Hei,
Olen tuoreeltani ekaa kertaa raskaana ja olisi kiva jutella ja jakaa tilannetta ja kokemuksia nyt ja pidemmän päälle. Asun Englannissa ja kaikki ystäväni täällä ovat suurinpiirtein sinkkuja, eikä ainakaan äitejä ja perheellisiä. Yht'äkkiä olen siirtymässä toiseen kastiin tutusta ja rakkaasta elämäntilanteesta. Vaikka ystäväni tietysti tulevat tukemaan matkan varrella, olisi kiva vaihtaa ajatuksia sellaisten kanssa, jotka ovat samassa tilanteessa. Ja Suomeksi!
Elämäni heitti häränpyllyä tuossa alkuviikosta. Pari viikkoa ihmeteltyäni aristavia (ja kasvavia!) rintoja päätin tehdä raskaustestin - ja positiivinenhan se on. Tänään kävin sairaanhoitajan pakeilla ja parin seuraavan viikon kuluessa on kuulema ensiultra ja jutellaan kätilön kanssa. Vahinkohan tuo raskaus oli, minulle oli muutaman keskenmenon jälkeen sanottu siinä 25-vuotiaana että lapsia halutessa saatta tulla pettymys. Niinpä olemme olleet ehkäisyn kanssa hieman puolitosissamme. Typerää mutta jotenkin en oilisi uskonut näin käyvän. Lapsi on tervetullut, ei suunniteltu mutta kylläkin toivottu. Tuntuu vaan tosi hankalata totutella tähän tilanteeseen ja laittaa kaikki suunnitelmat uusiksi. Ura, kodin osto, ulkomaanmatka jne. Mutta mikään ei tunnut ny samalla tavalla tärkeältä kuin ennen. JA sekin on pelottavaa!
Viikkoja on nyt takana 5 ja laskettu aika tammikuussa. Kauhistuttaa ajatella, että saan lapseni ulkomailla, kaukana oman äidin, siskon ja ystävien muodostamasta turva- ja tukiverkostosta. Mutta toisaalta olen asunut täällä jo aika kauan ja mieheni tietysti on täällä. Olemme ollet vasta vuoden yhdessä ja muuttamassa yhteen syksyllä. Tuntuu hiukan hölmöltä laittaa lapsi alulle tässä vaiheessta, mutta meillä on molemmilla todella pitkät suhteet takana, laastarisuhteet siihen päälle ja nyt tuntuu, että tämä voisi olla sitä ihteään. Vaan mistäs sen tietää. Ikää meillä on 30 ja 37 vuotta, eli mitään teinejä emme enää ole. Molemmilla on hyvä työ, paljon elämää ja reissuja plakkarissa ja tässä vaiheessa jo reippaasti elämänkokemusta. Kai tämä on osaksi sitä mahdotonta hinkua saada oikea perhe ja pysyvä koti. VAikken edes tiennyt minulla sellaista olvan... Jokatapauksessa olen valmis ottamaan miehen loppuelämääni ja toivon, että voimme tarjota lapselle hyvän kodin.
Millaisia ajatuksia ja pelkoja oma raskautesi on herättänyt? Tunutuuko yksinäisemmältä kuin ennen ja onko muita äturvaverkostottomiä tulevia äitejä? Oletteko suunnitelleet lasten hankkimista kauan vai onko muillekin tullut yllätyksenä? Onko ollut helppoa päättää, pidätkö lapsen vai ehkä haluaisi jatkaa totuttua elämää vielä 'vähän aikaa'? En tiedä millaista syyllisyyttä minun tulisi kantaa tällaisista ajatuksista, mutta ne vaihtelevat sen oman kodin ja pysyvyyden toiveen kanssa. Olisi kiva kuulla muiden ajatuksia.
Olen tuoreeltani ekaa kertaa raskaana ja olisi kiva jutella ja jakaa tilannetta ja kokemuksia nyt ja pidemmän päälle. Asun Englannissa ja kaikki ystäväni täällä ovat suurinpiirtein sinkkuja, eikä ainakaan äitejä ja perheellisiä. Yht'äkkiä olen siirtymässä toiseen kastiin tutusta ja rakkaasta elämäntilanteesta. Vaikka ystäväni tietysti tulevat tukemaan matkan varrella, olisi kiva vaihtaa ajatuksia sellaisten kanssa, jotka ovat samassa tilanteessa. Ja Suomeksi!
Elämäni heitti häränpyllyä tuossa alkuviikosta. Pari viikkoa ihmeteltyäni aristavia (ja kasvavia!) rintoja päätin tehdä raskaustestin - ja positiivinenhan se on. Tänään kävin sairaanhoitajan pakeilla ja parin seuraavan viikon kuluessa on kuulema ensiultra ja jutellaan kätilön kanssa. Vahinkohan tuo raskaus oli, minulle oli muutaman keskenmenon jälkeen sanottu siinä 25-vuotiaana että lapsia halutessa saatta tulla pettymys. Niinpä olemme olleet ehkäisyn kanssa hieman puolitosissamme. Typerää mutta jotenkin en oilisi uskonut näin käyvän. Lapsi on tervetullut, ei suunniteltu mutta kylläkin toivottu. Tuntuu vaan tosi hankalata totutella tähän tilanteeseen ja laittaa kaikki suunnitelmat uusiksi. Ura, kodin osto, ulkomaanmatka jne. Mutta mikään ei tunnut ny samalla tavalla tärkeältä kuin ennen. JA sekin on pelottavaa!
Viikkoja on nyt takana 5 ja laskettu aika tammikuussa. Kauhistuttaa ajatella, että saan lapseni ulkomailla, kaukana oman äidin, siskon ja ystävien muodostamasta turva- ja tukiverkostosta. Mutta toisaalta olen asunut täällä jo aika kauan ja mieheni tietysti on täällä. Olemme ollet vasta vuoden yhdessä ja muuttamassa yhteen syksyllä. Tuntuu hiukan hölmöltä laittaa lapsi alulle tässä vaiheessta, mutta meillä on molemmilla todella pitkät suhteet takana, laastarisuhteet siihen päälle ja nyt tuntuu, että tämä voisi olla sitä ihteään. Vaan mistäs sen tietää. Ikää meillä on 30 ja 37 vuotta, eli mitään teinejä emme enää ole. Molemmilla on hyvä työ, paljon elämää ja reissuja plakkarissa ja tässä vaiheessa jo reippaasti elämänkokemusta. Kai tämä on osaksi sitä mahdotonta hinkua saada oikea perhe ja pysyvä koti. VAikken edes tiennyt minulla sellaista olvan... Jokatapauksessa olen valmis ottamaan miehen loppuelämääni ja toivon, että voimme tarjota lapselle hyvän kodin.
Millaisia ajatuksia ja pelkoja oma raskautesi on herättänyt? Tunutuuko yksinäisemmältä kuin ennen ja onko muita äturvaverkostottomiä tulevia äitejä? Oletteko suunnitelleet lasten hankkimista kauan vai onko muillekin tullut yllätyksenä? Onko ollut helppoa päättää, pidätkö lapsen vai ehkä haluaisi jatkaa totuttua elämää vielä 'vähän aikaa'? En tiedä millaista syyllisyyttä minun tulisi kantaa tällaisista ajatuksista, mutta ne vaihtelevat sen oman kodin ja pysyvyyden toiveen kanssa. Olisi kiva kuulla muiden ajatuksia.
Vastaukset 1
Vanhimmat
Hei!
Lontoossa on varmasti paljon suomalaisia perheitä ja/tai muitakin raskaana olevia suomalaisnaisia. Löydät heidät varmasti netin palstoilta, facebookista, Suomi-koulutoiminnasta, suomalaisen seurakunnan toiminnasta. Paikallinen lääkäri/gynekologi/neuvola osannee kertoa paikallisesta äiti-lapsi-toiminnasta. Ainakin täällä järjestetään synnytysvalmennuskursseja, jooga-kursseja raskaana oleville jne., joissa voi tutustua muihin tuleviin äiteihin/vanhempiin.
Olen myös raskaana ulkomailla, suuressa eurooppalaisessa kaupungissa, tosin en Briteissä. Meillä on täällä mm. suomalaisvanhempien ryhmä, joka tapaa säännöllisesti.
Oma raskauteni on jo paljon pidemmällä, joten tuntemukseni ovat tietenkin erilaiset kuin sinulla. Raskaus ei ollut "vahinko", vaan erittäin toivottu, joten emme ajatelleet hetkeäkään, ettemmekö "pitäisi" lasta. Elämäntavan muuttuminen tietenkin vähän hirvittää, samoin oman vartalon massiiviset muutokset, vähän taloudellinen tilannekin, mutta uskon, että kaikki järjestyy ja tulee sujumaan omalla painollaan.
Kaikkea hyvää odotukseen!