Mummo 91v ja Alzheimerin tauti

Kiitos teille

Mummo on tosiaan jo paljon pirteämpi. Tänään hän jo käveli osastolla ilman mitään apuvälineitä. Tiputustakaan ei enää tarvita.

Eilen ja toissapäivänä ei ollut sekavuutta yhtään, mutta tänään sitä oli jonkin verran. Ehkä se johtui siitä, että mummo siirrettiin toiseen huoneeseen ja oli käytetty tutkimuksissa muualla sairaalan tiloissa. Eli ympäristö taas muuttui. Hän ei halunnut uskoa millään olevansa sairaalassa enää. Mutta kun kerroin hänelle kaiken monta kertaa ja vetosin siihen, että "tiedäthän sinulla olevan muistiongelmia" niin sitten hän uskoi. Mummo olisi myös halunnut lähteä kotiin kanssani yhdessä vaiheessa.

Ei hänestä kyllä kotona asumaan yksin taida enää olla. Äitinikin on reilusti yli kuusikymppinen ja hänellä on omia sairauksia eikä jaksa mummoa päivittäin auttaa enää. Itse olen työelämässä ja minulla on kaksi kouluikäistä lasta. Hakemus on vetämässä, että mummo pääsisi johonkin hoitokotiin, mutta tiedetäänhän tämä. Paikat täynnä. Täytyy katsoa mitä tästä seuraa ja toivoa parasta. Olen kuitenkin hyvilläni siitä, että hän on fyysisesti jo niin paljon paremmassa kunnossa. Elämänhalu on myös vankkana tallella, kun juteltiin.

Kävipäs teillä tuuri, kun mummo sai paikan vielä ymmärtäessään mitä tapahtuu! Yleensä potilaat ovat niin sekavia, ettei heille koidu mitään iloa hoitokodin hyvistä puolista.
Oma äitini ei tunnistanut enää kotiaan eikä hoitokodissa löytänyt omaan huoneeseensa ilman apua, kun viimein sinne pääsi. Jonot ovat niin pitkiä, että vasta viimeisessä hädässä kotihoidon painostuksesta ryhdytään toimiin. Pienillä paikkakunnilla olen kuullut paremmin ajoitetuista siirroista, mutta isoissa kaupungeissa hoidettavia on liian paljon ja palvelu kasvotonta.

Hoito sinällään oli hyvää ja inhimillistä loppuun saakka, mutta kaoottinen ja turvaton aika ennen hoitoon pääsyä aivan liian pitkä.

Äidin kärsimys päättyi viime keväänä, puhkesi epilepsia ja vei petiin, josta keuhkokuume korjasi uupuneen parempaan talteen. Vaikka omaisen lähtö surulliselta tuntuu, oli päällimmäinen ajatus kuitenkin helpotus siitä, ettei hänen tarvinnut pitempään kitua. Vain parin viikon saattohoito, moni makaa sängyssänsä hämärän rajamailla paljon pitempään.

Ei enää huolta kirjoitti:

Kävipäs teillä tuuri, kun mummo sai paikan vielä ymmärtäessään mitä tapahtuu! Yleensä potilaat ovat niin sekavia, ettei heille koidu mitään iloa hoitokodin hyvistä puolista.
Oma äitini ei tunnistanut enää kotiaan eikä hoitokodissa löytänyt omaan huoneeseensa ilman apua, kun viimein sinne pääsi. Jonot ovat niin pitkiä, että vasta viimeisessä hädässä kotihoidon painostuksesta ryhdytään toimiin. Pienillä paikkakunnilla olen kuullut paremmin ajoitetuista siirroista, mutta isoissa kaupungeissa hoidettavia on liian paljon ja palvelu kasvotonta.

Hoito sinällään oli hyvää ja inhimillistä loppuun saakka, mutta kaoottinen ja turvaton aika ennen hoitoon pääsyä aivan liian pitkä.

Äidin kärsimys päättyi viime keväänä, puhkesi epilepsia ja vei petiin, josta keuhkokuume korjasi uupuneen parempaan talteen. Vaikka omaisen lähtö surulliselta tuntuu, oli päällimmäinen ajatus kuitenkin helpotus siitä, ettei hänen tarvinnut pitempään kitua. Vain parin viikon saattohoito, moni makaa sängyssänsä hämärän rajamailla paljon pitempään.

Lue lisää

Totta tuo, että lähtö on monessa mielessä helpotus. Vaarimme kuoli kaksi vuotta sitten, oli aivohalvauksen seurauksena totaalisen poissa tästä maailmasta yli neljän vuoden ajan.

Meilläkin on paikkakunnalla pitkät jonot, ja mummo odotti laitospaikkaa noin kolme vuotta ennen kuin sen nyt sitten sai. Kotihoidosta meillä on sekä hyviä että huonoja kokemuksia. Mummon luona käyneet sairaanhoitajat kohtelivat häntä hyvin ja auttoivat asianmukaisesti viime vuoden aikana käynneillään kolme kertaa päivässä vatsavaivojen takia vessassa silloin, kun mummo ei itse jaksanut pestä itseään. Lääkkeiden anto sujui myös hyvin.

Pahimpina vatsavaivojen aikoina mummolla saattoi tulla tarpeet kuitenkin alle mihin kellon aikaan hyvänsä, ja silloin hän kovassa hädässä painoi turvaranneketta. Turva-auttajat tulivat kyllä, mutta vetosivat aina siihen, että takapuolen pesu ei kuulu heille. He käyttäytyivät usein ylimielisesti mummoa kohtaan. Heidän argumentteinaan oli tämä, että he tulevat vain "hädässä". Hyvänen aika, jos Alzheimeria sairastava ihminen joutuu keskellä yötä kompuroimaan kakat housuissa vessaan, jossa terävät reunat niin kyllä siinä on hätää tarpeeksi. Sänky kakassa ja kaikki. Jouduimme tekemään monta valitusta. On ihan totta, että ilmeisesti tällainen ei heille kuulunut, mutta olisi sen voinut selvemmin meitä omaisia kohtaan ilmaista. Ratkaisua ei vain löytynyt. Lähdimme aina siitä, että niin kauan kuin maksamme, turva-auttajien on tultava mummon painaessa nappia.

Mummo ymmärtää kyllä hyödyt ja ehtii onneksi kokea hyvät puolet tästä hoitokodista, mutta myös tuskan luopumisesta. Hän sanoi minulle eilen, että hänen on ikävä sitä tyttöä, joka paistoi aamulla piirakat, lähti kukonlaulun aikaan marjaan ja laittoi ruoat, siivosi jne. Tavallisesti mummo ei näytä surua, ja se tuntuikin sydämeen pistävältä. En oikein osannut sanoa muuta kuin, että elämä on ikävä kyllä sopeutumista uusiin tilanteisiin, että minäkin olen joutunut sopeutumaan elämään avioeroni jälkeen. Jotenkin, vaikka sitä ei kai saisikaan ääneen todeta, olisin toivonut, ettei hänen tarvitsisi muistaa viime aikojen sairastamista. Olisi helpompi elää menneessä. Ne asiat hänellä ovatkin tuoreessa mielessä.

Mitäs tässä vielä päivittäisin. Käyn mummon luona lasteni kanssa kerran viikossa, äitini kaksi kertaa. Mummo on käynyt kuulemma lähes joka päivä ulkona, riippuu noista vatsavaivoista. Niitä lukuunottamatta jaksaa hyvin.

mummon rakas kirjoitti:

Totta tuo, että lähtö on monessa mielessä helpotus. Vaarimme kuoli kaksi vuotta sitten, oli aivohalvauksen seurauksena totaalisen poissa tästä maailmasta yli neljän vuoden ajan.

Meilläkin on paikkakunnalla pitkät jonot, ja mummo odotti laitospaikkaa noin kolme vuotta ennen kuin sen nyt sitten sai. Kotihoidosta meillä on sekä hyviä että huonoja kokemuksia. Mummon luona käyneet sairaanhoitajat kohtelivat häntä hyvin ja auttoivat asianmukaisesti viime vuoden aikana käynneillään kolme kertaa päivässä vatsavaivojen takia vessassa silloin, kun mummo ei itse jaksanut pestä itseään. Lääkkeiden anto sujui myös hyvin.

Pahimpina vatsavaivojen aikoina mummolla saattoi tulla tarpeet kuitenkin alle mihin kellon aikaan hyvänsä, ja silloin hän kovassa hädässä painoi turvaranneketta. Turva-auttajat tulivat kyllä, mutta vetosivat aina siihen, että takapuolen pesu ei kuulu heille. He käyttäytyivät usein ylimielisesti mummoa kohtaan. Heidän argumentteinaan oli tämä, että he tulevat vain "hädässä". Hyvänen aika, jos Alzheimeria sairastava ihminen joutuu keskellä yötä kompuroimaan kakat housuissa vessaan, jossa terävät reunat niin kyllä siinä on hätää tarpeeksi. Sänky kakassa ja kaikki. Jouduimme tekemään monta valitusta. On ihan totta, että ilmeisesti tällainen ei heille kuulunut, mutta olisi sen voinut selvemmin meitä omaisia kohtaan ilmaista. Ratkaisua ei vain löytynyt. Lähdimme aina siitä, että niin kauan kuin maksamme, turva-auttajien on tultava mummon painaessa nappia.

Mummo ymmärtää kyllä hyödyt ja ehtii onneksi kokea hyvät puolet tästä hoitokodista, mutta myös tuskan luopumisesta. Hän sanoi minulle eilen, että hänen on ikävä sitä tyttöä, joka paistoi aamulla piirakat, lähti kukonlaulun aikaan marjaan ja laittoi ruoat, siivosi jne. Tavallisesti mummo ei näytä surua, ja se tuntuikin sydämeen pistävältä. En oikein osannut sanoa muuta kuin, että elämä on ikävä kyllä sopeutumista uusiin tilanteisiin, että minäkin olen joutunut sopeutumaan elämään avioeroni jälkeen. Jotenkin, vaikka sitä ei kai saisikaan ääneen todeta, olisin toivonut, ettei hänen tarvitsisi muistaa viime aikojen sairastamista. Olisi helpompi elää menneessä. Ne asiat hänellä ovatkin tuoreessa mielessä.

Mitäs tässä vielä päivittäisin. Käyn mummon luona lasteni kanssa kerran viikossa, äitini kaksi kertaa. Mummo on käynyt kuulemma lähes joka päivä ulkona, riippuu noista vatsavaivoista. Niitä lukuunottamatta jaksaa hyvin.

Lue lisää

Päivitän taas hieman kuulumisiamme.

Enimmäkseen kuuluu hyvää meidän tilanteeseen, vaikka sairaus tietysti etenee omalla vauhdillaan.

Mummo täytti tänään 92 vuotta ja vietettiin hänen synttäreitään isolla porukalla, neljän sukupolven kesken. Istuimme ulkona kauniissa kevätsäässä, ja hoitajat tarjosivat kaikille asukkaille ja meille omaisille kahvit ja kakkua. Päivänsankari itse oli pukeutunut tyylikkäästi entiseen tapaansa. Hoitajat olivat käyttäneet mummoa viime viikolla kampaajalla, hiukset on värjätty ja mummo ei millään halunnut tulla ulos huoneestaan ennen kuin sai kuulla meiltä vakuutteluja, että huulipunat ja meikit ovat paikallaan ;) Lauloimme yhdessä vanhoja karjalaisia lauluja. Todella mukava päivä.

Kyllä mummo on selvästi piristynyt kotioloihin verrattuna. Siellä hän saattoi maata tuntikaupalla apaattisena, nyt sanoo ottavansa vain päivälevot ja muuten istuu seurustelemassa muiden asukkaiden kanssa, lukee lehdet ja katsoo televisiota.

Mitä sopeutumiseen hoitokotiin tulee, niin siinä on se suurin ongelma. Mummo ei tunnu muistavan oikein enää niitä ongelmia, joita hänellä kotona oli. Hän kysyy meiltä joka kerta, että miksi hän ei yhtä hyvin voisi olla kotona. Hän on kovin ylpeä aikanaan ostamastaan kodista ja kokee nyt tämän huoneensa "vankikopiksi". Ymmärrän sen hyvin hänen taustaansa vasten, mutta järkipuhe ei näköjään auta. Kaikkea ei tietenkään voi muistisairaalta vaatia. Hoitajille mummo ei juuri valita koti-ikävää, mutta meille omaisille sitäkin enemmän.

Kyseisessä hoitokodissa on aivan mahtavat välittävät hoitajat, joille tänään sisareni kanssa veimmekin kiitokseksi myös kukkia kaikesta tähän astisesta.