Olen 27vuotias nuori nainen. Elämässäni on kaikki hyvin ja pidän itsestäni huolta; opiskelen, työskentelen, urheilen sekä muistan myös levätä.
Suurin ongelmani näyttää olevan isäsuhteeni. Tai siis isää jota minulla ei koskaan ollut. Olemassa hän oli vielä pari vuotta sitten mutta ei ikinä ollut kiinnostunut minusta. Käytös oli vain narsistista ja naista alentavaa.
En ole läheisriippuvainen koska osaan myös kieltäytyä jos en tunne oloani hyväksi tapaillessani miehiä.
Jos taas mies säväyttää minua niin olen huomannut saman kaavan joka toistuu melkeinpä joka kerta ihastuttuani;
ensin ihastumisen alku menee hyvin, on aktiivista yhteydenpitoa puolin ja toisin sekä hyvää fiilistä. Sitten ihan ilman mitään syytä minut valtaa paha olo ja ahdistus. Ajattelen kaikki asiat sieltä synkimmästä päästä ja itken pari päivää. Ihan kuin käsittelisin tulevaa eroa jo etukäteen (jota ei siis ole vielä edes tapahtunut). Sitten kun olen salassa mieheltä pari päivää itkenyt niin asenteeni häneen muuttuu välinpitämättömäksi ja sitten se tuleva ero ei tunnu enää juuri missään.
Suhteeni eivät siis kestä, en osaa antaa itsestäni juuri mitään enkä osaa puhua tunteistani.
Voiko hylkäämisen pelko olla todella näin suurta?
Suurin ongelmani näyttää olevan isäsuhteeni. Tai siis isää jota minulla ei koskaan ollut. Olemassa hän oli vielä pari vuotta sitten mutta ei ikinä ollut kiinnostunut minusta. Käytös oli vain narsistista ja naista alentavaa.
En ole läheisriippuvainen koska osaan myös kieltäytyä jos en tunne oloani hyväksi tapaillessani miehiä.
Jos taas mies säväyttää minua niin olen huomannut saman kaavan joka toistuu melkeinpä joka kerta ihastuttuani;
ensin ihastumisen alku menee hyvin, on aktiivista yhteydenpitoa puolin ja toisin sekä hyvää fiilistä. Sitten ihan ilman mitään syytä minut valtaa paha olo ja ahdistus. Ajattelen kaikki asiat sieltä synkimmästä päästä ja itken pari päivää. Ihan kuin käsittelisin tulevaa eroa jo etukäteen (jota ei siis ole vielä edes tapahtunut). Sitten kun olen salassa mieheltä pari päivää itkenyt niin asenteeni häneen muuttuu välinpitämättömäksi ja sitten se tuleva ero ei tunnu enää juuri missään.
Suhteeni eivät siis kestä, en osaa antaa itsestäni juuri mitään enkä osaa puhua tunteistani.
Voiko hylkäämisen pelko olla todella näin suurta?
Vastaukset 9
Vanhimmat
Sanoit ettet osaa antaa itsestäsi juuri mitään, eli jos vain annat ymmärtää etkä ymmärrä antaa niin onhan se selvä ettei suhteet kestä!
VOI OLLA
Sä ihan selvästi elät jotain menneitä kokemuksiasi läpi näissä miessuhteissa. Sua on satutettu pahasti ja siksi et pysty puhumaan tunteista etkä näyttämään haavoittuvaisuuttasi ja katkaiset suhteen ennen kuin se ehkä ehtii alkaakaan. Sun pitäis jotenkin pystyä purkamaan menneisyyden solmut, koska muuten ne toistuu aina vain uudestaan. Miten ois vaikka vertaistuen hankkiminen narsistien uhreilta? http://www.narsistienuhrientuki.info/
Olet tosi hyvin osannu ite analysoida omaa käytöstäsi miks suhteet kariutuu! Hyvä, se on tie siihen et asiat voi muuttua!
Mulle tuli mieleen et sun kannattais keskustella jonku psykologin yms. kaa sun isäsuhteesta ja sitä kautta hylkäämisen ja torjutuksi tulemisen tunteista. Se vois sit helpottaa sitä et uskaltaisit parisuhteessa luottaa enemän toiseen ja sitä kautta näyttää enemmän tunteitas. Puhua vaikka siitä iha suoraa et sua pelottaa et toinen jättää eikä kuitenkaan välitä.
Millanen sun suhde äitiin oli? Suhtautuiko isäsi äitiin alentavasti ja nöyryyttävästi myös?
Kun mä en osaa puhua itsestäni. Jos yritän puhua minua koskevista, vaikeista asioista niin mulle tulee ihan hölmö olo. Olen sosiaalialalla eli osaan kuunnella ja keskustella mutta itseni ulosantiin olen aika lukossa
Olen käynyt pari terapia jaksoa isääni liittyen mutta ei niistä ole ollut hyötyä.
Äitini oli täysin isäni hyväksikäyttämä ja ollut nyt uuden miehen kanssa viimeiset 15vuotta huonossa suhteessa.
Haluatko näitä sairaalatekstejä tänne?
"Ainakin sairauteni parantui. Nyt mulla oli jo lääkärinä multa kaikki paperit kopioinut lääkäri. Uskon jo lääketieteen lisensiaatin parantaviin kykyihin. Apua, olen joukko-osastossa. Minä, villtävän seksuaalisen häiriöni ja ajantajuni kanssa. Tähän on se kauhujuttukin siitä poltetusta nukesta. Ihan mitä tahansa, ihan mitä tahansa. Mä jaksan maksajana, jaksan tilinteonhetki, pay-back time. Courage-persoonaksi, Hara kiriksi, Samuraiksi ja kunniaitsemurha. Sopiiko tämä C-hepatiittiin. Entä pitääkö tätä sanelukonetta aina mies? En olisi kovinkaan huolissani, kaikki asiat voi selvittää puhumalla. Hän varmasti osoittelee ja nauraa, nukkumaan lisensiaatti vieressäni, elvytyskäsky jäi kauaksi taakse Tuonelaan, koska oli fanaattinen konsultaatio, puritaanisimpien arvioiden mukaan seksuaalista. Se taisi paremminkin olla arjen rutiini. Olen täysin itsemurhaan painostamisen uhrina."
Ei se haluu sairaalatekstejä vaan apua.
Kuullostaa jokseenkin tutulta. Mulla ei miessuhteet oikein onnistu. En tiedä missä vika, mutta luulen että luottamuksesja hylkäämisessa. Oon tasan 2x ollut aidosti rrrakastunut ja ne kaks ihmistä on pettänyt mua, valehdellut ja kusettanut melkein kaiken ja lopulta suhteet loppunut eroon. Viimeksi sattui niin kovasti että sen jälkeen ku olen miehiä tapaillut niin on melkein heti alkanut ahdistamaan vaikka tyyppi ollut mukava ja itsekkin tykännyt. oon tullut lopputulokseen, että en vaan yksinkertaisesti ole ollut valmis. olen tosi herkkä ja mua on loukattu tosi syvästi, nää kaksi miestä! oon antanut ittestäni niin paljon toisen vuoksi ja sitten mut on petetty ja tuntunut ku puukolla ois viilletty sydäntä auki :( ja aika parantaa haavat, viimeisimmästä erosta on kohta 2v. ja nyt en ole 10kk tapaillut AINOATAKAAN miestä.. ja oon siitä aika tyytyväinen. nyt ehkä koen jopa olevani valmis suhteeseen. jää nähtäväksi:)
Taitaa olla kaksi eri asiaa kokea hylkäämisen pelkoa oman isäsuhteen kuin exien käytöksen takia.