Olen 27 vuotias nainen ja minulla on diagnosoidu vaikea masennus viime syyskuussa, sen vuoksi olin koko viime syksyn sairaslomalla, söin nappeja ja yritin koota itseäni. Lääkärille menin vasta silloin kun itkua en pystynyt hillitsemään enään edes työpaikassa. Noh, toisten edessä yritän edelleen olla se tapaus joka parantui masennuksesta. Ongelma on, ettei se ole ainoa ongelma.
Olen kärsinyt syömishäiriöstä jo n.2 vuotta. Eli ahmin ja oksentelen. Minulla on vaiheita missä pystyn elämään 'täysin normaalii' elämää monta viikkoa, mutta nykyään pieni aisa saa minut ahdístumaan ja heti alkaa kierre joka voi kestää muutamista päivistä viikkoihin.
Vähän ennen tätä koko 'paskaa' mulla oli suuria maha/sappiongelmia ja kiellettiin syömään vaikka mitä. Noh, yksi päivä söin kiellettyä...hätiköin ja oksensin. Nyt en enään tiedä mikä mun vatsassa ongelma on liika oksentelu, tai väärä ruoka.
En ole koskaan puhunut tästä kellekkään(masennus jo riittävän vaike myöntää).
Syy miks mä ny kirjoitan tähän palstaan on se, että tarvitsen apua. Kun kävin lääkärillä ja psykiatrilla (työterveys) niin en ole maininnut syömis ongelmista ollenkaan. Hävettää ja koko ajan kerron itselleni et kyllä minä pääsen itse yli, mut nyt taas pääsiänen meni hienosti ja maanantaina ahdistiun ku olin vkl syönny vähä liikaa ja en liikkunu juuri ollenkaan, ni heti piti alkaa ahmimaan ja nyt en oo voinnut lopettaa. Taas jää rakas urheilu harrastus joka lisää ahdistusta, näytän turvonneelta ja verisuonit rikki kasvoissa joten kaveritkin jää näkemättä ja nyt jopa olen ollut 'flunssassa' eli pois töistä, puhumattakaan rahatilanteesta joka on ihan päin puuta. Tämä on pakko loppua, mut enhän minä voi mennä takaisin lääkärille ja sanoa et hei, sori, oon valehdellu koko tämän hoidon aikana....oikeasti mul on ihan helvetillinen ongelma joka alkaa aiheuttaa itsemurha ajatuksiakin. Itkettää, suruttaa, hävettää.
Onko kellään mitään neuvoja, jotain mistä voisin jotenki ottaa pientä lohtua ja uskoa että ehkä minä pystyn vielä joku päivä elämään ilman näitä hölmöjä ajatuksia ja tekoja.
Aurinkoista kevättä.
Olen kärsinyt syömishäiriöstä jo n.2 vuotta. Eli ahmin ja oksentelen. Minulla on vaiheita missä pystyn elämään 'täysin normaalii' elämää monta viikkoa, mutta nykyään pieni aisa saa minut ahdístumaan ja heti alkaa kierre joka voi kestää muutamista päivistä viikkoihin.
Vähän ennen tätä koko 'paskaa' mulla oli suuria maha/sappiongelmia ja kiellettiin syömään vaikka mitä. Noh, yksi päivä söin kiellettyä...hätiköin ja oksensin. Nyt en enään tiedä mikä mun vatsassa ongelma on liika oksentelu, tai väärä ruoka.
En ole koskaan puhunut tästä kellekkään(masennus jo riittävän vaike myöntää).
Syy miks mä ny kirjoitan tähän palstaan on se, että tarvitsen apua. Kun kävin lääkärillä ja psykiatrilla (työterveys) niin en ole maininnut syömis ongelmista ollenkaan. Hävettää ja koko ajan kerron itselleni et kyllä minä pääsen itse yli, mut nyt taas pääsiänen meni hienosti ja maanantaina ahdistiun ku olin vkl syönny vähä liikaa ja en liikkunu juuri ollenkaan, ni heti piti alkaa ahmimaan ja nyt en oo voinnut lopettaa. Taas jää rakas urheilu harrastus joka lisää ahdistusta, näytän turvonneelta ja verisuonit rikki kasvoissa joten kaveritkin jää näkemättä ja nyt jopa olen ollut 'flunssassa' eli pois töistä, puhumattakaan rahatilanteesta joka on ihan päin puuta. Tämä on pakko loppua, mut enhän minä voi mennä takaisin lääkärille ja sanoa et hei, sori, oon valehdellu koko tämän hoidon aikana....oikeasti mul on ihan helvetillinen ongelma joka alkaa aiheuttaa itsemurha ajatuksiakin. Itkettää, suruttaa, hävettää.
Onko kellään mitään neuvoja, jotain mistä voisin jotenki ottaa pientä lohtua ja uskoa että ehkä minä pystyn vielä joku päivä elämään ilman näitä hölmöjä ajatuksia ja tekoja.
Aurinkoista kevättä.
Vastaukset 11
Vanhimmat
Mä voisin tähän aluks kertoo oman kokemukseni kautta jotain. Oon nyt kohta 29v, ja sairastuin syömishäiriöön jo 17-vuotiaana. Sillon hain kyllä apua: kävin kouluterveydenhoitajan puheilla, psykologin puheille ja kerroin jopa ongelmastani vanhemmille, mikä oli silloin se vaikein juttu. Sain sillon jo ensimmäisen lääkitykseni ja kävin jopa pari kertaa nuorisopsykiatrin juttusilla. Jossain vaiheessa sitte vanhemmat alko sanoa, et eikö noi lääkkeet jo vois lopettaa ja et ei mulla enää mitään ongelmaa olis. Joten jatkoin sitten siitä eteenpäin esittäin et kaikki on hyvin ja ongelma ohitettu vaikka tosiasiassa vajosin koko ajan syvemmälle. Mutta en vaan sitä enää voinut kertoa enkä näyttää. Tällä halusin vaan kertoa, et tiedän miltä tuntuu esittää kaiken olevan hyvin, vaikka niin ei ole. Se on äärimmäisen raskasta. Ja edelleen vieläkin tietyssä seurassa joudun esittää "kaikki ok:ta" vaikka nykyään suurin osa mun lähellä elävistä tietää mun syömisongelmat ja mielenterveysongelmat.
Hyvin häviävän pieni osa ihmisistä pystyy selviytymään näistä ongelmista yksin. Eli siis tuen saaminen selviytymiseksi on hyvin, hyvin tärkeää. Tiedän omastakin kokemuksesta. Usein tuntuu, et kun yrittää yksin selviytyä, niin ongelmat vaan kasvaa. Haluaisin rohkasta sua menemään uudestaan lääkärin puheille ja "tunnustaa" tää ongelma. Vaikka se on aivan hel.....in vaikeeta. Olikos mahdollista, et voisit mennä vaikka jollekkin eri lääkärille? Vaikka jollekkin terveyskeskus lääkärille? Tai riippuen missä asut, niin ottaa suoraan yhteyttä sellaseen hoitavaan tahoo, jolla on kokemusta syömishäiriöistä. Voithan, jos tuntuu helpommalta, niin vaikka soittaa jonnekkin. Laitan tähän yhen nettiosotteen, johon menemällä voisit saada infoa, mihin ottaa yhteyttä. Elikkä siis, www.syomishairioliitto.fi
Mulla on ittellä kans tää häiriö kestäny jo niin kauan ja aina on kompastunu ja kaatunu, ku on yrittäny jotenki saada asioita järjestymään ja normalisoimaan syömistä ja muuta, et usein ittelläki on sellanen olo, etten enää usko paluuta normaaliin elämään oo ja et pystysin tän taudin selättää.
Mutta toivon, et noista mun "neuvoista" olis ees jotain pientä apua sulle ja uskon, et juuri sinä pystyt vielä joku päivä elämään normaalia ja täysipainosta elämää! Kun vaan rohkeasti uskaltaisit pyytää apua ja ottaa kaiken avun vastaan mitä sitten tarjotaan. Vaikka se on joskus vaikeakin tie.
Voi kiitos kun jaksasit vastata ja noinkin pitkän viestin kirjoittaa. Ei sinullakaan ole helppoa ollut!!
Kyllä minä tiedän, että jostakin ammattiapua minun on nyt vain saatava. Se, että kertoisin perheelle ja ystäville on kyllä kaukaisuudessaan, jos koskaan. Sinä olit kyllä 17v. hyvin rohkea mimmi..toivon kovasti että tämä rohkeus auttaa sinua viellä pitkään eteenpäin!!
Vappuviikonloppu tulossa ja ei tee mieli juhlia. Maanantaina vähintään soitan johonkin.,,,ainakin yritän. Kiitos kannustuksesta ja nevoista.
Hei! Mun mielestä sun kyllä pitäis ehdottomasti mennä lääkäriin. Kuten MinäJaHäiriöni ehdotti, niin vaikka sitten eri lääkärille mutta joka tapauksessa. Kyllä mä ainakin sua ymmärrän enkä tuomitse ettet kertonu kaikkia ongelmias heti, ei se varmasti ole helppoo. Sä ansaitset apua ja vaikeinta on varmaan alottaa se prosessi, mutta kannustan ja toivon että haet apua. Ja vielä sanon, että mun mielestä sä nimenomaan voit mennä sinne lääkärille ja sanoo että oot valehdellut koko hoidon ajan.
Älä turhaan häpeä, et ole ainut ihminen jolla on salattuja ongelmia! Oot tosi rohkee jos meet hakemaan apua. Se on sun itses parhaaks. Pidän peukut pystyssä sulle, onnea matkaan.
Miten on "ei oo" viikonloppusi sujunut?? Miten oot pärjänny?
Toivon että pystyt maanantaina reippaasti ottaa puhelimen käteen ja soittaa sinne, minne sinusta tuntuu helpoimmalta soittaa.
Mulla on nyt kans se tilanne, et pitäs soittaa. Helsinkiin, syömishäiriökeskukseen ja se tuntuu tällä hetkellä ylitsepääsemättömän vaikeelta ja ahdistavalta, enkä tiedä pystynkö siihen... Joten ymmärrän senki tilanteen hyvin.
Voimia ja jaksamista sulle!!!!
Tässä viel ollaan, joten huonomminkin voisi mennä :) Juu, ei kyl ehkä oo vitsien paikka, mut....
Sinnittelyyn ja ahdistukseen on tämä viikonloppu mennyt. Olen 'onnistunut' viettämään sitä yksin, kun kaikki kaverit ym.olettaa et olen jossakin muualla. Mielessä pyörii oma olo ja nimenomaan maanantai ja mitä ajon tehdä. Soitanko johonkin, varaanko työteveys lääkäriltä ajan, vai terveyskeskukselta. En tiedä. En ole kasvanut suomessa, ja vaik tavallisesti suomenkieli sujuu ongelmitta, niin tukalassa tilanteessa tai jos jännitän, niin yhtäkkiä en löydä sanoja....voi olla et sen takia puhelimitse apua pyytäminen voi mennä hankalaksi....vielä itku päälle ja tyyppi toisella puolella luuria ei tiedä mistä puhun.
On se jännää, nyt kun olen hyväksynyt sen, että yksin en onnistu pääsemään eroon 'syömishäiriöstäni', kun olen kirjoittanut siitä(vaikka olenkin nimettömänä) ja olen päättänyt et kasvatan rohkeuttani pyytää ammattiapua, niin on hetkiä missä minulla on levollinen olo..samalla, pää jyskyttää kun olen jo vkl aikana kerenny monesti ruikuttaa päätä pöntössä. Tämä minun 'levollinen' olo voi myös olla tätä itseäni kusettamista...katsotaan nyt.
Jaksamista, voimia ja rohkeutta nostaa luuria sinulle myös 'MinäJaHäiriöni'. Pidetään vaikka toisiamme ajan tasalla, niin ehkä pystytään pikkaisen tsemppaamaan toisiamme!!!
Ootko saanu soitettua mihinkään tällä viikolla? Mä en, eikä mun oikeestaan enää tarvikkaan. Juttelin tänään mun hoitajan ja lääkärin kans ja ne sano, et kyllähän se kertoo positiivista musta ja mun halusta tehdä asialle jotain, ku otin sen puheeksi, mut ne oli sitä mieltä et ei se hoito Kokkolas tai Helsingis olis periaattees yhtään sen kummempaa, ku täälä asuinkunnassakaan. Et samanlainen porukkahan sielä on: terapeutti, fysioterapeutti, ravitsemusterapeutti, lääkäri yms. avopuolen hoito. Niin ku mulla nyt täälä on. Ja jonotki on niin pitkät noihin paikkoihin. Että se siitä sitte... No, ehkä mä vaan sit oon täälä kotona häiriöini kans ja tappelen sen kans niin ku tähänki asti. Vähän vaikee mun mennä vaatimaan mitään hoitoa sen kummemmin jos kerran hoitava taho on eri mieltä asiasta. Joten mä jatkan itteni näännyttämistä ja oksentelemista "kunnes kuolema meidät erottaa".
Mutta toivon, että sä todella saisit sellasta apua ja ennenkaikkea oikeenlaista apua, et pääsisit tästä kurimuksesta kokonaan ja lopullisesti eroon. Ei tän kans eläminen on mitään unelmaa. Jos sun on vaikee puhelimessa puhua asiosta, niin mitä jos kirjottasit kaikki paperille. Ihan kaikki sun ajatukset ja olotilat ja kaiken? Ja menisit sit sen paperin kans vaikka terveyskeskuslääkärin puheille. Ja sanoisit suoraan, et: " MInä haluan ja tarvin nyt apua!"
Toivon todella, et uskallat hakea ja pyytää apua! Ja että kans saat sitä!
Miten menee "ei oo"??
Ootko saanu puhuttua kellekkään, haettua apua??
Hei! Sori ku en oo vastannu aiemmin....aika rankkaa on ollut.
Tosiaan, 2 viikkoo sit kävin lääkärillä, sillä samalla joka hoiti minun masennusta. Kirjoitin kaiken ylös paperille, koska tiesin että tod. näk. mä muuten keksin jotain ihan muuta 'vaivaa'. Noh, pääsin vastaanotolle asti, pelkäsin hirveästi etten sinne asti edes pääse, annoin paperi suoraan hänen käteen, purskahdin itkuun ja sanoin et lue.
Yllätyin siihen miten hän reagoi...hän kiitti minua ja sanoi että ny ymmärtää miks minun masennus ja maha vaivat ovat olleet niin vaikeita hoitaa. Hän ei tuomitsenu minua ollenkaan. Lekuri pisti kiireellisen lähetteen hyksin syömishäiriö klinikalle ja jo viime viikolla mulle tuli aika. Eli ensi viikolla sinne.
Nyt minua ahdistaa niin hirveästi. Minun pitäisi täyttää kaikenlaisia kysymys kaavakkeita ja ajatus lähtee sinne arvioitavaksi on niin hirveän pelottavaa. En ollenkaan tiedä mitä odottaa. Jotenkin, kun mä sinne menen niin ei oo enään paluuta....en pysty enään kusettamaan itseäni että kaikki on hyvin...voi olla et kuulostaa hassulta, mut en osaa seittää tän paremmin. Pelottaa ihan sairaasti ja viimeiset viikot olen vain ahminut ja oksentellu. En haluais....oon ollu sika saikulla ku töihin en pysty menee ja itkettää koko ajan. Hyvin menee.
Onko kellää mitään kokemuksia ensi tapaamisesta/haastattelusta hyksin syömishäiriö polilta....kuinka kauan siel menee ja kuinka syyttäviä ne on?
On hieno asia, et lääkäri olis oin ymmärtäväinen ja sait heti lähetteen klinikalle samantien. Toivottavasit hoitosi pääsee heti hyvin alkuun ja saat kaiken hyödyn siitä ja avun, että olosi helpottais!
Mä pyysin maksusitoumusta pari viikkoa sitte Kokkolaan syömishäiriöklinikalle ja tänään kuulin, etten sitä saa, koska lääkärit olivat sitä mieltä, etten hyödy siitä hoidosta yhtään sen enempää, ku tästä nykysestäkään hoidosta täälä... Pitää vaan kuulemma kestää tän häiriön ja ahdistuksen kans, niin kyllä se helpottaa. Joopa joo... Joten mä lopultaki luovutan kokonaan. En mä jaksa tätä enää. En mä jaksa enää yrittää yhtään mitään.
Sulle paljon voimia taisteluun tätä kamalaa häiriötä vastaan ja parempaa "uutta" elämää!!
hei luin tätä sattumalta. Sairastan itse vaikeaa masennusta ja anoreksiaa(bulimisin oirein) eli oksentelen paljon, mutta vähän kerralla. Sain kuitenkin myös lähetteen hyksin sh klinikalle. Olen ollut siellä nytten kaksi kertaa. Paikka on ihan mukava.. ja hoitajat ymmärtäväisiä. Haluavat auttaa. Siellä voi puhua kaikesta :) vaikka vaikeaahan se on kun työntekijä vaihtui (olen käynyt aikaisemmin yli 2vuotta yhdellä tietyllä terapeutilla) mutta kyllä siihen uuteen tottuu. Kolmas kerta kun menet siinä on lääkäri ja omatyöntekijäsi(sairaanhoitaja) siinä laaditaan sitten hoitosuunnitelma ja laitetaan tavoitteet.. ja parantumis prosessia yritetään aloittaa :) kyllä kaikki järjestyy.. sh klinikka ei eroa mitenkään esim. terveysasemista (tai terapeutilla käymiksestä) siellä vain keskitytään siihen ruokailuun ja sen ympärillä pyöriviin ongelmiin. joten mene avoimmin mielin ja kerro asiat juuri kuin ne ovat. Ilman sitä et saa tartvitsemaasi apua. vasta toisella kerralla minä uskolsin myöntää ongelmani ja avata suuni. Nyt minua autetaan parhaimman kaavan mukaan.
Paljon voimia !!!! :)
"Ei oo",
mitä sulle tänään kuuluu? Miten on hoito lähteny käyntiin?
Toivottavasti on ollu apua!