Mummo 91v ja Alzheimerin tauti

mummon rakas

Minulla on ikäisekseen melko hyväkuntoinen 91-vuotias isoäiti, jolla todettiin Alzheimerin tauti syksyllä 2008. Tauti on edennyt melko hitaasti. Vanhat asiat mummo muistaa yhtä hyvin kuin ennenkin, mutta ongelmia on lähinnä lähimuistissa, vieraampien ihmisten nimien kanssa ja yksityskohtien muistamisessa sekä ajantajussa. Hän saattaa sanoa jonkun tapahtuneen kaksi viikkoa sitten, mikä oikeasti tapahtui puoli vuotta sitten. Mutta kaikki läheisensä hän on tähän asti tunnistanut ja pystynyt asumaan omassa kodissaan yksin niin, että äitini auttaa päivittäin hakemalla lounaan ja käymällä kaupassa. Sairaanhoitajat tuovat lääkkeet aamulla ja illalla.

Nyt viime perjantaina mummolle tuli jostain syystä virtsatietulehdus ja kova pahoinvointi. Hän joutui sairaalaan ja saa siellä nyt antibiootteja. Kahtena ensimmäisenä päivänä hän on ollut sekava ja levoton. Hoitajien mukaan se sekavuus johtuu niistä tulehdukseen annettavista lääkkeistä. Ja myös siitä, että ympäristö muuttui yhtäkkiä. Onko muilla tällaisesta äkillisestä sekavuudesta kokemusta iäkkäällä potilaallla? Onko ollut väliaikaista vai pysyvää? Mummo kuvitteli muun muassa, että huoneessa on hänen jo parikymmentä vuotta sitten kuollut sisarensa ja muitakin sukulaisia.

Nyt kuitenkin tänään, kun kävin häntä katsomassa niin sekavuutta ei juuri ollut. Hän tiesi olevansa sairaalassa ja tunnisti kaikki. Kun kerroin hänelle hänen sekavista jutuistaan, hän naurahti ja sanoi vain, että no johan sitä tässä iässä. Nyt hän pystyy myös käymään wc:ssä itse.

Onko muilla tällaista kokemusta, että Alzheimer-potilas tai dementia- potilas menisi hetkeksi sekaisin ennalta aavistamattomassa elämäntilanteessa, mutta että muisti palautuu jokseenkin? Toivoisin niin, että se sekavuus olisi ollut tilapäistä eikä tämä sairaalareissu heikentäisi isoäitini tilaa muuten. Kyllä toki ymmärrän Alzheimerin kulun, mutta onhan tässä ollut meillä ainakin hyviäkin ajanjaksoja ja onneksi tauti edennyt suhteellisen hitaasti. Lieviä oireitahan Alzheimerista mummolla oli jo muutama vuosi ennen varsinaista diagnoosia.

8 kommenttia

Vastaukset

  • Uusi ympäristö ja uudet ihmiset aiuheuttaa alzheimeria sairastavalle sekavuutta,aikas normia,että tulee takapakkia

  • Tuo pissatulehdus taitaa aika monella vanhuksella aiheuttaa yleiskunnon laskua ja sekavuutta, näin ainakin meillä anopin kohdalla. Kun tulehdus saadaan kuriin niin kyllä se pirteyskin sieltä palaa.

    • Kiitos teille

      Mummo on tosiaan jo paljon pirteämpi. Tänään hän jo käveli osastolla ilman mitään apuvälineitä. Tiputustakaan ei enää tarvita.

      Eilen ja toissapäivänä ei ollut sekavuutta yhtään, mutta tänään sitä oli jonkin verran. Ehkä se johtui siitä, että mummo siirrettiin toiseen huoneeseen ja oli käytetty tutkimuksissa muualla sairaalan tiloissa. Eli ympäristö taas muuttui. Hän ei halunnut uskoa millään olevansa sairaalassa enää. Mutta kun kerroin hänelle kaiken monta kertaa ja vetosin siihen, että "tiedäthän sinulla olevan muistiongelmia" niin sitten hän uskoi. Mummo olisi myös halunnut lähteä kotiin kanssani yhdessä vaiheessa.

      Ei hänestä kyllä kotona asumaan yksin taida enää olla. Äitinikin on reilusti yli kuusikymppinen ja hänellä on omia sairauksia eikä jaksa mummoa päivittäin auttaa enää. Itse olen työelämässä ja minulla on kaksi kouluikäistä lasta. Hakemus on vetämässä, että mummo pääsisi johonkin hoitokotiin, mutta tiedetäänhän tämä. Paikat täynnä. Täytyy katsoa mitä tästä seuraa ja toivoa parasta. Olen kuitenkin hyvilläni siitä, että hän on fyysisesti jo niin paljon paremmassa kunnossa. Elämänhalu on myös vankkana tallella, kun juteltiin.


  • Laitanpa hieman päivitystä, vaikka näitä ei kukaan lukisikaan.

    Isoäitini (91v) pääsi tänään vihdoin asumaan vakituisesti hoitokotiin. Olemme odottaneet tätä perheessä pitkään, koska kotona asuminen kävi yhä vaikeammaksi tuon aloituskirjoitukseni jälkeen viime toukokuussa. Mummolle alkoi tulla vatsavaivoja, joihin ei kuitenkaan ole löytynyt mitään fyysistä selitystä. Vatsa on usein kipeänä tai liian löysä. Kaikki kokeet ovat kuitenkin normaalit, vatsa kuvattu useaan otteeseen ja suolisto tutkittu. Vaivat kuitenkin aiheuttivat sen, että hän ei mitenkään jaksanut itse siivota jälkiään enää kotona yksin.

    Lisäksi kotihoitajien käymisestä ei ollut kuin harmia, ja erityisesti turva-auttajat kohtelivat häntä huonosti. Suurimmaksi osaksi äitini, joka on jo eläkeläinen ja minä, joka olen työssäkäyvä kahden kouluikäisen lapsen äiti, autoimme mummoa. Äitini on myös itse hieman sairaalloinen, joten tilanne alkoi muuttua hyvin raskaaksi.

    Muutoin mummo on ollut kuluneen vuoden onneksi terveenä ja on ihan oma itsensä Alzheimerista huolimatta. Tunnistaa kaikki ja muistaa vanhat asiat erinomaisesti. Uusia asioita hän muistaa kyllä huonommin kuin ennen. Olemme puhuneet avoimesti hänen kanssaan tästä sairaudesta, ja hänen on vahvalta elämänhalultaan sitä vaikea hyväksyä ihan kuten meidän omaistenkin. Mutta ajatellaan näin, että yhdessä ollaan vahvoja.

    Voi sitä iloa, mitä hän tunsi tänään, kun sai käydä valmiiseen pöytään ja tehdä tuttavuutta uudessa kodissaan ihmisten kanssa! Mummoa sosiaalisempaa ihmistä en tiedä. Hoitokodin muut asukit ovat myös suhteellisen hyväkuntoisia, ja heistä on isoäidille seuraa. Hoitajat vaikuttivat myös mukavilta ja paikka on sen verran pieni, että aikaa riittää heilläkin asukeille. Joka päivä käyvät kuulemma ulkona voinnin mukaan ja yhdessä tekevät asioita. Vietiin isoäidin huoneeseen hänen omia tavaroitaan mahdollisimman paljon, oma piironki, valokuvat ja pitsiverhot.

    Kun mummolle kerrottiin hoitokoti-paikan saamisesta, hän oli monta päivää alakuloinen rakkaan kodin jättämisestä, mutta kun hän näki tänään konkreettisesti, miten hyvin kyseisessä paikassa hoidetaan, mieli muuttui nopeasti aurinkoisemmaksi. Olen myös luvannut hänelle, että käyn lasteni kanssa häntä katsomassa mahdollisimman usein ja suunnittelimme jo erilaisia retkiä kevättä varten.

    Mummollani on nyt tämä Alzheimer ollut noin 4 vuotta. Todettiin syksyllä 2008, jota ennen noin vuosi näkyviä oireita.

    • Kävipäs teillä tuuri, kun mummo sai paikan vielä ymmärtäessään mitä tapahtuu! Yleensä potilaat ovat niin sekavia, ettei heille koidu mitään iloa hoitokodin hyvistä puolista.
      Oma äitini ei tunnistanut enää kotiaan eikä hoitokodissa löytänyt omaan huoneeseensa ilman apua, kun viimein sinne pääsi. Jonot ovat niin pitkiä, että vasta viimeisessä hädässä kotihoidon painostuksesta ryhdytään toimiin. Pienillä paikkakunnilla olen kuullut paremmin ajoitetuista siirroista, mutta isoissa kaupungeissa hoidettavia on liian paljon ja palvelu kasvotonta.

      Hoito sinällään oli hyvää ja inhimillistä loppuun saakka, mutta kaoottinen ja turvaton aika ennen hoitoon pääsyä aivan liian pitkä.

      Äidin kärsimys päättyi viime keväänä, puhkesi epilepsia ja vei petiin, josta keuhkokuume korjasi uupuneen parempaan talteen. Vaikka omaisen lähtö surulliselta tuntuu, oli päällimmäinen ajatus kuitenkin helpotus siitä, ettei hänen tarvinnut pitempään kitua. Vain parin viikon saattohoito, moni makaa sängyssänsä hämärän rajamailla paljon pitempään.


    • Ei enää huolta kirjoitti:

      Kävipäs teillä tuuri, kun mummo sai paikan vielä ymmärtäessään mitä tapahtuu! Yleensä potilaat ovat niin sekavia, ettei heille koidu mitään iloa hoitokodin hyvistä puolista.
      Oma äitini ei tunnistanut enää kotiaan eikä hoitokodissa löytänyt omaan huoneeseensa ilman apua, kun viimein sinne pääsi. Jonot ovat niin pitkiä, että vasta viimeisessä hädässä kotihoidon painostuksesta ryhdytään toimiin. Pienillä paikkakunnilla olen kuullut paremmin ajoitetuista siirroista, mutta isoissa kaupungeissa hoidettavia on liian paljon ja palvelu kasvotonta.

      Hoito sinällään oli hyvää ja inhimillistä loppuun saakka, mutta kaoottinen ja turvaton aika ennen hoitoon pääsyä aivan liian pitkä.

      Äidin kärsimys päättyi viime keväänä, puhkesi epilepsia ja vei petiin, josta keuhkokuume korjasi uupuneen parempaan talteen. Vaikka omaisen lähtö surulliselta tuntuu, oli päällimmäinen ajatus kuitenkin helpotus siitä, ettei hänen tarvinnut pitempään kitua. Vain parin viikon saattohoito, moni makaa sängyssänsä hämärän rajamailla paljon pitempään.

      Totta tuo, että lähtö on monessa mielessä helpotus. Vaarimme kuoli kaksi vuotta sitten, oli aivohalvauksen seurauksena totaalisen poissa tästä maailmasta yli neljän vuoden ajan.

      Meilläkin on paikkakunnalla pitkät jonot, ja mummo odotti laitospaikkaa noin kolme vuotta ennen kuin sen nyt sitten sai. Kotihoidosta meillä on sekä hyviä että huonoja kokemuksia. Mummon luona käyneet sairaanhoitajat kohtelivat häntä hyvin ja auttoivat asianmukaisesti viime vuoden aikana käynneillään kolme kertaa päivässä vatsavaivojen takia vessassa silloin, kun mummo ei itse jaksanut pestä itseään. Lääkkeiden anto sujui myös hyvin.

      Pahimpina vatsavaivojen aikoina mummolla saattoi tulla tarpeet kuitenkin alle mihin kellon aikaan hyvänsä, ja silloin hän kovassa hädässä painoi turvaranneketta. Turva-auttajat tulivat kyllä, mutta vetosivat aina siihen, että takapuolen pesu ei kuulu heille. He käyttäytyivät usein ylimielisesti mummoa kohtaan. Heidän argumentteinaan oli tämä, että he tulevat vain "hädässä". Hyvänen aika, jos Alzheimeria sairastava ihminen joutuu keskellä yötä kompuroimaan kakat housuissa vessaan, jossa terävät reunat niin kyllä siinä on hätää tarpeeksi. Sänky kakassa ja kaikki. Jouduimme tekemään monta valitusta. On ihan totta, että ilmeisesti tällainen ei heille kuulunut, mutta olisi sen voinut selvemmin meitä omaisia kohtaan ilmaista. Ratkaisua ei vain löytynyt. Lähdimme aina siitä, että niin kauan kuin maksamme, turva-auttajien on tultava mummon painaessa nappia.

      Mummo ymmärtää kyllä hyödyt ja ehtii onneksi kokea hyvät puolet tästä hoitokodista, mutta myös tuskan luopumisesta. Hän sanoi minulle eilen, että hänen on ikävä sitä tyttöä, joka paistoi aamulla piirakat, lähti kukonlaulun aikaan marjaan ja laittoi ruoat, siivosi jne. Tavallisesti mummo ei näytä surua, ja se tuntuikin sydämeen pistävältä. En oikein osannut sanoa muuta kuin, että elämä on ikävä kyllä sopeutumista uusiin tilanteisiin, että minäkin olen joutunut sopeutumaan elämään avioeroni jälkeen. Jotenkin, vaikka sitä ei kai saisikaan ääneen todeta, olisin toivonut, ettei hänen tarvitsisi muistaa viime aikojen sairastamista. Olisi helpompi elää menneessä. Ne asiat hänellä ovatkin tuoreessa mielessä.

      Mitäs tässä vielä päivittäisin. Käyn mummon luona lasteni kanssa kerran viikossa, äitini kaksi kertaa. Mummo on käynyt kuulemma lähes joka päivä ulkona, riippuu noista vatsavaivoista. Niitä lukuunottamatta jaksaa hyvin.


    • mummon rakas kirjoitti:

      Totta tuo, että lähtö on monessa mielessä helpotus. Vaarimme kuoli kaksi vuotta sitten, oli aivohalvauksen seurauksena totaalisen poissa tästä maailmasta yli neljän vuoden ajan.

      Meilläkin on paikkakunnalla pitkät jonot, ja mummo odotti laitospaikkaa noin kolme vuotta ennen kuin sen nyt sitten sai. Kotihoidosta meillä on sekä hyviä että huonoja kokemuksia. Mummon luona käyneet sairaanhoitajat kohtelivat häntä hyvin ja auttoivat asianmukaisesti viime vuoden aikana käynneillään kolme kertaa päivässä vatsavaivojen takia vessassa silloin, kun mummo ei itse jaksanut pestä itseään. Lääkkeiden anto sujui myös hyvin.

      Pahimpina vatsavaivojen aikoina mummolla saattoi tulla tarpeet kuitenkin alle mihin kellon aikaan hyvänsä, ja silloin hän kovassa hädässä painoi turvaranneketta. Turva-auttajat tulivat kyllä, mutta vetosivat aina siihen, että takapuolen pesu ei kuulu heille. He käyttäytyivät usein ylimielisesti mummoa kohtaan. Heidän argumentteinaan oli tämä, että he tulevat vain "hädässä". Hyvänen aika, jos Alzheimeria sairastava ihminen joutuu keskellä yötä kompuroimaan kakat housuissa vessaan, jossa terävät reunat niin kyllä siinä on hätää tarpeeksi. Sänky kakassa ja kaikki. Jouduimme tekemään monta valitusta. On ihan totta, että ilmeisesti tällainen ei heille kuulunut, mutta olisi sen voinut selvemmin meitä omaisia kohtaan ilmaista. Ratkaisua ei vain löytynyt. Lähdimme aina siitä, että niin kauan kuin maksamme, turva-auttajien on tultava mummon painaessa nappia.

      Mummo ymmärtää kyllä hyödyt ja ehtii onneksi kokea hyvät puolet tästä hoitokodista, mutta myös tuskan luopumisesta. Hän sanoi minulle eilen, että hänen on ikävä sitä tyttöä, joka paistoi aamulla piirakat, lähti kukonlaulun aikaan marjaan ja laittoi ruoat, siivosi jne. Tavallisesti mummo ei näytä surua, ja se tuntuikin sydämeen pistävältä. En oikein osannut sanoa muuta kuin, että elämä on ikävä kyllä sopeutumista uusiin tilanteisiin, että minäkin olen joutunut sopeutumaan elämään avioeroni jälkeen. Jotenkin, vaikka sitä ei kai saisikaan ääneen todeta, olisin toivonut, ettei hänen tarvitsisi muistaa viime aikojen sairastamista. Olisi helpompi elää menneessä. Ne asiat hänellä ovatkin tuoreessa mielessä.

      Mitäs tässä vielä päivittäisin. Käyn mummon luona lasteni kanssa kerran viikossa, äitini kaksi kertaa. Mummo on käynyt kuulemma lähes joka päivä ulkona, riippuu noista vatsavaivoista. Niitä lukuunottamatta jaksaa hyvin.

      Päivitän taas hieman kuulumisiamme.

      Enimmäkseen kuuluu hyvää meidän tilanteeseen, vaikka sairaus tietysti etenee omalla vauhdillaan.

      Mummo täytti tänään 92 vuotta ja vietettiin hänen synttäreitään isolla porukalla, neljän sukupolven kesken. Istuimme ulkona kauniissa kevätsäässä, ja hoitajat tarjosivat kaikille asukkaille ja meille omaisille kahvit ja kakkua. Päivänsankari itse oli pukeutunut tyylikkäästi entiseen tapaansa. Hoitajat olivat käyttäneet mummoa viime viikolla kampaajalla, hiukset on värjätty ja mummo ei millään halunnut tulla ulos huoneestaan ennen kuin sai kuulla meiltä vakuutteluja, että huulipunat ja meikit ovat paikallaan ;) Lauloimme yhdessä vanhoja karjalaisia lauluja. Todella mukava päivä.

      Kyllä mummo on selvästi piristynyt kotioloihin verrattuna. Siellä hän saattoi maata tuntikaupalla apaattisena, nyt sanoo ottavansa vain päivälevot ja muuten istuu seurustelemassa muiden asukkaiden kanssa, lukee lehdet ja katsoo televisiota.

      Mitä sopeutumiseen hoitokotiin tulee, niin siinä on se suurin ongelma. Mummo ei tunnu muistavan oikein enää niitä ongelmia, joita hänellä kotona oli. Hän kysyy meiltä joka kerta, että miksi hän ei yhtä hyvin voisi olla kotona. Hän on kovin ylpeä aikanaan ostamastaan kodista ja kokee nyt tämän huoneensa "vankikopiksi". Ymmärrän sen hyvin hänen taustaansa vasten, mutta järkipuhe ei näköjään auta. Kaikkea ei tietenkään voi muistisairaalta vaatia. Hoitajille mummo ei juuri valita koti-ikävää, mutta meille omaisille sitäkin enemmän.

      Kyseisessä hoitokodissa on aivan mahtavat välittävät hoitajat, joille tänään sisareni kanssa veimmekin kiitokseksi myös kukkia kaikesta tähän astisesta.


  • Tänään oli meilläkin sekava kun tuli lah- jaksolta. Juotan ja syötän ja yritän saada selvää missä ajatus kulkee. On ainakin aiemmin palautunut ennalleen. Mahdollisesti nukkunut huonosti.

Ketjusta on poistettu 0 sääntöjenvastaista viestiä.