Elämä meni suhteellisen hyvin 16 vuotiaaksi asti, sitten alkoi alamäki joka ei tunnu taittuvan, olen nyt 33 vuotias.
Lähtökohdat periaatteessa olivat kunnossa, ja vanhemmat kasvattivat miten kokivat parhaaksi, en kanna kaunaa heille.
Lapsesta asti olen ollut neuroottinen, erilaiset pakkoneuroosin variaatiot ovat aina seuranneet, ja sitä kautta ahdistus, sitten 16 vuotaana kun ongelmia jo oli muutenkin, niitten takia tuli todella pahoja ongelmia joista tuntuu jääneen pysyviä psyykkisiä ongelmia, joittenka kanssa taistelen vieläkin.
-elämä tuntuu usein enemmänkin taistelulta eteenpäin, eikä elämältä josta voisi nauttia, ja ikää vain kertyy, parhaat vuodet ovat menneet jo "hukkaan".
-TIedän että kerroin vähän huonosti, kun kirjoitin noista ongelmista vain pintaraapaisusti, mutta en jaksa alkaa niitä täällä kaivamaan,
kysyisinkin, onko täällä muita jotka kokevat kokoelämänsä yhdeksi taisteluksi,
sellaiseksi että ongelmia on kilokaupalla, ja niitä on saanut raahata ja kauan??
Kait se on jotekin lohduttavaa jos on kohtalotovereita!
ettei olisi yksin...
Lähtökohdat periaatteessa olivat kunnossa, ja vanhemmat kasvattivat miten kokivat parhaaksi, en kanna kaunaa heille.
Lapsesta asti olen ollut neuroottinen, erilaiset pakkoneuroosin variaatiot ovat aina seuranneet, ja sitä kautta ahdistus, sitten 16 vuotaana kun ongelmia jo oli muutenkin, niitten takia tuli todella pahoja ongelmia joista tuntuu jääneen pysyviä psyykkisiä ongelmia, joittenka kanssa taistelen vieläkin.
-elämä tuntuu usein enemmänkin taistelulta eteenpäin, eikä elämältä josta voisi nauttia, ja ikää vain kertyy, parhaat vuodet ovat menneet jo "hukkaan".
-TIedän että kerroin vähän huonosti, kun kirjoitin noista ongelmista vain pintaraapaisusti, mutta en jaksa alkaa niitä täällä kaivamaan,
kysyisinkin, onko täällä muita jotka kokevat kokoelämänsä yhdeksi taisteluksi,
sellaiseksi että ongelmia on kilokaupalla, ja niitä on saanut raahata ja kauan??
Kait se on jotekin lohduttavaa jos on kohtalotovereita!
ettei olisi yksin...
Vastaukset 6
Vanhimmat
Minä tunnen samoin. Jatkuvaa taistelua. Vuodesta toiseen. Kai minussa on ihmisenä jotain todella pahasti vialla.
Tuntuu, että lähes koko tähänastinen elämäni on ollu taistelua. Olen vasta 20-vuotias ja todellinen alamäki alkoi jo tuossa 12 vuoden ikäisenä. Tosin ennen tuota ikää koin myös olevani jatkuvasti ahdistunut. Lapsuudesta on periaatteessa pelkkiä huonoja muistoja.
Neuroottinen olen ollut aina, mutta 12 vuotiaana alkoi paniikkihäiriö ja pakko-oireet pahentuivat (mm. pakkoajatukset). Yläkouluikäsenä sairastuin anoreksiaan ja tuli masennusta, itsemurha-ajatuksia jne... Nykyään olen hyvin yksinäinen ja tunnen itseni luuseriksi. Jotenkin sellanen tunne, että minulla ei ole oikeutta menestyä elämässä, ja olen huonompi kuin muut.
Lähtökohdat elämääni eivät ole olleet kovinkaan suotuisat. Kärsin lapsena mm. vanhempien mielenterveyshäiriöistä, alkoholismista ja köyhyydestä.
Itsetunto ja itsevarmuus ovat täysin nollassa.
Minustakin tuntuu että elämäni on ollut tähän asti yhtä taistelua. Taistelua siitä että jaksan elää. En ole toki elänyt kuin vasta 14-vuotta, mutta koko sen ajan niin kauan kuin muistan olen taistellut mielenterveys ongelmien kanssa.
Olen pienestä asti ollut masentunut tai jotenkin muuten mielenterveydellisesti häiriintynyt. Kävin kuusivuotiaasta yhdeksään ikävuoteen lastenpsykiatrisella.
Sen jälkeen olen ollut kahdesti keskivaikeasti masentunut.
Olen pienestä pitäen taistellut mielenterveyteni kanssa, jonka johdosta en ole tietenkään saanut elää normaalia lapsuutta. Olen kuitenkin nyt parempaan päin.
Voimia kaikille jotka joutuvat taistelemaan elämässään!
sinä 33 vuotias joka olet käynyt tommosta taistelua ja käyt. ni sä oot mun mielestä parhaassa iässä et ole ikä loppu olet kypsä ihminen ja tiedät ja ymmärrät elämästä toivottavasti enemmän ym.voimia sulle
Turhaan huolit, meitä on monta.
Minä olen 35 ja elämä on ollut yhtä kärsimystä teini-iästä lähtien. 4 vuotta terapiaa takana ja samaa ***kaa edelleen. Monikaan asia ei ole muuttunut, koska vaikkaminä muuttuisin niin maailma ympärilläni ei muutu. Ja vaikka itse olisinkin tervehtynyt, niin sekopäinen ympäristöni on yhtä sekaisin kuin ennenkin.
Vaikka onkin surullista lukea uutisista lukuisista 3kymppisistä, jotka jäävät eläkkeelle mielenterveysyistä, niin jollain tavalla tuo helpottaa omaa olemistani, kun en ole eläkkeellä (ainakaan vielä).
Mulla 12-vuotiaasta lähtien mielenterveysongelmia, osa on helpottanut, mutta koko ajan vaan alkaa enemmän tuntumaan, ettei elämä ole elämisen arvoista minulle. En jaksaisi edes puhua kenellekään, en saa edes lauseita kunnolla ulos suustani, kun en jaksa edes ajatella. En tunne juuri mitään ja jos tunnen, se on ärtymystä ja vihaa.
Olen kolmekymppinen nainen. Kukaanhan ei oikeasti voi auttaa, itse on itsensä parannettava. Minua ei kiinnosta mikään, eikä mikään oikein tuota iloa.
On raskas taival tämä ihmisen elämä, köyhänä, ponnettomana ja onnettomana.
Minulla on lapsi, joka tuo minulle onneksi iloa, ilman lastani en jaksaisi ollenkaan. Kaikki muut osapuolet mun elämässä on karahtaneet karille kerta toisensa jälkeen ja vika on yleensä minussa, ihmisessä, jota on raskas kantaa, joka vaan valittaa ja on jatkuvasti uupunut. Teki kipeää kuulla tuo totuus, mutta näin on, ei kukaan oikeasti jaksa masentunutta ihmistä pitkään.