Hei kaikki!
Olet varmaan miettinyt miltä tuntuu menettää oma rakas perheenjäsen (lemmikki). Ellet siis ole jo menettänyt. Varjelet rakasta lemmikkiäsi, koska pelkäät että sille voi käydä mitä tahansa ja milloin vain.
Minä itse olen menettänyt jo; kahdeksan kissaa, kolme koiraa, hevosen, kaksi kania ja kaksi kanaa.
Kaikki ne olivat minulle kuin perheen jäseniä.
Pahimmat kolahdukset minulle olivat;
Kissa: Misu oli ihan pikkuinen kissan pentu. Se tuli meille leikkisänä, mutta jo silloin huomasin että kaikki ei ollut kohdallaan. Se ripuloi aina tarpeitaan tehdessä. Käytimme sen eläinlääkärillä, joka määräsi kissa tytölle lääkkeet. Annoimme niitä, mutta Misun tila vain huononi. Loppujen lopuksi istuin pentu sylissäni kolme päivää sisällä. Kun sitten neljäntenä päivänä päätin lähteä katsomaan mummojani, ja tulin kotiin oli Misun kori tyhjä. Juoksin ympäri taloa etsien kissaa. Sitten tajusin että se oli niin heikossa kunnossa että se ei voinut enää kävellä, joten jonkun oli täytynyt ottaa se. Juoksin äitini luo ja kysyin että missä kissa oli. Äitini selitti, että Misu oli nukkunut pois minun olessa mummolassa. En uskonut sitä! Pakenin omaan huoneeseeni ja paiskasin oven kiinni. En syönyt sinä päivänä mitään. Kuulin korvissani vain Misun yöllisen tuskallisen nau'unnan. Meni kauan aikaa ennenkuin halusin koskea meidän, nyt nelivuotiaaseen kissaamme Onniin.
Hevonen: Dukoff oli lämminveri ruuna. Sen emä on Luomalan ravitallilla asustava Duenna. Muistan ikuisesti sen maailman ihanimman ruunan katseen. Se oli lempeä ja lämmin. Hevoselle sai tehdä lähes mitä vain eikä se välittänyt. Ja jos sille sattuui pahana päivänä huutamaan tai satuttamaan sitä, se antoi sen anteeksi. Sen selässä pystyi nukkumaan. Dukoff, joka tunnettiin meillä nimellä Poju, oli rauhallinen kuin puuhevonen. Se ei tehnyt pahaa kärpäsellekkään. Mutta sitten kaiken sen ihanuuden jälkeen, tulee aina myös se kamala asia. Kuolema. Siskoni ja serkkuni lähtivät ratsastamaan. Siskoni oli Dukoffilla ja serkkuni entisellä suomenhevostammallamme VIlkin Vipinällä, jota kutsuttiin mm. nimillä; Vipsu, Vipinä... Hevoset karkasivat täyteen vauhtiin jolloin jo puolisen matkasta juostuaan Dukoff alkoi ontumaan pahasti. Kun saimme hevosen kotiin, kutsuimme eläinlääkärin. No, paikallinen eläinlääkäri oli lomalla, joten hänen sijaisenaan tuli joku tumpelo nuori nainen. Ensinnäkin hän pelkäsi hevosta. Sanoi vain että odottaa seuraavaan päivään niin paikallinen eläinlääkäri saa katsoa jalkaa. No, tämä tuli seuraavana päivänä, ja kertoi että jalka oli poikki. Hevonen oli lopetettava. Olisimme laittaneet sen teurastamoon, mutta matolääkkeen vaikutusta oli vielä jäljellä. Olisi pitänyt odottaa vielä kolme päivää, joten eläinlääkäri lopetti hevosemme. Hevoselle annettiin ensin rauhoittava piikki. Kun näin kuinka se kaatui maahan, teki mieleni huutaa. Sitten annettiin se viimeinen piikki. Istuin hevosen viereen. Nostin sen pään syliini ja näin kuinka sen kirkas katse vaihtui pikkuhiljaa tyhjän näköiseksi. Itkin sen kaulaa vasten. Kun tunsin kuinka Dukoff alkoi muuttua kylmäksi ja huomasin että sen katse oli kylmä ja kivettynyt, laitoin sen silmä luomet kiinni... Eläinlääkäri kuunteli että hevosen sydän ei enää lyönyt. Sitten hän sanoi että hevosen saa haudata heti kun haluamme. Näin että hänkin itki. Olihan hän monta kertaa käynyt hoitamassa Dukoffia. Illalla sitten hautasimme hevosen. Siellä se nukkuu erään pellon laidassa jolla aina ratsastelimme ilman satulaa.
Ja myös kaikki muut ovat olleet minulle kovia iskuja... Mutta tässä kaksi pahinta koska ne tulivat niin yllättäen. Ja oli myös kaksi kissaa jotka jäivät auton alle... Toinen jäi uutenavuuotena ja toinen yhtenä kesänä...
Olet varmaan miettinyt miltä tuntuu menettää oma rakas perheenjäsen (lemmikki). Ellet siis ole jo menettänyt. Varjelet rakasta lemmikkiäsi, koska pelkäät että sille voi käydä mitä tahansa ja milloin vain.
Minä itse olen menettänyt jo; kahdeksan kissaa, kolme koiraa, hevosen, kaksi kania ja kaksi kanaa.
Kaikki ne olivat minulle kuin perheen jäseniä.
Pahimmat kolahdukset minulle olivat;
Kissa: Misu oli ihan pikkuinen kissan pentu. Se tuli meille leikkisänä, mutta jo silloin huomasin että kaikki ei ollut kohdallaan. Se ripuloi aina tarpeitaan tehdessä. Käytimme sen eläinlääkärillä, joka määräsi kissa tytölle lääkkeet. Annoimme niitä, mutta Misun tila vain huononi. Loppujen lopuksi istuin pentu sylissäni kolme päivää sisällä. Kun sitten neljäntenä päivänä päätin lähteä katsomaan mummojani, ja tulin kotiin oli Misun kori tyhjä. Juoksin ympäri taloa etsien kissaa. Sitten tajusin että se oli niin heikossa kunnossa että se ei voinut enää kävellä, joten jonkun oli täytynyt ottaa se. Juoksin äitini luo ja kysyin että missä kissa oli. Äitini selitti, että Misu oli nukkunut pois minun olessa mummolassa. En uskonut sitä! Pakenin omaan huoneeseeni ja paiskasin oven kiinni. En syönyt sinä päivänä mitään. Kuulin korvissani vain Misun yöllisen tuskallisen nau'unnan. Meni kauan aikaa ennenkuin halusin koskea meidän, nyt nelivuotiaaseen kissaamme Onniin.
Hevonen: Dukoff oli lämminveri ruuna. Sen emä on Luomalan ravitallilla asustava Duenna. Muistan ikuisesti sen maailman ihanimman ruunan katseen. Se oli lempeä ja lämmin. Hevoselle sai tehdä lähes mitä vain eikä se välittänyt. Ja jos sille sattuui pahana päivänä huutamaan tai satuttamaan sitä, se antoi sen anteeksi. Sen selässä pystyi nukkumaan. Dukoff, joka tunnettiin meillä nimellä Poju, oli rauhallinen kuin puuhevonen. Se ei tehnyt pahaa kärpäsellekkään. Mutta sitten kaiken sen ihanuuden jälkeen, tulee aina myös se kamala asia. Kuolema. Siskoni ja serkkuni lähtivät ratsastamaan. Siskoni oli Dukoffilla ja serkkuni entisellä suomenhevostammallamme VIlkin Vipinällä, jota kutsuttiin mm. nimillä; Vipsu, Vipinä... Hevoset karkasivat täyteen vauhtiin jolloin jo puolisen matkasta juostuaan Dukoff alkoi ontumaan pahasti. Kun saimme hevosen kotiin, kutsuimme eläinlääkärin. No, paikallinen eläinlääkäri oli lomalla, joten hänen sijaisenaan tuli joku tumpelo nuori nainen. Ensinnäkin hän pelkäsi hevosta. Sanoi vain että odottaa seuraavaan päivään niin paikallinen eläinlääkäri saa katsoa jalkaa. No, tämä tuli seuraavana päivänä, ja kertoi että jalka oli poikki. Hevonen oli lopetettava. Olisimme laittaneet sen teurastamoon, mutta matolääkkeen vaikutusta oli vielä jäljellä. Olisi pitänyt odottaa vielä kolme päivää, joten eläinlääkäri lopetti hevosemme. Hevoselle annettiin ensin rauhoittava piikki. Kun näin kuinka se kaatui maahan, teki mieleni huutaa. Sitten annettiin se viimeinen piikki. Istuin hevosen viereen. Nostin sen pään syliini ja näin kuinka sen kirkas katse vaihtui pikkuhiljaa tyhjän näköiseksi. Itkin sen kaulaa vasten. Kun tunsin kuinka Dukoff alkoi muuttua kylmäksi ja huomasin että sen katse oli kylmä ja kivettynyt, laitoin sen silmä luomet kiinni... Eläinlääkäri kuunteli että hevosen sydän ei enää lyönyt. Sitten hän sanoi että hevosen saa haudata heti kun haluamme. Näin että hänkin itki. Olihan hän monta kertaa käynyt hoitamassa Dukoffia. Illalla sitten hautasimme hevosen. Siellä se nukkuu erään pellon laidassa jolla aina ratsastelimme ilman satulaa.
Ja myös kaikki muut ovat olleet minulle kovia iskuja... Mutta tässä kaksi pahinta koska ne tulivat niin yllättäen. Ja oli myös kaksi kissaa jotka jäivät auton alle... Toinen jäi uutenavuuotena ja toinen yhtenä kesänä...
Vastaukset 30
Vanhimmat
Toi sun kissanpennun kuolema oli todella surullusen kuuloinen...:( Olen HYVIN HYVIN kissarakas, ja tiedän miltä tuntuu menettää rakas kissa (tässä oma kokemukseni): Oli syksyinen päivä. Istuskelin meidän rappusilla miettimässä kaikkea maailman menoa. Yhtäkkiä eteeni tupsahti kissa, joka rupesi puskemaan minua. Rapsutin kissaa, joka oli minulle täysin vieras. Ihastuin tähän kissaan ihan täydellisesti ja hain sille kupin maitoa. Kissa oi maidon ja tuli seuraavana päivänä uudestaan meille pyytämään maitoa. Annoin taas, ja niin kissasta tuli vakinainen asukkimme. (se oli siis aikuinen naaraskissa) Vuoden kuluttua kissa alkoi oireilla selvästi. Sen hengitys oli pätkittäistä ja raskasta. Eräänä aamuna, kun olin lähdössä kouluun, kissa istui petoniseinän päällä ja maukui todella surkeasti. Muistan aina, sen surullisen äänen ja väsyneen katseen, oka jäi odottamaan minua koulusta kotiin. Itkin koko koulupäivän ja ei auttanut vaikka kaverini minua lohduttivatkin. Kun tulin illalla kotiin, Miirua (kissaa) ei ollut missään. Etsin jokapaikasta, mutta turhaan. Tämä oli o liikaa pienelle koulutytölle ja siksi itkin koko illan. Äitini ja isäni olivat luvanneet jo ajat sitten minulle, että saan keväällä kissanpennun, mutta sainkin sen jo syksyllä. Seuraavana keväänä, kun olin tulossa koulusta, isä kertoi minulle, että
Miiru oli löytynyt kuolleena puukasan alta. Se oli ilmeisesti mennyt sinne kuolemaan. Hautasimme Miirun metsän laitaan, kauniiseen paikkaan, jossa kukat kukkivat. Itkin koko hautauksen ajan. Vaikka sainkin uuden kissan, niin se ei ikinä voi korvata sitä kissaa, joka ei tehnyt ikinä minulle mitään pahaa. Puski ja kehräsi vain. surullista..=(
Onneksi ne saavat leikkiä eläinten taivaassa kuten koirani, joka eli 16-vuotiaaksi. Vaikka kuolemasta kohta 4 vuotta, yhä välillä ikävä..=)
Eikös sulla ole ollut useampi koira, josta olet luopunut milloin mistäkin syystä?
Mulla ei todellakaan ole ollut kun kaks omaa koiraa. Ja toinen on vielä hengissä. Ja se pysyy mulla niin kauan kun siinä vaan henki pihisee.
Toinen piti lopettaa. Sitten meillä on ollut perheen yhteisiä koiria... Kaksi on pitänyt lopettaa. Toisesta tuli ihan hullu ja toinen sairastui rodulle tyypilliseen kohtutulehdukseen ja eläinlääkäri sanoi että koira olisi parasta lopettaa koska se oli jo niin paha.
Kaksi koiraa me olemme antaneet pois. Ensin labradorinnoutaja, jolle ei ollut aikaa. Sitten kun oli taas koirille aikaa otimme uuden. Myöhemmin otimme berhandilaisen. Sitten muutimme ja jouduimme antamaan sen pois, koska se ei olisi "mahtunut" elämään täällä, koska oli jo koko ikänsä asunut maalla.
http://keskustelu.suomi24.fi/show.fcgi?category=102&conference=4500000000000389&posting=22000000002948226
öh, olikko tuossa viestissä jotain tarkoitustakin, vai enkö minä vain löytänynyt sitä? Joku halusi päästä eroon piskistään ( anteeksi nyt vain kaikille koira-faneille ) joka saattaa purra. Hymph, onko siinä mitään uutta? vai ettekä te enää keksi muuta sanottavaa?
"Hevoselle sai tehdä lähes mitä vain eikä se välittänyt. Ja jos sille sattuui pahana päivänä huutamaan tai satuttamaan sitä, se antoi sen anteeksi."
Sinulle en möis minkäänlaista lemmikkiä. Edes huonona päivänä lemmikkiä EI SAA SATUTTAA. Ei sun huono tuules ole sen lemmikin vika...syyttömin saa kärsiä.
Olet enemmän, kuin outo!
...ketään ihmistä joka ei olisi suutuspäissään satuttanut lemmikkiä. paitsi tietty sellaset jotka ei ole koskaan omistanu mitään eläintä. uskallan jopa väittää, että jos sinulla edes on lemmikkiä, olet pahana päivänä satuttanut sitä jotenkin. enkä ite tehnyt hevoselle oikeastaan mitään. en väitä ettenkö olisi tehnyt niin. mutta uskallan väittää että en ole tehnyt niin usein.
Minulla on ollut aina lemmikki, 4 koiraa. Ensimmäinen eli 14 vuotiaaksi, toinen lopetettiin sairauden takia 9 vuotiaana ja kaksi voi hyvin kotona tälläkin hetkellä. Puran kiukkuni tasan muualle kuin lemmikkiin.
Eihän lemmikki ymmärrä sinun kiukun purkauksia...se vaan huonontaa suhdettasi lemmikkiisi. Ikuuna elämäni päivänä minulla ei mene niin huonosti, että lemmikkini saisivat kärsiä sen asian takia.
Tiedätkö, että niin koiralla kuin hevosella on ikuinen muisti? Se tasan muistaa aina, kuinka sitä on kohdeltu.
Et tarvitse eläintä!
mä voin olla ihan 100% varma että olet joskus ainakin huutanut lemmikilles jos et muuta! ja jos et tiennyt niin on vaan yksi ihminen sadasta, joka ei lyö/huuda lemmikilleen! ja se on tutkittu juttu... jos olet novaa kuunnellu joskus muutama vuosi sitten...
Tietyssä tilanteessa äänen korottaminen on ihan viisasta (pentu lähti jäniksen perään), mutta muuten huutaminen ja hermoilu tuo vaan takapakkia koulutuksessa. Oletko kuullut, että kun 99 kertaa olet opettanut jotain asiaa koirallesi...jos sadanella kerralla hermostut, kaikki 99 kertaa ovat olleet turhia.
Turhaan sinä syyllisiä eläinten huonoon pitoon etsit ympäriltäsi ja sillä puolustelet omia tekojasi.
Tuskin kukaan ihminen lemmikkiään ( huom, ei kotieläintä ) tarvitsee.
tyttörukka, ota tuo outo kohteliasuutena, on kunnia olal muista outo. Eikös se vain todista että, toiset hemmot ovat erillaisia, eivätkä mahd, kestä sitä että joku on "outo". Jeah, no minä ainakin olen suitten outo, mutta mitä väliä.
Ja nyt minun tääytyy paljastaa se miten minä olen kohdellut elämiäni. Vedin vahingossa miljoonakalani lappoon puhditaessani akvaariotani ja kala parka meni likaämpäriin ja kuoli. Yhyy.
"ikuista" muistia. Kellään tai millään elävällä olennolla ei ole. Norsuilla on eläinmaailman pisimpiin kuuluva muisti.
Näin kirjoitti "tyttörukka" piratena...
"Meän perheellä on koiran omistamisesta jo 17 vuoden kokemus! Osaan vielä luetella kaikki koira rodut mitä meillä on ollu! Ja nimet kans niille koirille! Vaikka oonkin eläny vasta reilu 14vuotta! Ekaks oli karjalankarhukoira Jere, labradorinnoutaja Roki, collie Ramona, berhandilainen Tessa, sekarotunen Juulia ja papillon Luna... Jere piti lopettaa koska siitä tuli äkänen, Roki annettiin pois koska meillä ei ollut sille aikaa, Ramona piti lopettaa jonkin sairauden takia, Tessa myytiin pois koska me muutettiin ja sen ois ollu ahas asua täällä... Juulia ja Luna on NYT meillä... Ja Lunasta en luovu ikinä koska joudun tekemään sen Juulian kohalla!"
mitäs sitten! anakin uskallan olla rehellinen!
ja olen kertonut kaikille jotka ovat kysyneet niin saman asian!
mun koiria! vaan juulia ja luna on olleet mun. ja luna on edelleenkin. juulia on päässyt koirien taivaaseen jo aikaa sitten.
Siis ei siinä ole mitään pahaa jos huutaa lemmikilleen!! Jos vaikka kissa hyppää pöydälle(jotkut eivät anna olla pöydällä), niin pitäisikö sanoa rauhallisesti kissalle että voitko tulla pois sieltä??!! Minä ainakin karjun aina aika kovaa jos se tekee jotain väärää... Tyttörukka puhut asiaa... Ja kyllä minä olen en hirmu kovasti muttaa oon ottanu sitä karvoistakin kiinni... eräs tuttuni on oikein hevos ekspertti, kyllä otti kovasti sen turvasta kiinni, kun teki väärää...
Mikä ihme siinä on että kaikki täällä haukkuu ja sättii joka ikistä kirjotusta!! Miks ette voi ikinä antaa ihmisten olla rauhassa! Mitä pahaa siinä on jos joku lapsi kertoo siitä miltä tuntuu menettää lemmikki! Pitääkö sitä ruveta räyhään ja metelöihteen koirien lyömisestä, huutamisesta, äkäisyydestä, edellisistä kirjoituksita..Voi herran tähden sentään! Kasvakaa nyt aikuiseksi ja antakaa toisten olla! Ei tarvi teeskennellä jotain hemmetin maailmanparantajia! "Kun me ei huudeta eikä olla vihaisia eläimillemme..Ollaan niin hitsin hyviä ja täydellisiä!" RAIVOSTUTTAVAA! Mikä oikeus teillä on sekaantua toisten asioihin joka välissä! Mun mielestä tyttörukalla on täysi oikeus laittaa viestejä tänne, kertoa omista tuntemuksistaan. Mutta mikä oikeus meillä lukioilla on aina vain mollata ja haukkua toisia!?! Kasvakaa siis jo aikuisiksi, katsokaa peiliin ja sitä rataa.
Tästä on tosiaan tullut kunnon taistelutanner tästä palstasta. Kantaa saa kuitenkin toki ottaa ja omat mielipiteet esittää, kunhan ei mene nimittelyksi ja sormella osoitteluksi kuten taannoin... Se on vähän sitä ettei itse asiaan oteta enää kantaa vaan tulee tällasta asiattomuutta "Hirveetä kun olet kohdellut eläintäs huonosti, ei sulla ole oikeutta sitä surra!!!!!!1111!1"
Kirjoitit että "Ei tarvitse teeskennellä jotain maailmanparantajaa". Hmm.. totta kai tarvitsee. Päteä näiden täytyy, vaikkei asioista kaikkia puolia tietäisikään.
Kiitos... =)
Joko sä otit sen uuden pentukoiran? Etkös vienyt edellisen piikille juuri sen takia, ettei sille ole aikaa. Ja olit kuitenkin ottamassa uutta pentua.
On IHAN eri asia huutako lemmikille, jos on itse vihainen jostain syystä, vai siksi, että lemmikki on tehnyt jotain pahaa tai luvatonta!! Minä en IKINÄ purkaisi vihaani Nöpöön! Ennemmin vaikka hakkaisin päätäni pöytään kuin huutaisin Nöpölle, mutta sitten huudan sille, jos se esim. on pöydällä tai hyökkää jalkaani kiinni "leikillään". Tai, jos en huuda sille, niin suihkatan suihkutuspullolla vettä sen päälle vähän, niin varmasti rauhoittuu. Tai sitten laitan peiton sen päälle ja menen sen viereen makaamaan ja silittelen sitä, niin sitten se alkaa kehräämään ja nuolee taas naamaani iloisesti.
Miksi te painostatte Tyttörukkaa? MENNYT ON MENNYTTÄ, EIKÄ SITÄ SAA TEKEMÄTTÖMÄKSI!! Mutta en kuitenkaan ole kenenkään puolella tässä asiassa..ottakaapa kantaa!
Tikru kiltti, älä yritä esittää aikuista ja sotkeutua asiaan joka ei missään määrin sinulle kuulu.
mie oon menettäny 2koiraa ja 2kissaa...
ekasta koirast jouduttii luopuu(en tiä mix)
eka kissa katosi..
sit mun toinen koira jäi auton alle 4kk:n ikäisenä ja se kuoli suurinpiirtein mun syliin.
siitä en oo vielkää päässy oikein yli..
ja sit toine kisu ikävöi koiraa ni paljo et lähti "ettii" tätä pari viikkoo myöhemmin ja jäi sille tielleen..hyviä kaveruxia olivat nämä kaksi..
koiran hautasimme omalle pihalle..
lemmikin menetys on ollu aina yhtä vaikeeta koska elukat on mulle tärkein asia maailmassa...
KIRJOTTAAX JOKAX SANANX PERÄÄNX TUONX X:KIRJAIMENX TAIX KORVATAX KS - TUOLLA X:LLÄ.
KUULOSTAAX LAPSELLISELTAX
KIITOSX.
Luin vaan juttua, ja hepan nimi sattui silmään, eli vilkin vipinä on tätä nykyä raahessa, ja minun omistuksessa, oikein mukava hepo...
Hei!
Mitä Vipinälle kuuluu?
Jos sinulla on meili niin voisitko laittaa sähköpostia minulle os: [email protected]
vaikka joskus suutuspäissään satuttaisikin eläintä se ei ikinä voisi tarkoittaa sitä etteikö rakastaisi kyseistä olentoa tärkeimpänä itellä se on vähän sama asia kun vaikka velieni ärsyttää joissain tapauksissa vaikka semmoisissa missä minun pitäisi hillitä itseni,niin minä hyökkään velieni päälle ja satutan häntä vaikka todellisuudessa rakastan häntä yli kaiken ja hän on minun perhettä.sama asia läheisen eläimen kanssa yhtälailla rottani on perhettä kun vaikka velieni.
Menetin kanssa rakkaan kissani sunnuntaina. Jäi auton alle. Nyt kova ikävä.
Viikko sitten,huolestuin Repe-kissan voinnista. Tohtorille vein,totesi virtsatietulehduksen. Sai antibiootti kuurin ja kipulääkettä. Alkuviikosta alko näyttää valoisemmalta kissan tila. Perjantai koitti ja sillon alko kissa voida huonosti,alko oksenteleen,huolestuin Pääsin lauantaina (27.8-11)päivystykseen.
Virtsatientukokseksi oli pahentunut. Tukos saatiin onnistuneesti pois. Kotona kissa vain nukkui,koska oli tokkurassa nukutuksesta. Illallakin se oli vielä väsyneen oloinen joten ajattelin että se on vain vieläkin väsynyt,
Tänä aamuna heräsin outoon tuntemukseen,menin katsomaan kuinka Repe voi,. Sydämeni särkyi. Kohtasin lasittuneen katseen,elottoman kissan. En voinut uskoa sitä enkä pysty uskomaan että tuo rakas 2.5vuotisan kissani on poissa. Ikävä on niin suuri ettei kyynelille näy loppu.
Kaipaan niin tuota höppänää