Kopio historian saitilta:
Kun eläkevaarilla on aikaa ja vireyttäkin vielä jonkin verran, niin olen viime vuodet ollut lähes päätoiminen historian harrastaja. Mitä nyt jonkin verran olen matkustellut, mutta aina silloinkin jotakin historiaa on ollut matkalukemisenani. Vasta puolisen vuotta olen näillä saiteilla kirjoitellut, mutta sekin on tapahtunut muun harrastukseni ohessa ja myös sen synnyttämänä.
Historian harrastukseni synnyttämä oli myös tuo taannoinen kirjoitussarjani Urho Kekkosesta. Siinä esittämäni on täydentynyt ja terävöitynyt minulle melkoisesti viime aikoina lukemastani. Kerroin ainakin tuolla keskustan saitilla (politiikan osastossa) muutama päivä sitten Matti Paavonsalon kirjasta ”Kekkosen valta” ja poimin eräitä teräviä näkemyksiä siitä. Taisin suunnata kirjoitukseni siellä Kekkosen yksisilmäiselle ihailijalle Oiva Härköselle. Tuo mainio kirja on ilmestynyt jo 1995, mutta minun käsiini se ei ollut ennen joutunut, vaikka monia kymmeniä Kekkosestakin kertoneita kirjoja olen viime vuosina lukenut ja mainitsin niitä kirjoitussarjani lähteissäkin.
Nyt lueskelen viime vuonna ilmestynyttä Martti Häikiön kirjaa ”Historia ja väärät profeetat: kirjoituksia Suomen historian kipupisteistä”. Kirja käsittelee Suomen historiaa jo Ruotsin vallan ajalta alkaen viime vuosiin saakka, ja Kekkonenkin saa siinä osansa.
Laitan tähän vain Kekkosta käsittelevien lukujen otsikot, jotka kertovat, mistä on kyse:
KEKKOSEN VALLANKÄYTÖN MENETELMÄT
- Reunamerkintöjä suomettumisen alkuvaiheisiin
- Kekkonen ja sanan säilä
- Uusia lähteitä ja moralisointia Kekkosesta
MIKSI PRESIDENTINVAALEJA EI JÄRJESTETTY 1974?
- Oliko poikkeuslaki välttämätön?
- Miksi Tuomioja ei kerro?
PRESIDENTIN KOKOVARTALOKUVA
- Ystävä
- Presidentin onneton rakkaus (Anita Hallama; huom.K.K.K.)
- UKK 1900-1986 – valtataktikko
Ei dosentti Häikiö mitenkään pahasti Kekkosesta puhu, oikeastaan varsin myönteisesti ja ymmärtävästi, mutta kuitenkin rehellisesti totuuteen pyrkien. Myös minä saan häneltä – kuten sain Paavonsaloltakin – yhtä ja toista lisätukea Kekkosesta esittämääni. Pitäisiköhän vielä julkaista kirjoitussarjani täällä Paavonsalon ja Häikiön kirjoista saamallani lisäinformaatiolla täydennettynä?
Kirja kannattaa lukea muidenkin kuin Kekkosesta kiinnostuneiden. Se siis käsittelee Suomen jo melko pitkää historiaa, missä Kekkonen sittenkin on vain välimerkintä. Minä olen näilläkin saiteilla joskus arvostellut muuten arvostamani historioitsijan Heikki Ylikankaan näkemystä siitä, että talvisodan ratkaisi Saksan lupaus Suomelle (Göring Kivimäelle: Takaan, että kun lyhyen ajan kuluttua lähdemme sotaan Venäjää vastaan, saatte omanne korkoineen takaisin”). Että Suomi olisi siis taipunut rauhaan tuon lupauksen johdosta, ja että se olisi jo itsessään sisältänyt syyn jatkosotaan. Häikiö esittää vastaväitteitä Ylikankaalle ja näyttää perustellen, että hänen todistelunsa ei vakuuta. Häikiö on sitä mieltä, että Suomen pelasti lupaus länsiavusta, vaikka se ei olisi ehtinyt ajoissa miehitystäkään estämään, mutta NL ajatteli aivan oikein, mitä sitten olisi sille seurannut.
Oiva Härkösen, joka pari päivää sitten piti itseään pätevänä leimaamaan Max Jakobsonin mitättömyydeksi toivoisin panevan merkille tämän Häikiön toteamuksen: ” Ministeri Max Jakobson on talvisotakirjakirjallisuuden klassikko. Hänen lehtimiehenä kirjoittamansa ”Diplomaattien talvisota” määritteli pitkään perustulkinnat. Nyt ilmestyneessä loisteliaassa esseistisessä pohdinnassaan päättyneen vuosisadan suurista linjoista Jakobson torjuu tyylikkäästi Ylikankaan talvisotatulkinnan: ”Ylikangas on oikeassa todetessaan, että ”hyväksi ystäväksi” osoittautui Saksa. Mutta tämä ei johtunut niinkään Suomen päättäjien tietoisesta ja harkitusta valinnasta, vaan Suomen tahdosta riippumattomista tekijöistä”.
Koen nyt saaneeni merkittävää vahvistusta mielipiteilleni.
Kirjan alkupuolella vanhemmista ajoista puhuttaessa Häikiö pyrkii mm. osoittamaan, että Suomi olisi saavuttanut itsenäisyytensä vaikka se olisi pysynyt Ruotsin vallassa. Tästä en ole samaa mieltä Häikiön kanssa. Minä monien muiden lailla uskon, että Suomi ei olisi koskaan saanut Ruotsilta autonomiaa, mikä oli edellytys suomen kielen aseman ja kansallistunteen nousulle ja Suomen valtio-käsityksen muodostumiselle. Häikiö rinnastaa Suomen tässä Norjaan. joka itsenäistyi Ruotsin vallasta 1905. Mutta Norjan asema oli aivan erilainen, Ruotsi valloitti sen aikanaan Tanskalta ja liitti unioniin kanssansa, jolloin Norjan erityisasema tunnustettiin. Suomi oli 800 vuotta elimellinen osa Ruotsia, sen itäinen maakunta, vaikka meillä kouluaikoinani Ruotsi-Suomesta puhuttiinkin. Mielestäni tuskin mistään muusta saamme kiittää Venäjää, mutta Suomelle itsenäistymisen mahdollisuuksien sallimisesta kyllä.
Minulla on aina luettavana useampi kirja kerrallaan; kun yksi alkaa tuntua raskaalta, siirryn toiseen. Nytkin on ”oheislukemistona” Jelisei T.Sinitsynin ”Vaiettu totuus: salaisen agentin todistajanlausunto”, myös jo 1995 ilmestynyt hyvin vakuuttava teos. Sinitsyn tuli Suomeen salaisiin tehtäviinsä juuri talvisodan alla, ja oli taas täällä pitkään sodan jälkeen. Kyllä tästäkin kirjasta saa hyvää todistusta sille, miten Kekkonen pääsi valtaan Neuvostoliiton tuella. Kekkosen takapiru Kustaa Vilkuna oli aivan selvä maanpetturi, Neuvostoliiton agentti ”Ahti”. Tila ei anna periksi kirjan enemmälle kommentoinnille, mutta kannattaa lukea sen, joka arvelee kestävänsä kirjan esiintuoman ”vaietun totuuden” vastaanottamisen.
Lukuvuoroaan odottaa pöytäni kulmalla Arto Luukkosen juuri ilmestynyt kirja ”Neuvostojen maa: Neuvostoliiton historia 1917-91” ja paljon puhuttu, kiitetty ja kiistelty Markku Jokisipilän uunituore väitöskirja ”Aseveljiä vai liittolaisia?: Suomi, Saksan liittosopimusvaatimukset ja Rydin-Ribbentrpin-sopimus”.
Tarkoitin tällä "tilkkutäkilläni" vain sanoa, että historia on mielenkiintoista ja opettavaa ja annoin pari lukuvinkkiä. "Kansa, joka ei tunne historiaansa, on kelvoton", sanoi Paasikivi. Useimmat valtiomiehet ovat olleet historiafriikkejä. Kekkonen ei ollut, ehkäpä hän ajatteli mieluummin tekevänsä historiaa kuin lukevansa sitä. Niin ajattelivat Stalin ja Hitlerkin ja historiaan hekin pääsivät.
Tiiviimpää ja perusteellisempaa myöhemmin, toivottavasti.
Kun eläkevaarilla on aikaa ja vireyttäkin vielä jonkin verran, niin olen viime vuodet ollut lähes päätoiminen historian harrastaja. Mitä nyt jonkin verran olen matkustellut, mutta aina silloinkin jotakin historiaa on ollut matkalukemisenani. Vasta puolisen vuotta olen näillä saiteilla kirjoitellut, mutta sekin on tapahtunut muun harrastukseni ohessa ja myös sen synnyttämänä.
Historian harrastukseni synnyttämä oli myös tuo taannoinen kirjoitussarjani Urho Kekkosesta. Siinä esittämäni on täydentynyt ja terävöitynyt minulle melkoisesti viime aikoina lukemastani. Kerroin ainakin tuolla keskustan saitilla (politiikan osastossa) muutama päivä sitten Matti Paavonsalon kirjasta ”Kekkosen valta” ja poimin eräitä teräviä näkemyksiä siitä. Taisin suunnata kirjoitukseni siellä Kekkosen yksisilmäiselle ihailijalle Oiva Härköselle. Tuo mainio kirja on ilmestynyt jo 1995, mutta minun käsiini se ei ollut ennen joutunut, vaikka monia kymmeniä Kekkosestakin kertoneita kirjoja olen viime vuosina lukenut ja mainitsin niitä kirjoitussarjani lähteissäkin.
Nyt lueskelen viime vuonna ilmestynyttä Martti Häikiön kirjaa ”Historia ja väärät profeetat: kirjoituksia Suomen historian kipupisteistä”. Kirja käsittelee Suomen historiaa jo Ruotsin vallan ajalta alkaen viime vuosiin saakka, ja Kekkonenkin saa siinä osansa.
Laitan tähän vain Kekkosta käsittelevien lukujen otsikot, jotka kertovat, mistä on kyse:
KEKKOSEN VALLANKÄYTÖN MENETELMÄT
- Reunamerkintöjä suomettumisen alkuvaiheisiin
- Kekkonen ja sanan säilä
- Uusia lähteitä ja moralisointia Kekkosesta
MIKSI PRESIDENTINVAALEJA EI JÄRJESTETTY 1974?
- Oliko poikkeuslaki välttämätön?
- Miksi Tuomioja ei kerro?
PRESIDENTIN KOKOVARTALOKUVA
- Ystävä
- Presidentin onneton rakkaus (Anita Hallama; huom.K.K.K.)
- UKK 1900-1986 – valtataktikko
Ei dosentti Häikiö mitenkään pahasti Kekkosesta puhu, oikeastaan varsin myönteisesti ja ymmärtävästi, mutta kuitenkin rehellisesti totuuteen pyrkien. Myös minä saan häneltä – kuten sain Paavonsaloltakin – yhtä ja toista lisätukea Kekkosesta esittämääni. Pitäisiköhän vielä julkaista kirjoitussarjani täällä Paavonsalon ja Häikiön kirjoista saamallani lisäinformaatiolla täydennettynä?
Kirja kannattaa lukea muidenkin kuin Kekkosesta kiinnostuneiden. Se siis käsittelee Suomen jo melko pitkää historiaa, missä Kekkonen sittenkin on vain välimerkintä. Minä olen näilläkin saiteilla joskus arvostellut muuten arvostamani historioitsijan Heikki Ylikankaan näkemystä siitä, että talvisodan ratkaisi Saksan lupaus Suomelle (Göring Kivimäelle: Takaan, että kun lyhyen ajan kuluttua lähdemme sotaan Venäjää vastaan, saatte omanne korkoineen takaisin”). Että Suomi olisi siis taipunut rauhaan tuon lupauksen johdosta, ja että se olisi jo itsessään sisältänyt syyn jatkosotaan. Häikiö esittää vastaväitteitä Ylikankaalle ja näyttää perustellen, että hänen todistelunsa ei vakuuta. Häikiö on sitä mieltä, että Suomen pelasti lupaus länsiavusta, vaikka se ei olisi ehtinyt ajoissa miehitystäkään estämään, mutta NL ajatteli aivan oikein, mitä sitten olisi sille seurannut.
Oiva Härkösen, joka pari päivää sitten piti itseään pätevänä leimaamaan Max Jakobsonin mitättömyydeksi toivoisin panevan merkille tämän Häikiön toteamuksen: ” Ministeri Max Jakobson on talvisotakirjakirjallisuuden klassikko. Hänen lehtimiehenä kirjoittamansa ”Diplomaattien talvisota” määritteli pitkään perustulkinnat. Nyt ilmestyneessä loisteliaassa esseistisessä pohdinnassaan päättyneen vuosisadan suurista linjoista Jakobson torjuu tyylikkäästi Ylikankaan talvisotatulkinnan: ”Ylikangas on oikeassa todetessaan, että ”hyväksi ystäväksi” osoittautui Saksa. Mutta tämä ei johtunut niinkään Suomen päättäjien tietoisesta ja harkitusta valinnasta, vaan Suomen tahdosta riippumattomista tekijöistä”.
Koen nyt saaneeni merkittävää vahvistusta mielipiteilleni.
Kirjan alkupuolella vanhemmista ajoista puhuttaessa Häikiö pyrkii mm. osoittamaan, että Suomi olisi saavuttanut itsenäisyytensä vaikka se olisi pysynyt Ruotsin vallassa. Tästä en ole samaa mieltä Häikiön kanssa. Minä monien muiden lailla uskon, että Suomi ei olisi koskaan saanut Ruotsilta autonomiaa, mikä oli edellytys suomen kielen aseman ja kansallistunteen nousulle ja Suomen valtio-käsityksen muodostumiselle. Häikiö rinnastaa Suomen tässä Norjaan. joka itsenäistyi Ruotsin vallasta 1905. Mutta Norjan asema oli aivan erilainen, Ruotsi valloitti sen aikanaan Tanskalta ja liitti unioniin kanssansa, jolloin Norjan erityisasema tunnustettiin. Suomi oli 800 vuotta elimellinen osa Ruotsia, sen itäinen maakunta, vaikka meillä kouluaikoinani Ruotsi-Suomesta puhuttiinkin. Mielestäni tuskin mistään muusta saamme kiittää Venäjää, mutta Suomelle itsenäistymisen mahdollisuuksien sallimisesta kyllä.
Minulla on aina luettavana useampi kirja kerrallaan; kun yksi alkaa tuntua raskaalta, siirryn toiseen. Nytkin on ”oheislukemistona” Jelisei T.Sinitsynin ”Vaiettu totuus: salaisen agentin todistajanlausunto”, myös jo 1995 ilmestynyt hyvin vakuuttava teos. Sinitsyn tuli Suomeen salaisiin tehtäviinsä juuri talvisodan alla, ja oli taas täällä pitkään sodan jälkeen. Kyllä tästäkin kirjasta saa hyvää todistusta sille, miten Kekkonen pääsi valtaan Neuvostoliiton tuella. Kekkosen takapiru Kustaa Vilkuna oli aivan selvä maanpetturi, Neuvostoliiton agentti ”Ahti”. Tila ei anna periksi kirjan enemmälle kommentoinnille, mutta kannattaa lukea sen, joka arvelee kestävänsä kirjan esiintuoman ”vaietun totuuden” vastaanottamisen.
Lukuvuoroaan odottaa pöytäni kulmalla Arto Luukkosen juuri ilmestynyt kirja ”Neuvostojen maa: Neuvostoliiton historia 1917-91” ja paljon puhuttu, kiitetty ja kiistelty Markku Jokisipilän uunituore väitöskirja ”Aseveljiä vai liittolaisia?: Suomi, Saksan liittosopimusvaatimukset ja Rydin-Ribbentrpin-sopimus”.
Tarkoitin tällä "tilkkutäkilläni" vain sanoa, että historia on mielenkiintoista ja opettavaa ja annoin pari lukuvinkkiä. "Kansa, joka ei tunne historiaansa, on kelvoton", sanoi Paasikivi. Useimmat valtiomiehet ovat olleet historiafriikkejä. Kekkonen ei ollut, ehkäpä hän ajatteli mieluummin tekevänsä historiaa kuin lukevansa sitä. Niin ajattelivat Stalin ja Hitlerkin ja historiaan hekin pääsivät.
Tiiviimpää ja perusteellisempaa myöhemmin, toivottavasti.
Vastaukset 30
Vanhimmat
Jokisipilän väistöskirja on populistinen. Saksan luottamus Suomeen meni jo ennen Normandian maihinnousua, kun Suomi ilmoitti keväällä 1944 neuvottelevansa Neuvostoliiton kanssa erillisrauhasta. Tästä seurasi kauppasuhteiden kiristymistä.
On jotenkin kummallista, että yksi Rydin yhteistyövakuutus Ribbentroppille on jälkikäteen ulkopuolisten toimesta selitetty tarpeettomaksi, vaikka Risto Ryti koki sen hyvinkin tarpeelliseksi. Silloin tasavallan presidentti sentään M Ä Ä R Ä S I ulkopolitiikasta.
Vielä kummallisempaa on se, että vaikka Jokisipilälle on yritetty olla kohteliaita, tekee Jukka Tarkka hänestä manttelinperijäänsä kehumalla estottomaan tapaan tätä löydöstä pitkin Helsingin Sanomia.
Ennakkoluuloni tuon tutkimuksen suhteen on sama, mitä sinä - ilmeisesti väitöskirjan lukeneena - nyt sanot. Eräässä toisessa yhteydessä kirjoitin hiljattain seuraavaa:
>> Nyt on nuori tutkija Markku Jokisipilä päässyt julkisuuteen väitöskirjallaan, jossa hän pyrkii todistamaan, että Ribbentropin ja Rydin sopimukselle ei ollut pakkoa. Hänen tutkimuksensa on saanut arvostavia lausuntoja. En ole vielä tuohon väitöskirjaan perehtynyt, mutta uskoakseni siinä on jälkiviisautta. Jokisipilän mielestä Suomi oli jo saanut kaiken vihollisen vastahyökkäyksen torjumiseksi tarvitsemansa jo ennen tuon sopimuksen solmimista. Vaikka niin olisi ollutkin, sitä Ryti ei voinut tietää sopimuksen tekohetkellä, kun Viipuri oli juuri menetetty ja Tali-Ihantalan taistelua ei ollut vielä käyty. Käsittääkseni Jokisipilä tukeutuu myös saksalaiseen aineistoon, ottamatta huomioon, että Ribbentrop halusi esitellä sopimuksen esimiehelleen Hitlerille omana voittonaan, eli että hän oli onnistunut taivuttamaan tuohon asti itsepäisesti omaa sotaansa käyneen Suomen Saksan sopimuskumppaniksi. Väitöskirjan referoinneista olen saanut sen käsityksen, että Jokisipiläkin toteaa Suomen menetelleen ovelan taitavasti Saksan suhteen niin, että avun saanti sieltä oli turvattu kesän 1944 loppuun saakka.
Lipposenkaan ei olisi tarvinnut lipoa Rumsfeldia joulukuussa 2002. Nokian rintama petti keväällä 2003, ei Suomen ulkopolitiikkan, vaan ylipäällikkö Ollilan virhearvion vuoksi.
tekemisiä riivaa joku kauna Etelä-Pohojammaata kohtaan. Onko sitä reppanaa joku kiusannu?
Vaikka Ylikangas oman kylän poika onkin, niin täytyy sanoa, että harvinaisen pikkusieluinen mies.
Vai mitä olette mieltä esim. siitä, että arvon historiantutkija kanteli julkisen sanan neuvostoon, kun Ilkan päätoimittaja K Hokkanen oli yhdestä ainoasta asiasta perustellusti ja asiallisesti erimieltä koskien Ylikankaan teosta "Tie Tampereelle"? Ylikangas on ilmeisesti korottanut itsensä arvostelun yläpuolelle.
pässi koko ylimielinen Ylikangas. Sossujen juoksupoika.
Paska on Suomen akateeminen taso, ei voi muuta sanoa.
Mutta sossuhan sössii aina kaiken ja sossuhan siellä opetusministerinä aina saatana killistelee.
Kyllä Ylikangas minun mielestäni ja tietääkseni on aina ollut lähempänä keskustaa kuin demareita. Onhan hän maanviljelijän poika Ylihärmästä, ja hänen laajassa tuotannossaan on nähtävissä maaseutuun ja maalaisuuteen selvästi sympaattisesti suhtautuva pohjavire. Ja hänet on palkittu - monien muiden palkitsemisten lisäksi - myös Artturi Leinosen-palkinnolla 1986. Leinonenhan on niitä kepun ikoneja, mm. Ilkka-lehden pitkäaikainen päätoimittaja, ensiksi Kekkosen vastustaja, mutta sitten Kekkonen sai kieroiltua hänet tukijakseen, mistä hänen entiset alkiolaiset kumppaninsa (Kalliokoski, Lahdensuo, Tarkkanen, Koivisto ym) pahoittivat perusteellisesti mielensä.
Mahdollisesta kepulaisuudestaan huolimatta Ylikangas on yleensä ottaen Suomen pätevimpiä historioitsijoita, mutta tekevälle sattuu, kuten siinä, mistä häntä hieman polemisoin.
on heti historiaa, ehkä pitäisi nähdä tulevaa.
"Mikään ei ole niin vaikeaa kuin sään ennustaminen" sanoi Paasikivikin aikana ilman sputnikkeja.
Tämä on harvinaisen törkeä väite. Ilkka lehti reposteli täysin hävyttömästi ja epäasiallisin perustein Ylikankaan teosta Tie Tampereelle viiden vuoden ajan antamatta juuri lainkaan palstatilaa Ylikankaalle tai hänen puolustajilleen. Lopulta lehti veti yhden Ylikankaan sukulaisen kohtalon muka selittämään sitä, miksi Ylikankangas kirjoitti kuten kirjoitti.
Ylikankaan tutkimus sisällisodasta on vertaansa vailla oleva tutkimus tarkkuuudessaan. Siinä on myös tieteelliselle julkaisulle meriittiä antava kontribuutio. Tämä merkittävä havainto koskee sitä, miksi pohjanmaan pojat ja jääkärit saatiin lähtemään mukaan sotaan. Selitys on se, että heidät huijattiin mukaan. He lähtivät vapauttamaan Suomea venäläisistä. Näin heille kerrottiin. Tosiasiassa vastassa olikin lähes yksinomaan suomalaisia. Venäläisiä joukkoja taitselussa oli 1000-2000 eli yhtä paljon kuin ruotsalaisia ja 7-15 kertaa vähemmän kuin saksalaisia.
Ylikangas on itse teoksessaan Väkivallasta Sananvapauteen kuvannu Ilkan suunnitelmallista ja viisi vuotta kestänyttä hyökkäystä häntä ja hänen teostaan vastaan. Kannattaa lukea.
Heikki Ylikangas on ehdottomasti etevimpia ellei peräti etevin kaikista suomalaisista historiantutkijoista. Hänen tutkimustyönsä on erittäin laajaa ja monipuolista. Teoksestaan Tie Tampereelle Yliknagas sai Tieto Finlandia -palkinnon. Ylikangas ei liene minkään puolueen jäsen. Jossain olen sen suuntaista, että Vihreät olisivat kosiskelleet häntä presidenttiehdokkaaksi, mutta yhtä hvyin Ylikangasta voisi pitää taustansa perusteella kepulaisena. Vaikka hän olisi keskustalainen, hän on sitten erinomaisen ja poikkeuksellisen älykäs ja lahjakas keskustalaiseksi. Hänen laisesta tiedemiehestä mikä tahansa puolue ei voisi olla kuin ylpeä.
Pohojammaan pojat ja jääkärit huijattiin mukaan, he tekivät turhan työn? Olisi pitänyt vaan antaa punikkien rauhassa vallata koko maan?
Hui hai!
Olisi mukava kuulla jonkun punaisen post-visio siitä, jos punaiset olisivat voittaneet. Minkähänlainen työläisen paratiisi Suomesta olisi tullut?
Kun Ylikankaan Tie Tampereelle ilmestyi, sanomalehti Ilkka pääkirjoituksissa, kolumneissa ja yleisönosastoissa keskittyi kirjan haukkumiseen. Ylikangashan on itse Härmästä kotoisin, mutta tämän kohtelun jälkeen hän ilmoitti katkaisevansa välinsä kaikkiin Etelä-Pohjalaisiin järjestöihin. Hokkanen on selvästi yrittänyt parantaa välejä, kun Ylikangas viime aikoina on esittänyt Hokkaselle sopivia näkemyksiä.
Ylikangas yritti maalailla mahdollisimman epä-sosialidemokraattisen eli epä-moraalisen henkilökuvan.
Ylikangas on huvittava ja on Hokkanenkin. Maailmassa täytyy olla hupia.
Oltiin nyt Hokkasesta ja Ylikankaasta mitä mieltä tahansa, niin erityisesti Ylikngas, mutta myös Hokkanen ovat päteviä historioitsioita.
huvittavia. Vanhoja 'kunnon' periaatteen miehiä.
Kyllä täällä kaikkea potaskaa on kirjoitettu, mutta tämä vuodatus ylittää kaikki aiemmat ennätykset. Huh huh.
Kumpikohan meistä tietää paremmin, mitä Ilkka on Ylikankaasta ja hänen teoksestaan kirjoittanut, minä Ilkan pitkäaikaisena kestotilaajana vai sinä?
Mitä veikkaisit?
Päätoimittaja Hokkanen teki kyseisestä teoksesta kolumnissaan normaalin kirja-arvostelun, jossa kiitti teosta harvinaisen perusteelliseksi ja ansiokkaaksi, mutta oli monen muun tapaan erimieltä yhdestä ainoasta kohdasta, ns. harhautusteoriasta.
Tästä herra Ylikangas veti herneen nenäänsä ja aloitti aivan käsittämättömän valhe ja parjauskampanjan Ilkkaa ja Hokkasta kohtaan.
Myös väite viisi vuotisesta parjauskampanjasta on niin naurettava kun vain olla voi, samoin kuin väite siitä, ettei hänelle olisi annettu palstatilaa.
Mitä tulee Ylikankaan sukulaisen vetämiseen asiaan, niin todettakoon, että sitä ei vetänyt Ilkka vaan eräs kauhavalainen historianharrastaja.
Ainoa "rikos" minkä Ilkka tässä teki, oli se, että antoi palstatilaa kyseisen historianharrastajan kolumneille. Ylikangas omissa vastineissaan sitten haukkui kyseisen maallikkohistorijoitsijan ja Hokkasen tavalla, josta on akateeminen sivistys kaukana.
Minulla on mielipidepankille yksi pieni neuvo:
Ota ensin asioista selvää ja anna sitten vasta lausuntoja. Alan todellakin ymmärtää, miksi Ilkasta ja Hokkasesta on etelän median vaikutusalueella niin kieroutunut kuva kuin on.
Jos sinua kiinnostaa, mitä Hokkanen Ylikangas ja kumppanit ovat kirjoitelleet, niin uskoisin sinulla olevan mahdollisuus tutustua Ilkan arkistoon.
Luetko sinä Ilkkaa? Jos et, kuten oletan, niin lue tuo vastine, jonka kirjoitin Mielipidepankille otsikolla "Huh huh huu" ja ota sen lopussa olevasta neuvosta vaarin.
Turha pohjalaisten välisiin kiistoihin on sivullisten puuttua. Ne näyttävät pahemmalta mitä itse asiassa ovatkaan.-Vähän aikaa uhotaan niin perkeleesti puolin ja toisin ja sitten lyödään kättä päälle.
Ylikangas on kirjassaan "Väkivallasta sananvaltaan" siteerannut Ilkassa häneen kohdistamaa ajojahtia eritellen Hokkasen ja muiden käyttämiä sanamuotoja. Kannattaa lukea, sillä ehkä jotain päässyt ohi silmien.
...jos tutustuisit alkuperäiseen materiaaliin, sen sijaan että luet Ylikankaan asiayhteydestään irrottamia siteerauksia.
Muodostuisikohan alkuperäisistä lehtikirjoituksista kenties totuudenmukaisempi kuva?
Voihan noihin tutustakiakin, jos ne ovat nettiarkistossa. Muuten on kyllä liian vaivalloinen tehtävä saavutettavaan hyötyyn nähden.
Ei tuo Ylikankaan näkemys (Saksan lupaus) talvisodan rauhanteon motiivista ole ristiriidassa perinteisemmän näkemyksen (lupaus länsiavusta) kanssa.
Saksan lupaus hyvityksestä Suomelle nimittäin vaikutti rauhanteon motiiveihin Suomessa ja länsivaltojen lupaus välittömästä avusta vaikutti rauhanteon motiiveihin Neuvostoliitossa.
Niin pahassa tilanteessa Suomi oli, että kaukaisten länsivaltojen avulla olisi ollut hyvin vähäinen merkitys. Saksan mahdollinen apu vaikutti varmaankin sotilaallisesti uskottavammalta. Neuvostoliitolle tuo länsivaltojen apuun tulo olisi kuitenkin ollut poliittisesti kiusallinen, kun sillä itsellään oli jo suunnitelmissa liittoutuminen näiden Suomen auttajien kanssa.
Olen täsmälleen samaa mieltä. Suomen päättäjissä Saksan lupaus ratkaisi halun rauhaan ja NL:ssa taas pelättiin länsivaltojen sekaantumista. Ja sitähän pelkäsi luonnollisesti myös Saksa, minkä takia Saksa tuon lupauksen Suomelle antoi. Ympyrä sulkeutui.
M saa radioteitse 1938 ystäviltään viestin, jossa kehotetaan taistelemaan viimeiseen asti, koska S aikoo valloittaa koko maan sekä alueita Pohjois-Ruotsista sekä Norjasta. Mitkään neuvottelut ja myönnytykset eivät auta, vaan suunnitelma viedään loppuun asti.
12.11.1939 Tahvanainen hakee Narvasta vaarallisella matkalla kirjeen ja 2 filmirullaa. M:n ystävät Venäjällä ovat ne lähettäneet.
Talvisodan alettua Ruotsin pääministeri Hansson välittää tiedon, että mitään apua ei tule lännestä, vaikka sitä luvataan ja retkikuntaa tunnutaan valmisteltavan.
Sitten Hitler lähestyy Mannerheimia kirjeillä. Eversti Veltjensin 11.2. tuomassa viestissä kerrotaan, että Hitler on vaatinut N-liittoa tekemään rauhan ja kehotetaan Suomeakin se tekemään. 2.3. Mannerheim oli kysynyt Hitleriltä tarkempaa selitystä, kun rauhaa ei tule. 4.3. vastauksessa kerrotaan uhkavaatimuksesta, jonka Hitler on esittänyt Stalinille. Rauha on solmittava, tai muuten Saksa aloittaa ilmaiskut Suomen tukemiseksi. 9.3. viestissä on Ribbentropin 7.3. allekirjoittaman kirjeen mukana fotokopiot Churchillin, ranskalaisten ja Stalinin 15.10.1939 sopiman sotaliittosopimuksen toteutussopimuksesta eli yhteinen hyökkäyssuunnitelma Suomeen ja Skandinaviaan. Kirjeen mukana oli myös Stalinin ja Churchillin välistä kirjeenvaihtoa. NL:n sotilastarkkailijoita kutsuttiin pikaisesti Englantiin katsomaan Englannin ja Ranskan Skandinavian-joukkojen lähtövalmisteluja ym.
Ribbentropin kirjeen saatuaan M sanoi lähettäneensä Hanssonille viestin, jossa ylistetään Ruotsin päätöstä kieltää apujoukkojen kauttakulku ja pyydetään Ruotsia pysymään päätöksessä järkähtämättä, vaikka Suomen hallitus sittenkin saisi päähänsä pyytää apua länsivalloilta. M sanoi arvostavansa Ruotsin johdon kaukonäköisyyttä, mutta ei lähtenyt kysymään, miten päätökseen on päädytty.
Hansson lähetti kiitoksen kehuista ja sanoi hyvän ystävänsä Neville Chamberlainin varoittaneen häntä "apujoukoista". M arveli, että Hitlerkin on ottanut yhteyttä Hanssoniin ja raottanut hänellekin tiedustelutietojaan "apujoukkojen" suunnitelmista.
Mannerheim on sanonut Hautamäen kirjan mukaan, että jo 12.11. noudetuissa kirjeissä oli samansuuntaisia tietoja kuin Ribbentropin kirjeessä, joten saksalaisten lähettämä materiaali ei varmasti ole mitään bluffia. Ystävät varoittivat Mannerheimia jo tuolloin Churchillin, ranskalaisten ja Stalinin 15.10.1939 allekirjoittamasta sotilaallisesta sopimuksesta.
(Erkki Hautamäki: Finland i stormens öga)
Länsivallat olivat luvanneet N-liitolle omassa Molotov-sopimuksessaan jopa Norjaa Bodö:n tasalle sekä Ruotsin Piitimenjoelle asti. Länsivallat olisivat halunneet muuttaa Pohjolan sotatantereeksi. Jos ne olisivat hävinneet ja esim Englanti miehitetty, olisi koko Skandinaviakin bolshevisoitu. Näitä asioitahan eivät Suomessa historioitsijat saa sanoa. Ylläoleva lähdekirja täytyi julkaista Ruotsissa. Myöskään uusimmat arkistolöydöt ja niihin perustuvat perinteisestä voittajien propagandasta poikeavat teokset, kuten Walter Postin kirjat on sensuroitu eli niitä ei suomenneta eikä niitä ole edes yliopistojen kirjastoissa.
Tom Clancy, Alistair McLean ja monet muut seikkailukirjailijat kykenevät myös tällaisiin saavutuksiin. Eri asia on sitten kuinka paljon niissä on totuuden siementä. Amerikkalaisissa elokuvissakin lukee usein, että pohjautuu tositapahtumiin, vaikka minkälaisesta UFO-elokuvasta olisi kyse.
Ylikangaskin puhui Hitlerin nooteista Venäjälle, mutta väitti, että niillä ei ollut Mannerheimiin tai sodan päättymiseen vaikutusta. Hän sanoi Ribbentropin kirjettä ja aineistoa bluffiksi, jolla Saksa yritti saada länsivaltoja mustattua Suomen silmissä. Haastattelu oli lehdessä, kun Mannerheimin salaiset Ruotsin paperit saatiin Suomeen 2001. Ilmeisesti paperit kuitenkin sotivat yllä esitettyjä virallisia käsityksiä vastaan ja ovat siksi kiusallisia länsivaltojen kannalta, että ne on ilmeisesti sensuroitu.
Väitätkö Walter Postia tieteiskirjailijaksi ja höpönassuksi? Oletko lukenut hänen kirjojaan? Oletko lukenut Hautamäen kirjan? Mitä tuumit Vilho Tahvanaisen kirjasta Erikoistehtävä?
"M saa radioteitse 1938 ystäviltään viestin, jossa kehotetaan taistelemaan viimeiseen asti, koska S aikoo valloittaa koko maan sekä alueita Pohjois-Ruotsista sekä Norjasta. Mitkään neuvottelut ja myönnytykset eivät auta, vaan suunnitelma viedään loppuun asti."
Nythän on niin, että jos Mannerheim tällaisen viestin olisi saanut, niin tässä tapauksessa olisi pitänyt ryhtyä erittäin kiireellisiin toimiin. Todellisuudessa, Suomihan oli Talvisodan alkaessa kaikin puolin huonosti varustautunut sodan varalle. En usko, että tällainen viesti olisi jäänyt täysin vaille huomiota.
Lue Vilho Tahvanaisen kirja "Erikoistehtävä". Cajander ja Kallio eivät antaneet arvoa Mannerheimille ja hänen yhteyksillen venäläisiin. He eivät uskoneet sotaan. Svinhufvudin aikana oli ollut toisin. Jonkinlainen tappiomielialakin ehkä vallitsi. C ja K ehkä kielsivät Paasikiveä ilmoittamasta Mannerheimin tietoja ruotsalaisille ja norjalaisille, vaikka Mannerheim pyysi. Näistä suunnitelmista (tavoitteista Ruotsissa ja Norjassa) oli näitä maita kyllä informoitu 1936. Tästä venäläiset olivat pahastuneet.
Tahvanainen muistaa tullessan Mannerheimia tapaamaan Mannerheimin hänen tulostaan piittaamattta karjuneen Kalliolle marraskuussa 1939 noudettu kirje kädessään, että sota on edessämme ja hän tietää sen nyt. Sinä ja hallituksesi juotte sotilaidemme verta, usko se mies! Cajander sanoi (marraskuu 1939), että ei kai tilanne nyt sentään niin pelottava ole.
Cajander ja Holsti sekä Kallio eivät aina kertoneet Mannerheimille kaikkea ulkopolitiikasta. M sai heidän touhuistaan tiedon yleensä Stalinilta. Samoin Erkon neuvotteluista Rooseveltin kanssa. Ketkähän kaikki Erkon neuvotteluista muuten tiesivät? Mkähän oli niiden sisältö? Erkon paperithan ovat yhä salaiset.
Kyllä tällaisten asioitten selvittämiseen aina tie löytyy. Puolustusneuvoston puheenjohtajana ja muutenkin erittäin arvovaltaisena ja tunnettuna miehenä Mannerheim olisi varmasti saanut aikaan 1938 poikkeustilan ja hätätilahallituksen, sekä siihen oikeat miehet.
Historiantutkijoiden mukaan nimenomaan Kallion ja Mannerheimin välit olivat hyvät ja luottamukselliset toisin kuin Svinhufvudin ja Mannerheimin. Tästä kertoo sekin, että Mannerheim oli syrjäytetty tai jäänyt pois keskeisistä tehtävistä Svinhufvudin kaudella, mutta Kallio pyysi Mannerheimin puolustusneuvoston johtajaksi.
Puolustusneuvosto ryhtyi tämän jälkeen välittömästi täydentämään asevarastoja siitä katastrofaalisesta kunnosta, mihin se edellisten hallitusten ja puolustusneuvostojen kaudella oli joutunut. Valitettavasti aika loppui kesken, vaikka suunnitelmat saatiin valmiiksi ja ujutettua hankinnat budjettiin.
Näin ollen oli todennäköistä, että Mannerheim sai hyvät tiedot ulkopolitiikasta ja Kallio vastaavasti hyvät tiedot sotilaallisesta tilanteesta. Hermot saattoivat toki olla kireällä tuossa tilanteessa itse kullakin.
Kyllä se Svinhufvud oli, joka Mannerheimin puolustusneuvoston johtoon otti. S oli M:n vanha ymmärtäjä jo 1919 ja sitä ennen 1918 keväällä.