös katoamassa.
kohta kolmekymppisenä on vaikeaa löytää seuraa, Yliopistossa opiskelu on yksinäistä puurtamista ja olen kai liian epävarma vain lähtemään johonkin järjestö- tai harrastustoimintaan.
Lopulta kaikki kai on kiinni itsestä ja itsetunnosta, mutta kuinka sitä itsetuntoa voi nostaa jos tuntee itsensä irralliseksi kaikesta..