Olen sairastanut paniikkihäiriötä 80-luvulta asti, ei ollut silloin vielä edes tautiluokituksessa, eli sain mitä ihmeelisimpiä diagnooseja. Sitten eräs tuttu lääkäri opiskeli psykiatriksi ja avot sain lääkkeet ja terapiaa, ikävä kyllä, liian myöhään tautini on kroonistunut. Nyt olen yli 50-v. kiroan menetettyä elämää ja yritän kaikin tavoin saada kaikkia kokemuksia eli elokuvat, teatteri, konsertit ja pelkkä kaupassa käynti on juhlaa kun ei ole niitä pirullisia kohtauksia, siis, olen saanut ikää lisää ja olen oppinut elämään niin että en anna enää kohtauksille valtaa, lääkkeitä, sepram ja xanor, syön lopun elämääni, ei luultavasti ole muuta mahdollisuutta. Yritän aina ajatella mennessäni kauppaan tai pankkiin yms. että selviän ja joka kerta on antanut itseluottamusta lisää, se mikä ei tapa vahvistaa.
jo 80-luvulta asti
teriki
9130
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 9
Vanhimmat
Kyllä paniikkihäiriö tuli tautiluokitukseen omana sairautenaan jo 80-luvulla, sattumoisin on ihan ihka omaa kokemusta asiasta=)
Aurinkoista kevättä!
Eipä ainakaan tietoa saanut mistään eivätkä lääkärit tienneet mitään.
Terveisin yli 50-potija
Eikös ole kiva sairaus itse sairastunut tammikuu 90 50 ja mies kaikki ollut
hankalaa sen jälkeen.
No ei, ei ole kiva sairaus, mutta itse olen lääkityksellä ja terapialla pärjäillyt, tosin väliin mahtuu vuosia jolloin en kotoa voinut poistua laisinkaan.
Millainen hoito sinulla on ph:n?
Hoitona on sepram 20mg ja xanor depot 0,5mg kaksi/vrk juu terapiat käytiin
ei mitään apua jotenkin pärjäillään kaikkia entisiä asioita ei voi enää tehdä.
Hei Paniquelle, ei ollut tautiluokituksessa -81 kun sairastuin. Mut so what, nyt tiedetään kuinka invalidisoiva tauti on jos ei pääse neljän seinän sisältä ulos aikoihin. Tai niinkun mulla lapset joutu kärsii kun äiti(siis minä) ei kyenny menemään mihinkään ja eihän pienet ymmärrä kun muitten äidit kulkee huvipuistoissa ja sun muissa, meidän äiti vaan tärisee kauhuissaan. Eli tää sairaus on koko perheen voimavaroja kuluttava kun ei kukaan oikein ymmärrä, onkos teille kukaan sanonu, että ota itseäs niskasta kii kyä se siitä menee! Just joo!!! Eikö vain...
Juu, tuli tautiluokitukseen 1987, itsellänikin sitä ennen erilaisia diagnoseja, mm-. Vertigo, exhaustio ym., sitten sain ph-dg:n.
Meillä tuntuu olleen suht sama tilanne, olen samaa ikäluokkaa, ph kroonistui jne. Meillä isä oli se joka osallistui mm. koulun juhliin ym.ym. kun äiti ei päässyt kotoa ulos.
On, on sanonut tuon niskasta kiinni-oton, ja useasti, aikoinaan, olen vain sen verran sanavalmis itsekin että varmasti miettivät jälkikäteen ettei olisi kannattanut minulle moisia laukoa;))
ps. olen ollut eläkkeellä jo piiiitkääään aikaa tämän kyseisen sairauden takia. Lisänä lievä depressio (ihmekään että masensi moinen tilanne jonka ph aiheutti, mielestäni olen sairastanut ph:a jo lapsesta saakka, jollain tapaa, oireillut oksentelulla, vatsakivuilla ym. joihin ei koskaan löydetty somaattista syytä)
Minulla on sama lääkitys sepram 40mg/vrk ja xanor 0,25 aamulla ja 0,5 illalla ja tosiaankaan kaikkea ei voi enää tehdä. Kaiken tahdon voimani kerään kun lähden toukokuussa pojan valmistujaisjuhlaan ja illalla teatteriin, otan pikkusen lisää xanoria niin katotaan. On muuten ihan vitsi että tietenkin minulla on paikka teatterissa niin että olen reunapaikalla että karkuun pääsee piiiaaaan, tiedättehän.....
joo. 25 vuotta kärsinyt. Kävin alussa korvalääkärit, vatsalääkärit, hieronnat, pääkuvaukset jne. Sattumalta näin jonkun lehtijutun
jossa käsiteltiin ph:ta ja uskaltauduin MTT:hen. Sitä ennen oli jo kalja tullut kuvioihin. Sitten pillerikierre: Anafranil, Sepram jne. ja nyt Citalopram jo monta vuotta. En vieläkään uskalla mennä selvin päin paikkoihin joissa paljon porukkaa. Että onnea vaan "uusille" panikisteille! "En ole katkera mutta..." No, oluen voimalla eteenpäin. Toimii!