Kaksi kuukautta sitten aloin käymään psykologin luona kerran viikossa. Joka kerta jännitän muutaman tunnin ennen tapaamista: henkeä ahdistaa ja vatsassa kouraisee. Minulla vaihtui taas psykologi ja jännittämiseni tuntuu entistä ahdistavammalta. En haluaisi enää käydä psykologilla, koska koen käynnit aina vaikeiksi: en oikein osaa puhua mistään ja jos puhun, puhun hyvin arkisista asioista (en niistä, mitkä asiat masentavat ja ahdistavat elämässäni).
Onko kellään muulla näitä tuntemuksia? Psykologilla käynti tuntuu pakkopullalta, ahdistavalta, pelottavalta... Lähinnä tekisi nyt mieli itkeä, tapaaminen olisi 1.5 tunnin päästä. Tekisi mieli jättää väliin, mutta ei ole varaa maksaa 30 euron kustannuksia väliinjättämisestä.
Tiedän, että psykologilla todellakin tulisi käydä, mutta se ahdistaa. En uskalla kertoa tätä tuntemusta psykologille, koska pelkään LOUKKAAVAANI hänen tunteitaan. Tiedän, naurettavaa, mutta tämä on yksi osasyy sille, miksi olen niin masentunut (minulla on sairaalloinen taipumus miellyttää muita, haen hyväksyntää itseni kustannuksella).
Kärsin tietynasteisesta sos. tilanteiden pelosta.
Onko kellään muulla näitä tuntemuksia? Psykologilla käynti tuntuu pakkopullalta, ahdistavalta, pelottavalta... Lähinnä tekisi nyt mieli itkeä, tapaaminen olisi 1.5 tunnin päästä. Tekisi mieli jättää väliin, mutta ei ole varaa maksaa 30 euron kustannuksia väliinjättämisestä.
Tiedän, että psykologilla todellakin tulisi käydä, mutta se ahdistaa. En uskalla kertoa tätä tuntemusta psykologille, koska pelkään LOUKKAAVAANI hänen tunteitaan. Tiedän, naurettavaa, mutta tämä on yksi osasyy sille, miksi olen niin masentunut (minulla on sairaalloinen taipumus miellyttää muita, haen hyväksyntää itseni kustannuksella).
Kärsin tietynasteisesta sos. tilanteiden pelosta.
Vastaukset 15
Vanhimmat
Jos olisin psykologisi ottaisin luottamuksen osoituksena, jos kertoisit vaikeudesta tulla vastaanotolle ja kuinka sinulla on asioita, joista et saa puhuttua. On erittäin hedelmällistä keskustella (sitten kun uskaltaa) terapiakontaktista: mitä psykologilta odottaa, mitä pelkää, miltä tuntuu tulla vastaanotolle, mikä tuntui hyvältä ja mikä ei. Tällainen psykologin lähelle päästäminen ei ole helppoa.
Nyt olet tilanteessa, jossa ilmeisesti sinulla on painetta saaada vaikeita asioitasi puhuttua, mutta vielä et uskalla sitä tehdä. Joudut välttelemään ja tilanne on sinulle sisäisesti piinallinen. Jos psykologisi on vaihtunut, ehkä pelkäät, että tämäkin kohta vaihtuu. Voitko tästä kysyä ja ehkä aloittaa: miltä edellinen vaihtuminen tuntui ja miten päästä alkuun uuden kanssa. Uskoisin psykologin ymmärtävän: ei psykologi odota sinun heti häneen luottavan.
Psykologi on ammattilainen, joka on tottunut työskentelemään kaikenlaisten tunteiden parissa eikä se loukkaa vaikka huutaisit kurkku suorana vihaavasi häntä, vaikka tuskin niin tekisitkään;) Se kuuluu hänen työnkuvaansa, että käsitellään negatiivisiakin tunteita eikä hän ota asiakkaan reaktioita henkilökohtaisesti. Kerro hänelle vaikka ettet uskalla puhua vaikeista asioista. Pienin askelin suuntaat keskustelua sinne päin, että on ongelmia, joista et pysty puhumaan ilman että kävisit suoraan ongelmista puhumaan. Tai jos sinun on helpompi kirjoittaa kuin puhua niin kirjoita kirjeeseen niitä asioita, joista et pysty puhumaan ja sitten anna se hänelle. Ajattele, että mitä on pahinta mitä siinä tilanteessa voisi tapahtua? Kumpikaan ei ainakaan kuole siihen kokemukseen. Se mikä ei tapa, se vahvistaa. Hänellä on koulutusta ja kokemusta auttaa sinua juuri tällaisissa asioissa.
Itse kävin nuorena 2 vuotta valtion tukemassa terapiassa, eikä siitä ollut mitään apua, koska psykologi noudatti analyyttista psykoterapiaa, jossa pitää aina kertoa miltä nyt tuntuu. Mitään en saanut siellä puhuttua. Kun vaihdoin kongitiiviseen terapiaan, jossa lähdetään omien käytösmallien muuttamisesta, alkoi tulla hyviä tuloksia. MTT:n psykologit eivät ole niitä parhaita alallaan ja voivat välillä olla jopa pelottaviakin, koska heilläkin on jonkilainen tulosvastuu. Jos vain voit, kannattaa hoitavalta lääkäriltä yrittää saada lähete yksityiseen terapiaan Kelan kautta.
Psykologeja ei loukkaa se, että kerrot heille tapaamisen ahdistavan. He voivat kokea samaa sinun kohtaamisestasi, koska eivät pysty auttamaan ja lähestymään sinua ongelmissasi. Siksi kannattaa neuvotella muista vaihtoehdoista. Sosiaalisten tilanteiden pelko on kovin yleistä Suomessa, eikä sitä pidä hävetä. Nekin helpottavat, kunhan saat asianmukaista vastakaikua hoitohenkiökunnalta. Terapiassa muiden miellyttäminen ei palvele ketään, joten yritä olla oma itsesi, vaikka se vaikealta tuntuisikin. Kerro rohkeasti tunnoistasi, vaikka se noloittaisikin.
Parasta menestystä ja voinnin paranemista!
Minä olen kyllä saanut apua vakavaan masennukseen psykoanalyyttisestä psykoterapiasta, eikä minun siellä tarvinnut kertoa pelkästään miltä tuntuu, vaan juuri niistä asioista joista halusin puhua. Ja terapeutti kyllä ohjaili.
Nämä psykoterapiajutut ovat vähän sellaisia, että melkein olennaisempaa kuin terapiasuuntaus, on se "henkilökemia". Jos terapeutin kanssa ei natsaa, niin ei natsaa. Terapeutin tehtävänä on tietenkin pyrkiä luomaan sitä luottamuksellista ilmapiiriä.
Karkeasti ottaen psykoanalyytisen ja kognitiivisen psykoterapian eron voi esittää niin, että ne jotka haluavat paljon ohjeita ja neuvoja, niin niille sopii kognitiivinen ja ne, jotka haluavat itsenäisemmin käsitellä asioitaan, niille sopii psykoanalyyttinen/psykodynaaminen.
Kognitiivinen sopii yleisesti ottaen ehkä paremmin pakko-oireisille ja peloista kärsiville ja psykoanalyyttinen epävakaille ja muuten rankan tausta omaaville.
Sittenhän on näitä muitakin, kuten ratkaisukeskeinen, IPT ja mindfullness ja taideterapiat. jne.
Olet käynyt taideryhmäterapiassa ja siitäkin oli kyllä apua, mutta psykoanalyyttinen yksilöterapia oli minulle ratkaiseva.
Jokaisella on vaikeaa aluksi puhua ainakin niistä kipeimmistä asioista terapeutille. Hävettää ja pelottaa. Minua auttoi se, kun siirryin makaamaan sohvalle, eikä tarvinnut katsoa terapeuttia ja hänen ilmeitään.
kirjoita tunteesi paperille!!! jos ammatti ihminen loukkaantuu sinun omista tunteistasi on hän väärällä alalla !!!!
äläkä elä elämääsi muita miellyttäen saatat tehdä itsellesi karhunpalveluksen !!!
Mä olen käynyt parin-kolmen kuukauden ajan psykoterapiassa ja koko ajan on tuntunut etten pääse eteen päin. En osaa itse oikein kertoa mitään ja terapeutin kysymykset tuntuvat vaikeilta, usein vastaus on etten muista tai tiedä. Pelkään että hän on pettynyt minuun ja itsetunto senkun kutistuu kun tuntuu etten osaa edes käydä terapiassa. Ennen kaikkea pelkään että hän moittii minua kun en osaa puhua tarpeeksi. Olen terapian jälkeen hirveän ahdistunut vielä parikin päivää.
Viimeksi sain nämä sitten sanottua, tosin vasta kun hän osasi kysyä oikein. Sitten hän sanoi ettei ole mitään oikeaa tapaa käydä terapiassa ja että minun ehkä vaikea puhua koska asiat ovat pääni sisällä niin pahasti solmussa. Se kyllä helpotti oloa.
Sinunkin kannattaisi sanoa psykologille mitä tunnet. Hän on varmasti kohdannut samanlaisia tunteita aikaisemminkin, koska meitä "miellyttäjiä" on paljon.
Kirjoita paperille vaan kaikki ajatukset mitä tulee mieleen ja muista myös arjessa kirjata ylös uudet tuntemukset ja ajatukset. Tällälailla sain ainakin itse hyvin kuvailtua oireet eikä tarvitse kuluttaa aikaa turhaan istumiseen terapiassa.
Monet ovat muutenkin huomattavasti lahjakkaampia kirjoittamaan kuin keskustelemaan tuollaisessa painetta sisältävässä tilanteessa.
Varsinkin mielenterveyshäiriöissä jotka ovat hyvin epätyypillisiä eivätkä mitään rasti ruutuun tai vakiokysymyksillä selviäviä niin tuo on mielestäni ainoa tapa saada terapeutti jyvälle asiasta.
Itse olen ujo enkä oikeastaan uskalla edes mennä tosi tuttujen seuraan juttelemaan koska menen lukkoon jne. mutta psykologit osaavat jutella ja saada jutun luistamaan jopa kaikista ujoimpien ja sosiaalitaidottomiempienkin kanssa. Ite mm. jutellu paljon ja kokoaika melkein niitä ja näitä niiden kanssa koska eräs kaverini on työkseen psykologi ja tietää ujoudestani mutta se ei sitä haittaa.
Beetasalpaaja auttaa siihen jännittämiseen aika hyvin, oman kokemukseni perusteella. Jos on astma, niin metoprolol käy silti.
Psykologin vastaanotto on hyvä paikka harjoitella olemaan jännittynyt ja ujo ilman mitään lääkitystä. Siihenhän kai on hyvä pyrkiä, ettei vain tukeudu lääkkeisiin, vaan löytää keinoja rauhoittaa itseä ja kestää sitä jännitystä, joka itselle ehkä on luontaista.
Ja vielä.
Psykoterapian olemukseen kuuluu se, että sen session jälkeen on usein huono olo.
Vertaisin sitä siihen, että kun on leikattu jotain, niin se haava on kipeä.
Tavoitteena on kuitenkin että enemmin tai myöhemmin se olotila paranee, mutta joka session jälkeen tapahtuva "haavan aukeaminen" on tietenkin rankkaa ja siksi psykoterapia ei ole mitään lässytystä ( keskusteluapua), vaan rankkaa psyykkistä työtä.
Minulla se kesti liki kaksi vuotta ennen kuin olennaista muutosta tapahtui.
juo kuule pullo kossua nii kyllä se siitä sit taas menee, juttuki luistaa paremmin sen teraperutin kanssa
Psykologeissa on monenlaisia ihmisiä. Jotkut heistä osaavat olla sopivan aktiivisia ja vievät kysymyksillä eteenpäin keskustelua, eikä siis tunnu niin pakkopullalta. Ei tosiaan ole potilaan "vika" jos tapaamiset ahdistavat jne.
Mutta ei se välttämättä ole psykoterapeutinkaan vika jos potilasta ahdistaa. Mutta terapeutin tehtävä on pyrkiä lievittämään tilanteen ahdistuneisuutta luomatta luotettavan vuorovaikutussuhteen.
Minua ainakin ahdistaa, jos psykoterapeutti on " liian" aktiivinen, eikä se ettei ole aktiivinen, koska haluan puhua juuri siitä mistä haluan. Mutta olemme erilaisia ja sen myös terapeutin pitäisi tajuta.
Luin tekstiäsi kuin oisi omaani. On tosi mahtavaa huomata että on muitaki jotka tuntee iha samoin. Kerran kävin psykologil, enkä oo uskaltautunu toista kertaa vaik tiedän että se ois apu jota tarviin. Itkin silmät päästäni, enkä kuitenkaa osannu sanoa pal mitään. Olen harkinnut kirjeen kirjoittamista koska se kävisi multa helpommin. Tsemppiä. (y)