Siitä on jo aikaa. Joitakin vuosia. Muistan elävästi kuinka minäkin vuodatin täällä ikävääni pitkin öitä. Huomaan ettei täällä mikään ole muuttunut. En tarkoita tätä soimaukseksi kenellekään. Totean vaan että näin on asia.
Omat vuodatukseni vetävät varmasti vieläkin voiton. Ne tirsuivat ikävää, epätoivoa, kaipausta, kyyneleitä. Tajusin sen kyllä varmasti jo silloinkin, vaikka se jälkeenpäin tulikin yhä selvemmäksi: En todella kaivannut tätä "ikäväni kohdetta" henkilönä, rakkautena, "HÄNENÄ". Ymmärsin että meidän näkökulmat elämän perusarvoihin olivat liian erilaiset. Vaikka käytimmekin samoja sanoja kuvailemaan asioita, meillä oli kuitenkin erilaiset käsitykset sanojen merkityksestä.
Itse asiassa kaipasin rakkautta elämääni. Sitähän me jokainen.:) Oli kai jotenkin helpompaa konkretisoida tämä kaipaus ja pukea se jonkun ihmisen ylle. Hän sattui olemaan sopivasti käsillä tähän tarkoitukseen. Ja välttääkseni tunneryöppyjä ja ilkeitä kommentteja huomautan että samalla tavalla minä olin hänelle myös pelkkä laastari hänen elämäntilanteessaan.
Uskoisin että monen täällä ikävöivän kohdalla asia on juuri samoin. Jossakin vaiheessa se tulehdus alkaa hellittämään ja laastari on revittävä irti jotta haava saa ilmaa ja pääsee paranemaan. Niin, useinhan se tekee kipeää repiä irti laastari joka istuu tiukasti iholla... Mutta mitä pikemmin, sitä parempi. Jotta pääsee elämässä eteenpäin. Vaikka se oikea tai toinen laastari ei odotakaan nurkan takana heti apujaan tarjoamassa.
Kyllä se minullakin vei aikaa hyväksyä että osalleni ei kohtalo rakkautta tarkoittanut tässä elämässä. Nyt olen sinut sen tosiasian kanssa. Olen oppinut tekemään asioita oman itseni vuoksi, itseni hyvinvoinniksi ja hemmotteluksi. Rakkauden kaipuu toiseen ihmiseen on ohitse. Tuhlaan tunteitani lemmikeilleni ja läheisilleni. Ja näin ollen saan myös takaisin, vilpitttömästi. Täytyy hyväksyä elämään niillä ehdoilla jotka itse kullekin on annettu.
Koska joku kuitenkin kommentoi tätä "mitäs sitten täällä roikut" niin laitampa jo etukäteen vastauksen siihenkin. Tulin ihan vaan huvikseni katsomaan ja lueskelemaan, hymysuin menneitä muistellen.
Kaunista viikonloppua kaikille.
Omat vuodatukseni vetävät varmasti vieläkin voiton. Ne tirsuivat ikävää, epätoivoa, kaipausta, kyyneleitä. Tajusin sen kyllä varmasti jo silloinkin, vaikka se jälkeenpäin tulikin yhä selvemmäksi: En todella kaivannut tätä "ikäväni kohdetta" henkilönä, rakkautena, "HÄNENÄ". Ymmärsin että meidän näkökulmat elämän perusarvoihin olivat liian erilaiset. Vaikka käytimmekin samoja sanoja kuvailemaan asioita, meillä oli kuitenkin erilaiset käsitykset sanojen merkityksestä.
Itse asiassa kaipasin rakkautta elämääni. Sitähän me jokainen.:) Oli kai jotenkin helpompaa konkretisoida tämä kaipaus ja pukea se jonkun ihmisen ylle. Hän sattui olemaan sopivasti käsillä tähän tarkoitukseen. Ja välttääkseni tunneryöppyjä ja ilkeitä kommentteja huomautan että samalla tavalla minä olin hänelle myös pelkkä laastari hänen elämäntilanteessaan.
Uskoisin että monen täällä ikävöivän kohdalla asia on juuri samoin. Jossakin vaiheessa se tulehdus alkaa hellittämään ja laastari on revittävä irti jotta haava saa ilmaa ja pääsee paranemaan. Niin, useinhan se tekee kipeää repiä irti laastari joka istuu tiukasti iholla... Mutta mitä pikemmin, sitä parempi. Jotta pääsee elämässä eteenpäin. Vaikka se oikea tai toinen laastari ei odotakaan nurkan takana heti apujaan tarjoamassa.
Kyllä se minullakin vei aikaa hyväksyä että osalleni ei kohtalo rakkautta tarkoittanut tässä elämässä. Nyt olen sinut sen tosiasian kanssa. Olen oppinut tekemään asioita oman itseni vuoksi, itseni hyvinvoinniksi ja hemmotteluksi. Rakkauden kaipuu toiseen ihmiseen on ohitse. Tuhlaan tunteitani lemmikeilleni ja läheisilleni. Ja näin ollen saan myös takaisin, vilpitttömästi. Täytyy hyväksyä elämään niillä ehdoilla jotka itse kullekin on annettu.
Koska joku kuitenkin kommentoi tätä "mitäs sitten täällä roikut" niin laitampa jo etukäteen vastauksen siihenkin. Tulin ihan vaan huvikseni katsomaan ja lueskelemaan, hymysuin menneitä muistellen.
Kaunista viikonloppua kaikille.
Vastaukset 8
Vanhimmat
Olen lukenut, että tuollaisessa elämäntilanteessa sellainen oikea ja rohkea rakkaus vihdoin saapuu kohdalle.
Niin, elämänpolku on tuntematon. Koskaan ei voi tietää mitä seuraavan mutkan takana odottaa. Täytyy olla valmis ottamaan tapahtumat sitä mukaa kun ne tielle lennähtää. Omalta kohdaltani olen ainakin oppinut elämään tässä hetkessä. En tulevaisuudessa, en menneisyydessä, en "sitten kun". Loppujen lopuksi, vain tämä hetki on se mikä meillä on.
No olipa kiva kirjoitus, ja samoja ajatuksia on mullakin. Jotekin vaan tuli tyhjä olo tekstistäsi. Toivottavasti molemmat olette samaa mieltä asiasta. Ei mutta tämähän on koko ajan ollut sulle se kanava, jonka kautta tunteesi ilmaiset ja se joku oikean elämän puolella on saanut sulta "kaiken rakkauden" kun on sattunut olemaan sopivasti käsillä.
Pah!
En oikein ymmärrä kommenttiasi, onko siinä katkeruus päällimmäisenä vai onkos se positiivistä palautetta? Veikkaisin ensimmäistä vaihtoehtoa.
"Toivottavasti molemmat olette samaa mieltä asiasta"
Näitä palstoja lukiessani olen oppinut ymmärtämään että tällainen lause tarkoittaa jätetyn katkeraa huomautusta siitä että joku on leikkinyt heidän tunteillaan. Jos luet alkuperäisen tekstini, sieltä pitäisi selvästi käydä ilmi että en mitenkään tätä toista henkilöä yksipuolisesti käyttänyt hyväkseni. Sehän olin minä joka tänne jäi vuodattamaan ikäväänsä kuten kirjoitukseni kertoo. Eiköhän se ole aika selvästi sanottu että molemmat olemme samaa mieltä asiasta. Hän siis jopa minua ennen poisti laastarinsa.
Tämä oli se kanava jonka kautta tunteitani ilmaisin. En rakkautta vaan ikävää ja kaipuuta rakkauteen - sen jälkeen kun tämä toinen ei enää ollut "sopivasti käsillä".
Täällä on katkeruus päällimmäisenä jota loukatut tunteet ruokkivat. Jotta joku muu ihmistä pystyisi rakastamaan on tämän ensin rakastettava itse itseänsä. Katkeruulla ei vahingoita muita kun itseänsä. Muutos parempaan alkaa omasta itsestä.
Kaunista ja aurinkoista päivän jatkoa! :)
Juuri sitä kommenttini on. Katkeran kitkerän sävyinen. Hänellä ei ole paljon varaa vuodatella moisia, mokomakin.
Tuo on hieman suhteellista minusta tuo että on rakastettava itseänsä jotta joku voisi rakastaa. Mutta tervettä on sekin, että pystyy tuntemaan vihaa sekä katkeruutta ihmistä kohtaan, joka on leikkinyt tunteillasi. Ah, sitä ihanaa vihan tunnetta. Mieluummin niin kuin laukea lampaantalja joka suhtautuu kaikkeen niin viisaan ymmärtäväisesti. Pah!
Aurinkoista viikonloppua sulle myös.
Onpas "mokoma" pistänyt tunteet kiehumaan...:) Mutta muistatkos että tämä ei koske sinua henkilökohtaisesti ja tuolla "mokomalla" ei ole sormensa pelissä tässä tapauksessa.
En ymmärtänyt minä myöskään moista ennen että piti ensin itseänsä rakastaa. Mutta kyllä se nyt näyttää aika selvältä että jos et sinä itse edes pidä itseäsi rakastettavan arvoisena niin kukas muukaan? Minua katsoo ihan toinen ihminen peilistä kuin joitakin vuosia sitten. Nykyään pidän tästä peilikuvasta... ja uskon että se heijastuu olemuksestani myös ympäristööni.
Totta ihmeessä jokaisessa meistä elää koko tunteitten skaala rakkaudesta vihaan ja kaikki siltä väliltä. Itse valitsemme mille tunteille annamme vallan. Itse en usko että vihaa olen koskaan tuntenut. Mielestäni se kuulostaa liian vahvalta tunteelta tuhlattavaksi johonkin epämiellyttävään henkilöön. En tiedä mikä pistäisi vihan tunteen elämään.
En todellakaan minäkään ole "laukea lampaantalja joka suhtautuu kaikkeen viisaan ymmärtävästi". Toki olen elämän varrella oppinut näkemään asiat eri perspektiiveissä eri kanteilta kuin ennen. Ohitan ihmiset joista en pidä tai jotka eivät pidä minusta olan kohautuksella enkä suotta tuhlaa energiaa heihin. He eivät kuulu minun elämääni.
Joo, tiedän, kiitos sulle kun kommentoit.
Mulle tuo vihan ja suuttumuksen tunne antaa voimaa olla.
Nyt itkettää :'(