Näin minulle kävi:
Olin isänsä hylkäämä tytär, jolle oltiin osoitettu: ”Et kelpaa tuollaisena. Todista olevasi jotain.”
Luulin, etten ole mitään jos en saa aikaan jotain suurta. Luulin, että minun on vain kirjoitettava, luotava itseni näkyväksi. Mielikuvituksellani, taidoillani, tiedoillani oikeutettava olemassaoloni.
Ihmisten seurassa olin varjo, joka uskoi kuuluvansa toiseen maailmaan, yön maailmaan. Sokeana ja pimeänä livuin kaiken ohitse, oman elämäni ohitse. En todella nauttinut mistään mitä tein – opiskelin ja kirjoitin vain, koska luulin etten ole mitään jos en osaa mitään, en siksi että olisin todella pitänyt siitä. Luulin, että minun kuuluu eristäytyä ja pysyä 'omassa maailmassani', kuin kaikesta muusta poissuljettuna.
Sitten tuli uusi aika. Vasta kun olin täyttänyt 19. Herääminen. Ja huomasin etten ole varjo, vaan se on vain se varjo joka seuraa meitä kaikkia, meidän oma varjomme joka on osa meitä. Sitä ei pidä pelätä. Eikä sekoittaa siihen joka me olemme. Sillä olemme paljon enemmän.
Tajusin, että se 'oma maailma' jossa olin elänyt, oli vain suojakuoreni, eikä siis mitään sen todellisempaa tai parempaa kuin 'ulkomaailmakaan'. Tajusin, että jokainen elää tavalla tai toisella omassa maailmassaan, koska jokainen näkee maailman omasta näkökulmastaan ja oman persoonansa ja kokemustensa valossa. Ei ole kahta samanlaista ja siksi elämän tarina onkin kaikista ihmeellisin.
Enää en usko olemassaoloni olevan oikeutettu jos kirjoittaisinkin vaikkapa sata menestyskirjaa tai kymmenen Oscar-palkittua käsikirjoitusta. Sillä mikään noista ei olisi mitään verrattuna siihen suurimpaan tarinaan, jonka melkein heitin menemään – OMAN ELÄMÄNI TARINA. Ja se oikeuttaa itse itsensä. Se on vasta aluillaan ja siihen mitkään palkinnot eivät riitä.
Kirjoitan edelleen, mutta vain kun itseäni huvittaa ja enimmäkseen bloggailen, koska haluan sitä kautta 'uudelleentutustua' itseeni.
En voi sanoa etteiätkö eristäytyneet ja harhauskoissa eletyt teinivuoteni olisi jättäneet haavoja ja huonoa itsetuntoa. Mutta minä annan itselleni mahdollisuuden.
Ihmiset – te riitätte. Antakaa itsellenne ja elämällenne mahdollisuus.
Toivottavasti tämä auttoi edes hieman niitä joita ahdistaa ja jotka vaativat itseltään kohtuuttomuuksia.
Olin isänsä hylkäämä tytär, jolle oltiin osoitettu: ”Et kelpaa tuollaisena. Todista olevasi jotain.”
Luulin, etten ole mitään jos en saa aikaan jotain suurta. Luulin, että minun on vain kirjoitettava, luotava itseni näkyväksi. Mielikuvituksellani, taidoillani, tiedoillani oikeutettava olemassaoloni.
Ihmisten seurassa olin varjo, joka uskoi kuuluvansa toiseen maailmaan, yön maailmaan. Sokeana ja pimeänä livuin kaiken ohitse, oman elämäni ohitse. En todella nauttinut mistään mitä tein – opiskelin ja kirjoitin vain, koska luulin etten ole mitään jos en osaa mitään, en siksi että olisin todella pitänyt siitä. Luulin, että minun kuuluu eristäytyä ja pysyä 'omassa maailmassani', kuin kaikesta muusta poissuljettuna.
Sitten tuli uusi aika. Vasta kun olin täyttänyt 19. Herääminen. Ja huomasin etten ole varjo, vaan se on vain se varjo joka seuraa meitä kaikkia, meidän oma varjomme joka on osa meitä. Sitä ei pidä pelätä. Eikä sekoittaa siihen joka me olemme. Sillä olemme paljon enemmän.
Tajusin, että se 'oma maailma' jossa olin elänyt, oli vain suojakuoreni, eikä siis mitään sen todellisempaa tai parempaa kuin 'ulkomaailmakaan'. Tajusin, että jokainen elää tavalla tai toisella omassa maailmassaan, koska jokainen näkee maailman omasta näkökulmastaan ja oman persoonansa ja kokemustensa valossa. Ei ole kahta samanlaista ja siksi elämän tarina onkin kaikista ihmeellisin.
Enää en usko olemassaoloni olevan oikeutettu jos kirjoittaisinkin vaikkapa sata menestyskirjaa tai kymmenen Oscar-palkittua käsikirjoitusta. Sillä mikään noista ei olisi mitään verrattuna siihen suurimpaan tarinaan, jonka melkein heitin menemään – OMAN ELÄMÄNI TARINA. Ja se oikeuttaa itse itsensä. Se on vasta aluillaan ja siihen mitkään palkinnot eivät riitä.
Kirjoitan edelleen, mutta vain kun itseäni huvittaa ja enimmäkseen bloggailen, koska haluan sitä kautta 'uudelleentutustua' itseeni.
En voi sanoa etteiätkö eristäytyneet ja harhauskoissa eletyt teinivuoteni olisi jättäneet haavoja ja huonoa itsetuntoa. Mutta minä annan itselleni mahdollisuuden.
Ihmiset – te riitätte. Antakaa itsellenne ja elämällenne mahdollisuus.
Toivottavasti tämä auttoi edes hieman niitä joita ahdistaa ja jotka vaativat itseltään kohtuuttomuuksia.
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.