Syrjäytyneitä nuoria?

En ole nuori niinkuin sinä vaan keski-ikäinen, Olen pudonnut työelämästä myös
ja olen nyt työkyvyttömyys eläkkeellä masennuksen yms takia.
Mulla lääkkeet puree aika hyvin eikä juuri masenna.
Mitäpä muuta se psyykenlääkäri määräiskään kuin lääkkeitä
ja mahdollista sairauslomaa ym.
Sulla on perhe ja sukulaisia jotka kumminkin jotenkin sinusta välittää
vaikkei se masentuneena siltä tunnu.
Kokeileppa liittyä vaikka paikalliseen mielenterveys-yhdistykseen.
Siellä järjestetään kaikenlaista toimintaa ja matkojakin halvalla.
Pääsisit pois samoista ympyröistä välillä ja tutustuisit kohtalotovereihin vaikkei
siellä yleensä sairauksista puhutakaan.
Mä olen liittynyt mt-yhdistykseen ja monet reissut on tehty.
Ne on mukavaa vaihtelua joskus niin ankeaan arkeen verrattuna.
Ei sieltä välttämättä mitään ystäviä löydä mutta jonkinlaisia kavereita ainakin.

Tsemppiä

Joo minäkin olen aikas vetäytyny kaikesta, mut onhan sitä menoakin riittänyt,kiitos alkoholismin... nyt olisin sitten hoitoon lähössä ja pelottaa... joutuu ihmisten kanssa tekemisiin... oon ihan paskana, en saa ees kunnon lausetta aikaan.

Varata uusi aika lääkärille! Heillä on niin paljon potilaita, etteivät aina heti tiedä mitä kukakin tarvitsee. Itselläni ainakin on sellainen vaistomainen tapa, että toimin lääkärin vastaanotolla niin kuin vaivaa ei juuri olisikaan, ja niin minut luokitellaan ei-kiireelliseksi.

Ilman muuta on etusi mukaista pyrkiä terapiaan, ja ei opintojen viivästyminenkään haittaa. Lääkärintodistukset on myös hyvä pyytää. Ja perheeltä suosittelisin pyytämään apua myös!

Tarinani on samankaltainen kuin ketjun aloittajalla, tosin en ole enää syrjäytynyt nuori, vaan syrjäytynyt aikuinen. Minäkin tipuin lukiosta, joskus kymmenen vuotta sitten, enkä oikeastaan koskaan enää sen jälkeen päässyt jaloilleni. Olen ollut useita vuosia sekä sairauslomalla/työkyvyttömyyseläkkeellä että ihan vain työtön. Työvoimatoimisto ja sosiaalitoimisto ovat patistelleet aina erilaisille kursseille ja muille turhakkeille. Ei niistä kuitenkaan ole mitään apua, koska en koe olevani työkykyinen. Pelkkä oleminenkin on jo aika vaativaa ja ahdistavaa. Masennus ei ole hellittänyt, mutta siihen on tottunut.

Harmi vaan en pysty mitään rohkaisevaa sanomaan. Uskon että se on jokaisesta yksilöstä itsestään kiinni, kykeneekö ratkaisemaan ongelmiaan. Osa ehkä kykenee, toiset eivät. Ja vuodet vain vierivät. :(

Mun piti keksiä tähän jotain motivoivaa, mutta kerronkin vähän itsestäni.

Itse opiskelen ammattikorkeakoulussa (suht hyvin arvosanoin) ja vähän harmittaa kun en ole sosiaalisesti luonteva eivätkä muut mielestäni pidä mua mielenkiintoisena. Siis mikä piru porukkaa vaivaa? Haastan kyllä juttua samoista aiheista kuin muutkin, mutta aina saa kuulla sitä samaa "jaaha..." vastausta tjsp.

Olen kyllä löytänyt monia upeita nuoria naisia; fiksuja ja siistikäytöksisiä (ja nättejä), mutta tutustuminen on aina kovin väkinäistä. En usko että vika on muussa ulkoisessa olemuksessani kuin itsevarmuudessani. Ehkä pitäisi opetella nauramaan enemmän?

Onneksi olen sisältäpäin vahva, ja lähipiiri on tukemassa.

"Kun ihminen lakkaa olemasta utelias, on hän valmis kuolemaan"

Herramme ja Vapahtajamme Jeesus Kristus sanoi:
Matt. 11:28 - 30. "Tulkaa minun luokseni, kaikki te työn ja kuormien uuvuttamat. Minä annan teille levon. Ottakaa minun ikeeni harteillenne ja katsokaa minua: minä olen sydämeltäni lempeä ja nöyrä. Näin teidän sielunne löytää levon. Minun ikeeni on hyvä kantaa ja minun kuormani on kevyt."

Hei kevätahdistus. Elämä on hankalaa välillä, kun ihmiset ovat niin julmia toisilleen. Ihmiseltä vaaditaan konemaista käyttäytymistä, milloin tunteita ei saa näyttää. Se välittäminen, mitä lapsena saa (jos saa), se katoaa aikuistumisen kynnyksellä. Mutta, jos ihminen köytää jonkin tekemisen, jonkin ammatin tai harrastuksen, jossa voi kehittää itseään, se on tie kohti parempaa elämää. SIiun pitää tutkia ja kuunnella itseäsi. Sinun pitää mennä itseesi ja kysyä itseltäsi kysymys: Mitä minä haluan tehdä? Mikä tuo minulle onnea, missä olen hyvä? Jokainen on hyvä - jossakin, mutta se usein hukkuu lehtien palstojen määritelmiin siitä, mikä tekeminen antaa ihmiselle arvostusta. Mikä tekeminen antaa ihmiselle ihmisarvon. Tai sitten se hukkuu siihen, että mitä työtä kannattaa tehdä, jotta saa rahaa. Tämä on täysin väärin, koska raha ei tuo onnea. Mene itseesi, älä kysy keneltäkään muulta, mitä sinun kannattaisi tehdä, sillä ainoastaan sinä tunnet itsesi. Ja, kun saat vastauksen tähän kysymykseen, älä vaan mene sanomaan sitä muille vaan ala pyrkiä sitä kohden. Lue tämän alan ihmisten elämänkertoja ja kirjoja - heiltä voit oppia, mitä vastoinkäymisiä tulet ehkä kohtaamaan ja miten niistä voi selvitä. He ovat sitten niitä, jotka tietävät, eivät psykologit, ystäväsi tai perheesi. He voivat auttaa sinua eteenpäin. Kun pääset tekemään sellaista asiaa, missä olet hyvä, mitä haluat tehdä ja, mistä saat tyydytyksen tunteen, elämä alkaa muuttua ja aurinbko paistaa. Siihen voi mennä hetki aikaa, mutta se on sen arvoista - se voi pelastaa lopun elämäsi. Äläkä kuuntele lähiympäristösi mielipiteitä, että he ovat "huolissaan" valinnoistasi, koska he eivät tiedä. He eivät sinua tunne. Puhu heille muista asioista, pinnallisista. Haaveet antavat elämääsi sisältöä, eikä niiden tarvitse jäädä haaveiksi - paitsi jos haluat päästä kuninkaalliseksi, se ei ehkä täysin rationaalinen ajatus ole. Opin tämän sellaiselta artistilta kuin Louna. Hänen musiikkiaan voi löytää täältä: www.myspace.com/lounamusic, jos kiinnostaa. Häneltä on pian ilmestymässä toinen levy. Hän opetti minut kuuntelemaan itseäni, vaikkei se aina ole helppoa, mutta se pelastaa sinut masennukslta, jos uskot siihen ja olet rohkea...voi hyvin.

-Sirpa -71-

Olen keski-ikäinen. Älä ajattele itsemuhrhaa. Elämä on annettu meille jokaiselle. Ei se aina ole ruusuilla tanssimmista, mutta elämä on elettävä. Joakisen elämällä on oma tarkoitus Kaikkivaltiaan suuressa iankaikkisessa suunnitelmassa. Kyllä monet ovat nousseet vaikeammastakin tilanteesta.

Hei.

Täytän syyskuussa 17. Lukio-opinnot aloitin viime vuoden syksyllä, mutta masennus painoi pohjaan ja jäin sairaslomalle. En aio alottaa enää lukiossa, koulusta eroaminen on juuri meneillään. Olen ollut marraskuusta asti poissa opiskelu-elämästä, ei ole jäänyt lukiosta kavereita ja ylä-asteen kaverit eivät pidä yhteyttä enää, olen todella yksinäinen, syrjäytynyt.

Et ole ainoa.

Olihan se minunkin nuoruus tuollaista. Lukion jälkeen oli syrjäytymistä ja yks amk jäi kesken. Kokeilin sitten ihan toisen asteen kouluja ja sainkin kummastakin hyvät paperit. Ja oli noiden välissä muuten toinenkin keskeytynyt amk. Olin niin epävarma ja ahdistunut, täynnä selittämätöntä pahaa oloa. Tuosta viimeisestä ammattitutkinnosta sain tosi hyvät paperit. Minulla oli silloin jo mainio venlaafaksiini-lääkitys. Ei pelottanut enää ja ahdistuskin pysyi melko siedettävänä. Tämän lisäksi olen käyttänyt opamox/oxamin rauhoittavia varmaan 5 vuotta. Harjoittelujakso poiki myös minulle työpaikan, osa-aikaisen. Olen siitä tosi iloinen.

On tosiasia, että kohdallani rauhoittavia kuluu kesällä paljon. Se ei tietenkään minua haittaa, koska 30 kpl maksaa jotakin 2,5 euroa. Venlafaksiinilla pysyy hyvin itsetuhoajatukset loitolla. Kuukauden satsi maksaa noin 3,55 euroa.

Olen muuten jo yli 30, joten en enää ihan nuori. Iän myötä tilanne saattaa helpottaa - ainakin kun uskaltaa vaatia hyvä droppeja tai jos kokee olevansa rakastettu.

tietääkö kukaan entisen tukiasema -palstan? missä voisi "tavata" vakavasti otettavia kohtalotovereita..?

Sain itse ainakin nyt koulun käytyä (luojan kiitos) seuraavaksi edessä on sitten työelämä.... Ei yhtään huvittaisi hakea minnekään, vanhemmat vaan etsii töitä mulle mun puolesta (haluavat musta mahdollisimman nopeasti eroon, kun eivät juuri välitä ja isoveljeni on heille tärkein). Olen käynyt koulun kuraattorilla juttelemassa ja sieltä olisi ollut mahdollisuus päästä jonnekin kunnon terapeutille, mutte nyt näyttää vahvasti siltä, että jätän tarjouksen väliin, koska ehdottaessani asiaa vanhemmilleni, isäni alkoi pilkata minua siitä.... Että näin meillä välitetään ja pidetään huolta toisista... Olen myös sanonut ampuvani kuulan kallooni ja siihenkin isäni vain totesi "no teeppä se", olen melko varma, että sen vielä joku kaunis päivä teenkin. Kavereita mulla on tasan kaksi ja hekin selittävät omia poikahuoliaan mun huolien päälle ja suuttuvat jos en kommentoi jokaiseen juttuun jotakin. Tällä hetkellä ainoa asia mikä pitää mua hengissä on mun lemmikit. Ainoo mulle tärkee ihminen kuoli silloin kun olin jotain 7 v. Siitä lähtien oon ollut tosi yksinäinen ja viimeinen pisara oli se kun mun kissa kuoli. Ala-asteella mua haukuttiin huoraksi (5-6 luokalla) ja yläasteella ei kukaan mulle pahemmin vieläkään puhunut. Eikä nyt tuolla kauppiksessakaan ole ystäviä sadellut.... Olisihan se joo kiva olla vähän energisempi ja positiivisempi, mutta kun ei jaksa tän kaiken p****n jälkeen ni ei vaan jaksa. Mitään kunnon masennusta etc. mulla ei oo koskaa todettu, koska valehtelen aina niissä testeissä, että asiat ois paremmin kuin ne on (syynä vanhemmat, jotka ei usko et mitkään terapiat ym. vois auttaa ja kaikki ketkä niitä käyttää on hulluja).

Jep, täällähän yks samanmoinen... Pyörin aina paremman puutteessa ikäryhmät 16 chathuoneessa soul.education nimimerkillä. Tuu joskus jutteleen.

Minulla on työ ja opiskelen samalla, mutta sosiaalista elämää ei ole. Olen viime aikoina yrittänyt edes vähän aktivoitua yrittämällä hakea netistä seuraa. Muutamien tyttöjen/naisten kanssa on tullut juteltua messengerissä. Juttelu vaan on vähän vaikeaa, kun toinen selittää kaikkea mitä touhunnut ja tavannut kavereitaan jne ja itse et ole "tehnyt mitään", istunut vain kotona yksin.