Mun sydän itkee verta, joka kerta enemmän ja enemmän, ku tajuun kuinka paska mä oon ollu sua kohtaan.
Haluun ja yritän kertoo nää asiat sulle myös ihan oikeassa elämässä, mut eka mun on pakko saada koottua mun ajatukset ja kirjottaa ne johonkin.
Kun me ihastuttiin toisiimme, oltiin aika nuoria. Mut tosi vahvasti ihastuttiin, ja kaikkihan sen näki miten hyvin meillä klikkas jo siitä asti ku puhuttiin ensimmäisen kerran. Ihastuin suhun jo sillon, mut en ois varmaan koskaan tehnyt asialle mitään, ellet silllon kerran ois juossu mun perässä niissä kotibileissä. Aluks se oli vähän ahistavaa, mut yhtäkkiä pidinkin siitä, että olit kokoajan siinä.
Sä olet tosi kiltti ja huomaavainen ihminen. Mitä mä en taas ole. Kuten tiedät, elämä ei oo koskaan kohdellu mua mitenkään silkkinhansikkain, ja oon saanu kokee aika rankkoja asioita aivan liian nuorena, ne on jättäny muhun aika pahasti jälkensä. Tunteettoman, pelokkaan tytön. En uskaltanu koskaan sulle sanoa, paljon susta oikeasti välitin, koska pelkäsin vain saavani lokaa niskaan. Nyt tajuan, että säkin välitit musta silloin, ihan oikeasti ja ilmeisesti enemmän ku mitä mä edes itse tajuan.
Se mitä silloin tapahtui sen toisen kanssa, en anna sitä ikinä itselleni anteeksi. Kadun sitä niin paljon, että petin sut. Olit mun elämän tärkein ihminen, mun kallio, se keneen aina pystyin nojautumaan. Ja mitä mä paska sulle tein. Olin idiootti.
Ja vielä hirveempää oli se, kun menin rakastumaan siihen toiseen. Sua ei enää vaan ollut. Katosit muutamaksi vuodeksi melkein kokonaan mun elämästä, ei ollut enää sua, oli se toinen. Nyt vasta tajuan, paljon se sattu suhun. Oon myös kuullut, että tänä aikana sulla ei ole mennyt kovin hyvin. En välittänyt. Olihan mulla se uusi.
Sit suhde tän kanssa loppui, alottelin uutta elämää ja olin nousemassa taas jaloilleni raskaan ja vaikean eron jälkeen - sä tupsahdat mun elämään ku tyhjästä. Siinä sä istuit terassilla mua vastapäätä, ja hymyilit valloittavasti. Annoit mulle hymyjä ja katseita, joita en ansainnut. Rohkaisin kuitenkin itteni, ja aloin juttelemaan sulle. Olihan ne meiän kaverit vähän hämillään hetken kuluttua, kun oltiin taas ku paita ja peppu, ihanku mitään ei ois koskaan tapahtunu, ihanku oltais oltu yhessä koko tää aika.
Sen jälkeen meiän välillä on ollut paljon näitä kohtaamisia. Me ollaan säännöllisesti yhteydessä ja sä välillä täällä yötä. Sun kaverit sanoo mulle, että haluut vaan sitä yhtä asiaa. Uskoin itsekin niin, miten sä voisit enää rakastaa mua kaiken mun tekemän paskan jälkeen? Silti katkeroiduin ajatukseen, että käytät mua vaan hyväks. Musta on tullu taas ihan kamala sulle. Niin ilkeä. En ymmärrä itsekkään omaa käytöstäni ja kadun aina heti sanojani. Haluaisin olla sulle täysin oma itseni, se jota sä joskus rakastit. En tahdo ajatella, että rakastaisit vieläkin, koska mä en ansaitse sitä sulta. Ehkä mä siksi olenkin ilkeä, ettet enää rakastuisi muhun? Sitä mä en ainakaan ansaitse.
Mä en silti voi olla kokoajan ajattelematta sua ja tätä koko sotkua. Tiedän sun olevan tällähetkellä tosi vihanen mulle viikonlopun töppäilyiden takia.
Tätä nytkin mietin, ennenkuin laitan silmäni kiinni, pitäisikö meidän vielä yrittää vai ryssinkö jo kaiken. Sulta on riittänyt mulle niin paljon ymmärrystä ja anteeksiantoa. Nyt mä pelkään, ettei enää riitä. Mun sydän pakahtuu.
Anteeksi, oli varmasti sekava, oli vaan pakko saada purkaa johonkin ja jotenkin...
Haluun ja yritän kertoo nää asiat sulle myös ihan oikeassa elämässä, mut eka mun on pakko saada koottua mun ajatukset ja kirjottaa ne johonkin.
Kun me ihastuttiin toisiimme, oltiin aika nuoria. Mut tosi vahvasti ihastuttiin, ja kaikkihan sen näki miten hyvin meillä klikkas jo siitä asti ku puhuttiin ensimmäisen kerran. Ihastuin suhun jo sillon, mut en ois varmaan koskaan tehnyt asialle mitään, ellet silllon kerran ois juossu mun perässä niissä kotibileissä. Aluks se oli vähän ahistavaa, mut yhtäkkiä pidinkin siitä, että olit kokoajan siinä.
Sä olet tosi kiltti ja huomaavainen ihminen. Mitä mä en taas ole. Kuten tiedät, elämä ei oo koskaan kohdellu mua mitenkään silkkinhansikkain, ja oon saanu kokee aika rankkoja asioita aivan liian nuorena, ne on jättäny muhun aika pahasti jälkensä. Tunteettoman, pelokkaan tytön. En uskaltanu koskaan sulle sanoa, paljon susta oikeasti välitin, koska pelkäsin vain saavani lokaa niskaan. Nyt tajuan, että säkin välitit musta silloin, ihan oikeasti ja ilmeisesti enemmän ku mitä mä edes itse tajuan.
Se mitä silloin tapahtui sen toisen kanssa, en anna sitä ikinä itselleni anteeksi. Kadun sitä niin paljon, että petin sut. Olit mun elämän tärkein ihminen, mun kallio, se keneen aina pystyin nojautumaan. Ja mitä mä paska sulle tein. Olin idiootti.
Ja vielä hirveempää oli se, kun menin rakastumaan siihen toiseen. Sua ei enää vaan ollut. Katosit muutamaksi vuodeksi melkein kokonaan mun elämästä, ei ollut enää sua, oli se toinen. Nyt vasta tajuan, paljon se sattu suhun. Oon myös kuullut, että tänä aikana sulla ei ole mennyt kovin hyvin. En välittänyt. Olihan mulla se uusi.
Sit suhde tän kanssa loppui, alottelin uutta elämää ja olin nousemassa taas jaloilleni raskaan ja vaikean eron jälkeen - sä tupsahdat mun elämään ku tyhjästä. Siinä sä istuit terassilla mua vastapäätä, ja hymyilit valloittavasti. Annoit mulle hymyjä ja katseita, joita en ansainnut. Rohkaisin kuitenkin itteni, ja aloin juttelemaan sulle. Olihan ne meiän kaverit vähän hämillään hetken kuluttua, kun oltiin taas ku paita ja peppu, ihanku mitään ei ois koskaan tapahtunu, ihanku oltais oltu yhessä koko tää aika.
Sen jälkeen meiän välillä on ollut paljon näitä kohtaamisia. Me ollaan säännöllisesti yhteydessä ja sä välillä täällä yötä. Sun kaverit sanoo mulle, että haluut vaan sitä yhtä asiaa. Uskoin itsekin niin, miten sä voisit enää rakastaa mua kaiken mun tekemän paskan jälkeen? Silti katkeroiduin ajatukseen, että käytät mua vaan hyväks. Musta on tullu taas ihan kamala sulle. Niin ilkeä. En ymmärrä itsekkään omaa käytöstäni ja kadun aina heti sanojani. Haluaisin olla sulle täysin oma itseni, se jota sä joskus rakastit. En tahdo ajatella, että rakastaisit vieläkin, koska mä en ansaitse sitä sulta. Ehkä mä siksi olenkin ilkeä, ettet enää rakastuisi muhun? Sitä mä en ainakaan ansaitse.
Mä en silti voi olla kokoajan ajattelematta sua ja tätä koko sotkua. Tiedän sun olevan tällähetkellä tosi vihanen mulle viikonlopun töppäilyiden takia.
Tätä nytkin mietin, ennenkuin laitan silmäni kiinni, pitäisikö meidän vielä yrittää vai ryssinkö jo kaiken. Sulta on riittänyt mulle niin paljon ymmärrystä ja anteeksiantoa. Nyt mä pelkään, ettei enää riitä. Mun sydän pakahtuu.
Anteeksi, oli varmasti sekava, oli vaan pakko saada purkaa johonkin ja jotenkin...
Vastaukset 2
Vanhimmat
Tiedän, mitä tarkoitat purkamisella. Se on sellaista yhteistä tuulettumista joskus tunteet ihan vievät voiton kaikista järkisyistä. Huh, miten ihana oli avautua täällä!
Mutta olethan sä kiltti ja huomaavainen, kun noin paljon mietit miltä toisesta tuntui.