Hei kaikille foorumisteille,
.. päätän itsekin purkaa hieman mieltäni näin perjantai-illan ratoksi, mukavaa, eikö? :) Itse olen 29v mies, ja kärsin yksinäisyydestä siinä mielessä että arki menee yksin, työ- / harrastuskuvioiden tiimoilta ei ole ihmisiä joita tavata. Jos jotain viikonloppurientoja sattuu jossain päin olemaan, niin silloin ihmisiä ja kavereita kyllä tapaa, mutta kun viikonloppu kääntyy arjeksi, tuntuu että yksinäisyys on loputonta ja sen tyyppistä yksinäisyyttä mitä en pysty itse "kääntämään". Olen mielestäni nykyään kohtuullisen sosiaalinen ja puhelias ihmisten seurassa, joten kontrasti esim. noiden viikonloppujen ja arjen välissä on melkoinen. Haluaisi puhua eri asioista, avautuakin, mutta kun ei ole ketään kelle avautua. Kavereille pitäisi periaatteessa pystyä puhumaan, mutta asennoidun niin että en halua pilata hauskoja viikonloppuja omista ongelmista puhumalla. Kuitenkin jos asioita tekee yhdessä muiden kanssa, ei halua olla se "ilonpilaaja" (vaikkeivät ihmiset välttämättä niin ajattelisikaan...).
Pahinta yksin olossa on ns. välittämisen puute, sanotaanko näin että meikäläisen perään ei juuri kysellä, vaikka jotain sattuisikin arkena; yksin olet ja itsestäsi vastaat. Sairastut tms., kukaan ei perään soittele, näin on onnistunut elämänsä järjestämään. Olen toki itse hyvin pitkälti syyllinen tähän, tietyt valinnat on elämässä tehty joiden mukaan mennään. Tämä on toki myös luonnekysymys, viihdyn hyvin yksinkin, enkä kaipaa seuraa jatkuvasti. Kuitenkin tähän ikään mennessä tätä yksinäisyyttä on nähnyt ihan tarpeeksi....
Tämä viikko on ollut aivan kauhea, työmotivaatio on ollut nollassa ja kauniisti sanottuna päällä on ollut ns. krooninen v*tutus. Mikään ei kiinnosta ja hermo on välillä todella kireällä. Uniongelmista kärsin välillä paljonkin luultavasti stressin takia (työ, yksinäisyys, muut asiat), jostain syystä tämä viikko on kuitenkin nukuttu kohtuullisesti. Yleensä hyvin nukuttu yö on parantunut oloa merkittävästi, mutta tällä viikolla olo on ollut sieltä ja syvältä, nukkui tai ei. Olen yrittänyt liikkuakin runsaasti, että saisi pahaa oloa pois, mutta kovinkaan suurta merkitystä tuollakaan ei ole nyt ollut, vaikka yleensä on auttanut. Tänään pidin vapaapäivän töistä, koska totaalinen kiinnihirtto tuntuu olevan lähellä.
Mietin aiemmin viikolla, että kävisi lääkärillä purkamassa stressitilaansa, että saisi edes vähän vapaata töistä esim. sairasloman muodossa, mutta en tiedä aiheuttaako tuo vain enemmän ongelmia (taloudellinen stressi...). Ja tuleeko vastineena vain "masennuskortti" ja lääkeresepti kouraan, että jospa se näillä olo paranisi. Skeptikko kai sitä on... en tiedä. Tuntuu vain siltä että kun saisi puhua asioista jollekin, niin helpottaisi.. lähipiirille on niin vaikea avautua näistä, kun jutustelu on kuitenkin yleensä enemmän "niitä näitä". Olen ihmisenä positiivinen ja elämänmyönteinen, mutta kyllä se näkyy vaan niin olevan, että huumori rupeaa loppumaan....
Mutta, tällaista kivaa, vastatkaa ketjuun jos mietteitä. Toivottavasti ei pahoin kirjoitusvirheitä, hieman se nestemäistä tavaraa vaati että tämänkin "uskalsi" kirjoitella...
.. päätän itsekin purkaa hieman mieltäni näin perjantai-illan ratoksi, mukavaa, eikö? :) Itse olen 29v mies, ja kärsin yksinäisyydestä siinä mielessä että arki menee yksin, työ- / harrastuskuvioiden tiimoilta ei ole ihmisiä joita tavata. Jos jotain viikonloppurientoja sattuu jossain päin olemaan, niin silloin ihmisiä ja kavereita kyllä tapaa, mutta kun viikonloppu kääntyy arjeksi, tuntuu että yksinäisyys on loputonta ja sen tyyppistä yksinäisyyttä mitä en pysty itse "kääntämään". Olen mielestäni nykyään kohtuullisen sosiaalinen ja puhelias ihmisten seurassa, joten kontrasti esim. noiden viikonloppujen ja arjen välissä on melkoinen. Haluaisi puhua eri asioista, avautuakin, mutta kun ei ole ketään kelle avautua. Kavereille pitäisi periaatteessa pystyä puhumaan, mutta asennoidun niin että en halua pilata hauskoja viikonloppuja omista ongelmista puhumalla. Kuitenkin jos asioita tekee yhdessä muiden kanssa, ei halua olla se "ilonpilaaja" (vaikkeivät ihmiset välttämättä niin ajattelisikaan...).
Pahinta yksin olossa on ns. välittämisen puute, sanotaanko näin että meikäläisen perään ei juuri kysellä, vaikka jotain sattuisikin arkena; yksin olet ja itsestäsi vastaat. Sairastut tms., kukaan ei perään soittele, näin on onnistunut elämänsä järjestämään. Olen toki itse hyvin pitkälti syyllinen tähän, tietyt valinnat on elämässä tehty joiden mukaan mennään. Tämä on toki myös luonnekysymys, viihdyn hyvin yksinkin, enkä kaipaa seuraa jatkuvasti. Kuitenkin tähän ikään mennessä tätä yksinäisyyttä on nähnyt ihan tarpeeksi....
Tämä viikko on ollut aivan kauhea, työmotivaatio on ollut nollassa ja kauniisti sanottuna päällä on ollut ns. krooninen v*tutus. Mikään ei kiinnosta ja hermo on välillä todella kireällä. Uniongelmista kärsin välillä paljonkin luultavasti stressin takia (työ, yksinäisyys, muut asiat), jostain syystä tämä viikko on kuitenkin nukuttu kohtuullisesti. Yleensä hyvin nukuttu yö on parantunut oloa merkittävästi, mutta tällä viikolla olo on ollut sieltä ja syvältä, nukkui tai ei. Olen yrittänyt liikkuakin runsaasti, että saisi pahaa oloa pois, mutta kovinkaan suurta merkitystä tuollakaan ei ole nyt ollut, vaikka yleensä on auttanut. Tänään pidin vapaapäivän töistä, koska totaalinen kiinnihirtto tuntuu olevan lähellä.
Mietin aiemmin viikolla, että kävisi lääkärillä purkamassa stressitilaansa, että saisi edes vähän vapaata töistä esim. sairasloman muodossa, mutta en tiedä aiheuttaako tuo vain enemmän ongelmia (taloudellinen stressi...). Ja tuleeko vastineena vain "masennuskortti" ja lääkeresepti kouraan, että jospa se näillä olo paranisi. Skeptikko kai sitä on... en tiedä. Tuntuu vain siltä että kun saisi puhua asioista jollekin, niin helpottaisi.. lähipiirille on niin vaikea avautua näistä, kun jutustelu on kuitenkin yleensä enemmän "niitä näitä". Olen ihmisenä positiivinen ja elämänmyönteinen, mutta kyllä se näkyy vaan niin olevan, että huumori rupeaa loppumaan....
Mutta, tällaista kivaa, vastatkaa ketjuun jos mietteitä. Toivottavasti ei pahoin kirjoitusvirheitä, hieman se nestemäistä tavaraa vaati että tämänkin "uskalsi" kirjoitella...
Vastaukset 5
Vanhimmat
Ikäistäsi vanhempana naisena en voi muuta kuin antaa sulle lämpimän virtuaalihalin, jos se ei ole liian vastenmielinen ajatus, ja jos on niin sitten vain voimakas kädenpuristus ja kaikki sympatiat. Kirjoituksesi perusteella tunnut kaikin tavoin järkevältä ja mukavalta ihmiseltä, jolle soisin kaikkea hyvää ja pois tuon nykyisen tukalan tilanteesi. Nesteissä ei ole mitään vikaa, joskus sitäkin tarvitaan. Tsemppiä sinulle Lonely Rider. Ansaitset enemmän mitä olosuhteesi sulle just nyt tarjoaa.
Kiitos, kyllä tuokin huomiointi lämmitti :) Nyt lenkkeilyn jälkeen hieman parempi olo, ei hatuta aivan niin paljoa. Tuo unettomuus on tällä hetkellä pahin ongelma, meinaa viedä mielialan välillä aivan pohjamutiin ja hermo on todella kireällä pienistäkin vastoinkäymisistä. Enää ei olemassa olevat lääkkeetkään auta, mutta jospa lääkäri osaisi määrätä jotain hieman vahvempaa. Viikonloppu meni ihan ok, kun oli vähän muuta askaretta perusarjesta poiketen, mutta 8 tunnin työpäivä viikon alkaessa on melkoista pakkopullaa jos olet nukkunut tyyliin yhden tunnin edellisenä yönä. Joku voisi sanoa, että käy sitä sairaslomaa, niin ei tarvitse töissä olla, mutta yrittäjänä asia ei ole ihan niin yksinkertaista. Puhuminenkin helpottaisi, mutta hankalapa tällä hetkellä löytää ketään jolle suuremmin avautua. Mutta, kai pitää uskoa että tie on vain ylöspäin...
niinpä, tuttua tuo "meikäläisen perään ei kysellä" eikä kukaan soita kysyäkseen "mitä kuuluu" se olen usein minä joka soittaa ja ottaa yhteyttä ja sitten vain saa ihmettelyt kun en pidä yhteyttä........ en enää pidäkkään, ottakoon yhteyttä se joka oikeasti välittää...
Jep, niin on. Joskus aidosti hämmästyy jos joku oikeasti kysyy kuulumisia, ilman että se vaikuttaisi näennäiseltä small-talkilta. Tosin; vähissäpä ne kuulumisen kysymiset on viime aikoina olleet. Jos jollain asiaa on, ne liittyvät lähinnä jonkun ryyppyviikonlopun järjestämiseen... onhan se sosiaalista sekin, mutta sitäkin on nähnyt niin paljon, että eipä se ihmeesti siitä muutu. Kun joku haluaisi jotakin tehdä, ilman että siihen se alkoholi lyödään aina kylkeen...
Mutta, prkl, pitää vaan kestää, kai nämä asiat ovat vain suomalaisen luonteen ominaispiirteitä...
Mua vaivaa kanssa tuo unettomuus ja stressi/huoli tulevaisuudesta, koska olen tehnyt itteni jotenkin sieluttomaksi möykyksi olemalla liikaa yksin. Olen naispuolinen lonely rider, aina ollut, mutta vasta viime aikoina olen alkanut tajuamaan miten yksin olen aina ollut (26 v.). Ystäviä ja kavereita ja perhettä on joo, vaikkakin monet heistä asuu kaukanakin ja näemme suht harvoin varsinkin parhaan ystävän kanssa. Mutta sitä "parempaa" puoliskoa mulla ei ole koskaan ollut, vaikka mulla varmaan ois ihan kaikki lähtökohdat löytää joku kiva rento mies elämääni (on niitä aina muutamia silloin tällöin ollut tarjolla). Jostain syystä en vaan luota itteeni ja siihen että voisin tarjota jollekkin toiselle tarpeeksi itsestäni, pidän itseäni niin tylsänä vaikka mukava ja huumorintajuinen olenkin, että jotenkin olen vaan "jättäytynyt pois markkinoilta". Olen kai ollut myös jo muutaman vuoden masentunut/alavireinen, se varmaankin aiheuttaa uniongelmani ja sen ettei libido ole hääppöinen. On hankalaa kun osa minusta haluaisi löytää seurustelukumppanin, ja osa taas viihtyy itekseen. Mua vaan pelottaa niin perkeleesti ottaa itteäni niskasta kiinni ja alkaa tosissaan muuttamaan elämäntyyliäni pirteämpään, ottaa riskejä ja heittäytyä, nyt annan vaan elämän vilahtaa ohi silmien edestä ja tyydyn yksinäisyyteen. Ja kaikki tämä on turhaa ja omaa syytä, mutta ihminen on näköjään joskus tällanen kaikkea pelkäävä. Puolustan tosin pikkasen huonoa itseluottamustani sillä, että olen miesrintamalla TÄYSIN kokematon (you know), eli ei oo helppoa lähteä etsimään about samassa tilanteessa olevaa ja ymmärtävää miestä. Lisäksi unettomuus ja alavireisyys on jokseenkin vaikuttanut negatiivisesti mun ulkonäköön, iho on välillä kalpea ja silmänalusia koristaa mustat kuopat. Se jarruttelee mua kaikkein eniten (en ole silti pinnallinen tai ulkonäkökeskeinen) ollessa kanssakäymisissä muiden ihmisten kanssa, tunnen itteni oudoksi luonnonoikuksi, häpeän itseäni koska näytän huonovointiselta ja väsyneeltä--> onneksi meikillä saa sentään vähän peitettyä elämän aiheuttamia jälkiä.