Rakastuin häneen todella nuorena lähes lapsena. Vuosia ihailin häntä kaukaa, kunnes jotenkin ajauduimme samaan harrastukseen, sitä kautta ystävystyimme, rakastuimme ja aloimme seurustella.
Suloista nuorta rakkautta kesti kolme vuotta. Keskenkasvuisuudestamme ja muista ongelmista johtuen suhde päätyi eroon. Se sattui. Enemmän kuin mikään sitä ennen tai mikään sen jälkeen! Kesti vuosia että pääsin yli asiasta. Vihasin, välttelin, muutin hänet mielessäni olemattomaksi ja yhdentekeväksi. Ja kuitenkin valehtelin itselleni. Peitin ja hautasin lämpimät tunteeni jonnekkin todella syvälle, koska ne olivat liian aristavia asioita. Rakkaus häneen oli tunne jolla en tehnyt mitään. Joka oli tarpeeton.
En nähnyt juurikaan tuota sydämeni särkijää, kunnes eräänä päivänä, vuosien jälkeen,keskellä kirkasta päivää, hän tuli vastaan ja puhui minulle. Kertoi halunneensa puhua kanssani, yrittäneensä kirjoittaa minulle ja toivovansa että voitaisiin olla edes tervehtimisväleissä. Olin järkyttynyt tuosta kohtaamisesta. Hän tuli niin yllättäin, tuosta vaan, ja minä olin haudannut kaiken niin kovin syvälle. Olin sittenkin vielä liian vereslihalla, enkä osannut sanoa mihinkään mitään. Jäin tuolloin kuitenkin miettimään. Odottamaan sitä yhteydenottoa. Miettimään mitäköhän hän haluaisi minulle sanoa. Yhteydenottoa ei tullut. Enkä minäkään tiennyt miten ottaa yhteyttä.
Vuodet vieri. Elämä tasaantui. Seurustelin joitakin kertoja,harrastin normaaleja nuorten aikuisten sekoiluja. Ketään en päästänyt itseäni satuttamaan yhtä pahasti. Yhtenä iltana vastaani tuli mies josta tiesin silmänräpäyksessä tulevan lasteni isän ja aviomieheni. En hullaantunut, en rakastunut palavasti. Se oli vaan kuin joku olisi osoittanut sormella häntä ja sanonut, että tuo on se. Niin siinä sitten kävi. Menimme naimisiin, saimme lapsia. Tuosta aviomiehen kohtaamisesta on aikaa nyt 17 vuotta.
Elämäni rakkaus ei kuitenkaan ole aviomieheni.
Ihmeellinen elämä kuljetti minut tuon nuoruudenrakkauteni kanssa jälleen samoihin seurueisiin. Sattumien kautta kulkeuduimme hyvin läheisiin kanssakäymisiin. Noin viisi vuotta sitten näin hänet pitkästä aikaa ensimmäisen kerran. Hän oli myös naimisissa, hänelläkin on lapsia. Kun tuolloin katseemme kohtasivat, tunsin sen heti: Rakastin häntä vieläkin. Olin näkevinäni samaa hänen katseestaan. Pystyimme kuitenkin olemaan ystäviä. Hyviä ystäviä. Ajattelin häntä kuitenkin lakkaamatta ja mietein, ajatteleekohan hän koskaan minua. Monesti kävi niin, että kun olin ajatellut häntä paljon, hän ottikin yhteyttä. Soitti, tuli käymään. Lähetti viestiä. Olin aika tyytyväinen, että välimme olivat nyt lämpimät. Jotain vanhoja asioitakin oli selvitetty pois mieltä hiertämästä. Ajatuksemme kulkivat kaikissa asioissa samoilla linjoilla. Se oli juuri sitä, mistä sanotaan, että ollaan samalla aaltopituudella. Sitä kun tietää edes näkemättä toista, mitä hänen mielessään liikkuu. Tätä lämmintäystävyyttä jatkui vuosia.
Jossain kohtaa yhteydenpitomme muuttui. Se syveni. Muuttui intiimimmäksi. Tajusin, että hänelläkin oikeasti on vahvoja tunteita minua kohtaan.
Nyt olemme sekavassa tilanteessa. Kumpikin rakastaa toisiaan. Kumpikaan ei ymmärrä miksi. Minkä tähden elämänpolkumme tuntuvat risteävän aina välillä ja aina vaan huomaamme tunteen olevan tallella.
Molemmat ovat kuitenkin myös vastuullisia, sitoutuneita perheeseensä ja tehtyihin valintoihin. Mutta molemmat ovat sekaisin tästä tunteesta, joka ei tunnu katoavan, vaikka aikaa kuluu. Onko tehty vääriä valintoja? Vai oikeita valintoja? Kuka sen tietäisi? Olisihan se mahdollista aloittaa salakähmäinen salasuhde. Hän on vaan liian rakas ja arvokas minulle siihen. En halua hänen tuhoavan nykyistä elämäänsä vuokseni.
Liian paljon, liian monta ihmistä, on rikkottavana. Nykyisessä tilanteessa kärsimme vain me kaksi.
Toivon silti koko sydämestäni, että joskus elämässä koittaisi vielä aika, jolloin kaikki nämä tunteet olisi sallittuja. Puhtaita. Ja että meille koittaisi vielä uusi tilaisuus. Aika olla yhdessä ilman mitään salakähmäistä. Jaksan odottaa vaikka seuraavat kaksikymmentä vuotta. Vaikka enemmänkin. Mutta on surullista kantaa sydämessään rakkautta, joka ei saa täyttymystä. Ehkä koskaan...
Suloista nuorta rakkautta kesti kolme vuotta. Keskenkasvuisuudestamme ja muista ongelmista johtuen suhde päätyi eroon. Se sattui. Enemmän kuin mikään sitä ennen tai mikään sen jälkeen! Kesti vuosia että pääsin yli asiasta. Vihasin, välttelin, muutin hänet mielessäni olemattomaksi ja yhdentekeväksi. Ja kuitenkin valehtelin itselleni. Peitin ja hautasin lämpimät tunteeni jonnekkin todella syvälle, koska ne olivat liian aristavia asioita. Rakkaus häneen oli tunne jolla en tehnyt mitään. Joka oli tarpeeton.
En nähnyt juurikaan tuota sydämeni särkijää, kunnes eräänä päivänä, vuosien jälkeen,keskellä kirkasta päivää, hän tuli vastaan ja puhui minulle. Kertoi halunneensa puhua kanssani, yrittäneensä kirjoittaa minulle ja toivovansa että voitaisiin olla edes tervehtimisväleissä. Olin järkyttynyt tuosta kohtaamisesta. Hän tuli niin yllättäin, tuosta vaan, ja minä olin haudannut kaiken niin kovin syvälle. Olin sittenkin vielä liian vereslihalla, enkä osannut sanoa mihinkään mitään. Jäin tuolloin kuitenkin miettimään. Odottamaan sitä yhteydenottoa. Miettimään mitäköhän hän haluaisi minulle sanoa. Yhteydenottoa ei tullut. Enkä minäkään tiennyt miten ottaa yhteyttä.
Vuodet vieri. Elämä tasaantui. Seurustelin joitakin kertoja,harrastin normaaleja nuorten aikuisten sekoiluja. Ketään en päästänyt itseäni satuttamaan yhtä pahasti. Yhtenä iltana vastaani tuli mies josta tiesin silmänräpäyksessä tulevan lasteni isän ja aviomieheni. En hullaantunut, en rakastunut palavasti. Se oli vaan kuin joku olisi osoittanut sormella häntä ja sanonut, että tuo on se. Niin siinä sitten kävi. Menimme naimisiin, saimme lapsia. Tuosta aviomiehen kohtaamisesta on aikaa nyt 17 vuotta.
Elämäni rakkaus ei kuitenkaan ole aviomieheni.
Ihmeellinen elämä kuljetti minut tuon nuoruudenrakkauteni kanssa jälleen samoihin seurueisiin. Sattumien kautta kulkeuduimme hyvin läheisiin kanssakäymisiin. Noin viisi vuotta sitten näin hänet pitkästä aikaa ensimmäisen kerran. Hän oli myös naimisissa, hänelläkin on lapsia. Kun tuolloin katseemme kohtasivat, tunsin sen heti: Rakastin häntä vieläkin. Olin näkevinäni samaa hänen katseestaan. Pystyimme kuitenkin olemaan ystäviä. Hyviä ystäviä. Ajattelin häntä kuitenkin lakkaamatta ja mietein, ajatteleekohan hän koskaan minua. Monesti kävi niin, että kun olin ajatellut häntä paljon, hän ottikin yhteyttä. Soitti, tuli käymään. Lähetti viestiä. Olin aika tyytyväinen, että välimme olivat nyt lämpimät. Jotain vanhoja asioitakin oli selvitetty pois mieltä hiertämästä. Ajatuksemme kulkivat kaikissa asioissa samoilla linjoilla. Se oli juuri sitä, mistä sanotaan, että ollaan samalla aaltopituudella. Sitä kun tietää edes näkemättä toista, mitä hänen mielessään liikkuu. Tätä lämmintäystävyyttä jatkui vuosia.
Jossain kohtaa yhteydenpitomme muuttui. Se syveni. Muuttui intiimimmäksi. Tajusin, että hänelläkin oikeasti on vahvoja tunteita minua kohtaan.
Nyt olemme sekavassa tilanteessa. Kumpikin rakastaa toisiaan. Kumpikaan ei ymmärrä miksi. Minkä tähden elämänpolkumme tuntuvat risteävän aina välillä ja aina vaan huomaamme tunteen olevan tallella.
Molemmat ovat kuitenkin myös vastuullisia, sitoutuneita perheeseensä ja tehtyihin valintoihin. Mutta molemmat ovat sekaisin tästä tunteesta, joka ei tunnu katoavan, vaikka aikaa kuluu. Onko tehty vääriä valintoja? Vai oikeita valintoja? Kuka sen tietäisi? Olisihan se mahdollista aloittaa salakähmäinen salasuhde. Hän on vaan liian rakas ja arvokas minulle siihen. En halua hänen tuhoavan nykyistä elämäänsä vuokseni.
Liian paljon, liian monta ihmistä, on rikkottavana. Nykyisessä tilanteessa kärsimme vain me kaksi.
Toivon silti koko sydämestäni, että joskus elämässä koittaisi vielä aika, jolloin kaikki nämä tunteet olisi sallittuja. Puhtaita. Ja että meille koittaisi vielä uusi tilaisuus. Aika olla yhdessä ilman mitään salakähmäistä. Jaksan odottaa vaikka seuraavat kaksikymmentä vuotta. Vaikka enemmänkin. Mutta on surullista kantaa sydämessään rakkautta, joka ei saa täyttymystä. Ehkä koskaan...
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.