Tänään näin sen mitä olin pelännyt. Tai en minä ole pelännyt, olen odottanut. Rakastatko sinä häntä, jonka kanssa tänään kävelit ohitseni? Minä en tiedä sitä. Minä rakastuin sinuun. Täydellisesti ja intuitiivisen pakkomielteisesti. En olisi halunnut rakastua, tajusinhan miten mahdottomalta (ja yksipuoliselta) yhteytemme tuntui jo silloin.
Pikkuhiljaa, huomaamatta omistauduin sinulle. Täydemmin kuin kenellekään muulle ihmiselle elämässäni. En tietoisesti tai tahtoen, vaan pakkomielteisesti. Pakotukseni tuli jostain syvältä sisimmästäni. Tarpeeni ja tahtoni ymmärtää lähes sietämätöntä tunnetta syttyivät minussa elämään kuin pullataikina; paisuen ja kohoten.
Kauniit eleet, kiehtovat katseet ja täydelliset keskustelut täyttivät päiväni telokset. Olin sinun, tahdoit sinä sitä tai et. Keskinäinen ymmärryksemme kasvoi sellaisiin mittasuhteisiin joista oli vaikeaa saada otetta rationaalisen järjen avulla. Minä en ymmärtänyt sitä, luulen ettet sinäkään osannut tai halunnut odottaa sellaista.
Nyt istun yksin kirjastossa. Yritän keskittyä siihen mikä on tärkeää. Halusin näyttää sinulle, minulle. Halusin kertoa toimillani osaavani, kykevenäni. Rakkaita, yhteisiä ajatuksiamme kirjojen sivut täynnä tuossa vieressäni. Niihin koskeminen tekee kipeää. Ideat, joita yritän tankata muistiini, pakottavat mieltäni yhtä pysyvästi kuin rakkaus sinuun. Näissä ideoissa en jaksa päästä enää yksin eteenpäin. Ne kuuluvat sinulle, meille. Mutta mitä minä teen ideoilla jotka kuuluvat meille? Miten voin omistaa asioita puolittain; ilman sinun osakkuuttasi tässä omistussuhteessa, suhteessa jonka tuntemisen olen osittain sinulta lahjaksi saanut?
Minä en odottanut täyttymystä, vastausta pakotukseeni. En odota sitä edelleenkään. Miksi minä kuitenkin tulin, näin ja koin? Jokainen mielikuva polttaa yhä. Ohitseni kävelevät jalat kivettävät sieluni mustemmaksi kuin syntymättömän kiven olemassaolemattomin muoto. En väitä että minuun sattuisi. Sellaisen esittäminen paljastaisi yhteytemme inhimillisyyden ja järjellisyyden. Ei, minä tunnen kutistuvani kokoon. Sinä kohotit taikinani, mutta jätit sen koristelematta. Nyt kokoan kuivettuneen hiivantuoksuisia niljakkeita ympäriltäni. Laitan ne 'kiertokulkuuni', jotta ruumiini saisi maistaa sieluni viiltäväreunaisia kiviä.
Näen sinut täällä jokapaikassa; ulkona, sisällä rakennuksissa ja ilman tuoksuissa. En tiedä mitä ajattelen. Olet saanut aistini äärimmilleen, ajatukseni kauniimmiksi ja olemukseni enemmän eläväksi. En kykene keskittymään. Jokapäivä yhä kiivaammin yritän opetella elämään tuntematta, näkemättä, ajattelematta.
Tänään sinä hienostelet, puhut kauniita sanoja, tyhjiä lauseita turhanpäiväiselle yleisölle. Missä on rakkaus, entä inhimillisyyden ylittävät katseet? Missä on ymmärrys jonka avulla rakennetaan siltoja, koteja, perheitä? Rakastatko sinä häntä joka istuu nyt vierelläsi? Kuuntele omaatuntoasi ja tarkista sen olemus uudestaan ja uudestaan. Tyydytkö sen antamiin vastauksiin? Oletko onnellinen?
Minä lähden. Minun on jätettävä tämä. Vaikeinta luopumisessa on se, että joudun jättämään myös rakkaiksi rakentamani ideat, ymmärryksen. Lähden kulkemaan, sokeana uusille ideoille, rampana kysymyksille. Aloitan matkani toisaalla. Siellä minua odottavat tyhjyys ja humpuuki, elämäni elokuvat. Turva on lopultakin Jumalassa, ei toisessa ihmisessä.
Pikkuhiljaa, huomaamatta omistauduin sinulle. Täydemmin kuin kenellekään muulle ihmiselle elämässäni. En tietoisesti tai tahtoen, vaan pakkomielteisesti. Pakotukseni tuli jostain syvältä sisimmästäni. Tarpeeni ja tahtoni ymmärtää lähes sietämätöntä tunnetta syttyivät minussa elämään kuin pullataikina; paisuen ja kohoten.
Kauniit eleet, kiehtovat katseet ja täydelliset keskustelut täyttivät päiväni telokset. Olin sinun, tahdoit sinä sitä tai et. Keskinäinen ymmärryksemme kasvoi sellaisiin mittasuhteisiin joista oli vaikeaa saada otetta rationaalisen järjen avulla. Minä en ymmärtänyt sitä, luulen ettet sinäkään osannut tai halunnut odottaa sellaista.
Nyt istun yksin kirjastossa. Yritän keskittyä siihen mikä on tärkeää. Halusin näyttää sinulle, minulle. Halusin kertoa toimillani osaavani, kykevenäni. Rakkaita, yhteisiä ajatuksiamme kirjojen sivut täynnä tuossa vieressäni. Niihin koskeminen tekee kipeää. Ideat, joita yritän tankata muistiini, pakottavat mieltäni yhtä pysyvästi kuin rakkaus sinuun. Näissä ideoissa en jaksa päästä enää yksin eteenpäin. Ne kuuluvat sinulle, meille. Mutta mitä minä teen ideoilla jotka kuuluvat meille? Miten voin omistaa asioita puolittain; ilman sinun osakkuuttasi tässä omistussuhteessa, suhteessa jonka tuntemisen olen osittain sinulta lahjaksi saanut?
Minä en odottanut täyttymystä, vastausta pakotukseeni. En odota sitä edelleenkään. Miksi minä kuitenkin tulin, näin ja koin? Jokainen mielikuva polttaa yhä. Ohitseni kävelevät jalat kivettävät sieluni mustemmaksi kuin syntymättömän kiven olemassaolemattomin muoto. En väitä että minuun sattuisi. Sellaisen esittäminen paljastaisi yhteytemme inhimillisyyden ja järjellisyyden. Ei, minä tunnen kutistuvani kokoon. Sinä kohotit taikinani, mutta jätit sen koristelematta. Nyt kokoan kuivettuneen hiivantuoksuisia niljakkeita ympäriltäni. Laitan ne 'kiertokulkuuni', jotta ruumiini saisi maistaa sieluni viiltäväreunaisia kiviä.
Näen sinut täällä jokapaikassa; ulkona, sisällä rakennuksissa ja ilman tuoksuissa. En tiedä mitä ajattelen. Olet saanut aistini äärimmilleen, ajatukseni kauniimmiksi ja olemukseni enemmän eläväksi. En kykene keskittymään. Jokapäivä yhä kiivaammin yritän opetella elämään tuntematta, näkemättä, ajattelematta.
Tänään sinä hienostelet, puhut kauniita sanoja, tyhjiä lauseita turhanpäiväiselle yleisölle. Missä on rakkaus, entä inhimillisyyden ylittävät katseet? Missä on ymmärrys jonka avulla rakennetaan siltoja, koteja, perheitä? Rakastatko sinä häntä joka istuu nyt vierelläsi? Kuuntele omaatuntoasi ja tarkista sen olemus uudestaan ja uudestaan. Tyydytkö sen antamiin vastauksiin? Oletko onnellinen?
Minä lähden. Minun on jätettävä tämä. Vaikeinta luopumisessa on se, että joudun jättämään myös rakkaiksi rakentamani ideat, ymmärryksen. Lähden kulkemaan, sokeana uusille ideoille, rampana kysymyksille. Aloitan matkani toisaalla. Siellä minua odottavat tyhjyys ja humpuuki, elämäni elokuvat. Turva on lopultakin Jumalassa, ei toisessa ihmisessä.
Vastaukset 9
Vanhimmat
Kaksi tasaista puhallusta niin että rintakehä nousee ja viisitoista rivakkaa painallusta. Tsekkaa hengitänkö ja uusiksi. Niin pitkään että apu ehtii paikalle. Ja uusiksi. Ja uusiksi....
Eikä sitten mitään muoviläspisköitä väliin, suoraan suulle, kiitos!
:)))
Mitäs tuo nyt sitten tarkoitti?
Et taida olla asianomainen?
t. hihittelijä
Sinä yhtään hihittele tai mun virkoamiseen tarvitaan sähköä!
*hihhhih*
Mikäs siinä tekstissäni niin hypäytti että ihan sähköä ja tekohengitystä tarvitaan? Totta ne olivat, jokaiset sanat.
Mukavaa jos saan aikaan tällaisiakin reaktioita...?
maailmassa ei kirjoita noin kauniisti. Olet niin niin taitava. Rakastat jäähyväisiä ja nyt jätät jäähyväiset rakkaudelle. En muista koskaan hyvästelleeni, inhoan jäähyväisiä, lopullisuutta.
Kenelle oikeastaan kirjoitat? Keneltä kysyt? Keneltä odotat vastauksia? Mikä nyt?
Onko tämä tarina, vain poreilu, pulppuilu pahaa mieltä ja oloa, rakastamaani taitavaa tajunnanvirtaasi? Lukeminen naarmuttaa. Jos lähteminen helpottaa, on mentävä.....
Sinä vastasit. Tai mistä ihmeestä voisin olla varma että se olet 'sinä'. Sanasi viestivät ymmärrystä jota vailla monesti elämässäni olen. En ennen tapaamistamme, mutta aina sen jälkeen. Ymmärryksesi lämmittää minua edelleenkin. Sinä ymmärrät ettei tämä ole 'sitä'.
Kyllä, pulppuan pahaa oloani tästä yksipuolisuudesta, siitä, etten koe saavani sinulta takaisin jotakin. Sitä mitä se 'jokin' on, en tiedä. Onko se rakkautta, ymmärrystä vai ihmisyyden tunnustamista. Ehkä kaikkea yhdessä. Toisaalta olen onnellinen pelkästä yhteydestä.
Niin, kenelle minä kirjoitan, keneltä odotan vastauksia. Odotan vastauksia kaikelta, ennenkaikkea itseltäni. En myönnä olevani hukassa, seison vahvasti elämäni päällä. Etsin vain suuntaviivoja. Minne menen, miksi menen?
Se, miksi halusin sinun lukevan tämän, johtuu niistä kysymysmerkeistä, joita minulla on tunteina sinua kohtaan. Loppujen lopuksi en tiedä mitä sinä minusta ajattelet. Miksi tällainen yhteys on olemassa ja lopuksi, onko keskinäinen ymmärryksemme pelkästään oman tajunnanvirtani tuotosta?
kauniisti. Omatuntoni soimasi taitavan tuotoksesi edessä. Saattoipa hyvinkin olla väärä omatunto, mutta hyvä jos olomme helpottui. Kysymyksiä ja vastauksia on riittänyt, kuka milloinkin kysynyt ja kuka vastannut. Aina sama lopputulos: oikeat vastaukset, mutta väärät vastaajat. Vastauksia vastausten vuoksi. Joten....onnea loputtomaan etsintääsi.
Onko nyt kysyjän vai vastaajan markkinat? Niin tai näin, vastauspurkkini tuntuu olevan tyhjä. Mutta perjantaihan onkin vitsipäivä - väärä purkki, piruvie...
sinä vastasit? Kerroit että omatuntosi kipeytyi lukiessasi tekstejäni. Mikä osa siitä kipeytyi, mitä omatuntosi sinulle kertoi? Oletko edelleen onnellinen?
En minä kaipaa vastauksia. Kaipaan totuuksia. En muille kelpaavia relevantteja yleistyksiä, vaan yksilöllisiä ajatuksia omista syvimmistä mietelmistäsi. Mutta minkäs minä sille voin, jos vastauspurkkisi ammottavat tyhjyyttään.... tai ainakin ammottivat, perjantaina, 'vitsipäivänä'...:)
Aukaise siis sisimpäsi, älä vastauspurkkeja.
Minä odotan.
oletko vielä vastannut kysymyksiini, ajatuksiini. En usko että olet vielä ehtinyt tehdä sitä. En edes tiedä haluatko vastata minulle. Toivon kuitenkin, olethan ennenkin vastannut. Vastannut, vaikka kysymykseni ovat sinkoilleet tulikivenkatkuisina. Sinä olet ihminen, sinä et jätä vastaamatta toiselle ihmiselle. Tiedät minun sähköpostiosoitteeni, kirjoita sinne, niin minä saan rauhan.