Ongelmani on siis se, että ilmeisesti hormonit ovat pistäneet pääni pyörälle, ja suutun aivan hirvittävän helposti, enkä todellakaan pysty silloin ärtymystäni peittelemään! Se on minusta noloa, ja aika hämmentävääkin. Tuntuu, ettei minulla ole täydellistä kontrollia itseeni, ja se ahdistaa minua.
Lähipiirikin on ollut vähän hämillään, minut kun on tunnettu aina sellaisena sovittelevana osapuolena, rauhallisena ihmisenä. Ja nyt minusta on tullut tällainen mörkö. :(
Minulle on ehkä satatuhatta kertaa sanottu, että "hormonit ne vaan puhuvat, ei sinulla ole syytä nolostua, kyllä me ymmärrämme", mutta se ei minua lohduta. KOska nolostunhan minä silti, ja koko ajan tuntuu, että on pyydeltävä anteeksi.
Onko kellään muulla samaa kiukustumisongelmaa?
Suutun ihan mitättömistäkin asioista, kuten jos en kaupassa keksi, mitä laittaisi ruuaksi. Puhisen hyllyväleissä ja tiuskin miehelleni. Suutun myös sosiaalisissa tilanteissa, mikä on kaikken nolointa. Esimerkiksi, jos joku alkaa toistamiseen puhua päälleni tai ei näytä keskittyvän, täytyy minun siitä huomauttaa, koska se minua niin paljon suututtaa. Ja kaikenlainen jonottaminen saa savun nousemaan korvista, pakko on pyöritellä silmiä ja huokailla, jos jonossa joku näyttää sen liikkumista hidastavan.
En pidä käytöksestäni, mutta en vain pysty estämään sitä! Hävettää. :(
Lähipiirikin on ollut vähän hämillään, minut kun on tunnettu aina sellaisena sovittelevana osapuolena, rauhallisena ihmisenä. Ja nyt minusta on tullut tällainen mörkö. :(
Minulle on ehkä satatuhatta kertaa sanottu, että "hormonit ne vaan puhuvat, ei sinulla ole syytä nolostua, kyllä me ymmärrämme", mutta se ei minua lohduta. KOska nolostunhan minä silti, ja koko ajan tuntuu, että on pyydeltävä anteeksi.
Onko kellään muulla samaa kiukustumisongelmaa?
Suutun ihan mitättömistäkin asioista, kuten jos en kaupassa keksi, mitä laittaisi ruuaksi. Puhisen hyllyväleissä ja tiuskin miehelleni. Suutun myös sosiaalisissa tilanteissa, mikä on kaikken nolointa. Esimerkiksi, jos joku alkaa toistamiseen puhua päälleni tai ei näytä keskittyvän, täytyy minun siitä huomauttaa, koska se minua niin paljon suututtaa. Ja kaikenlainen jonottaminen saa savun nousemaan korvista, pakko on pyöritellä silmiä ja huokailla, jos jonossa joku näyttää sen liikkumista hidastavan.
En pidä käytöksestäni, mutta en vain pysty estämään sitä! Hävettää. :(
Vastaukset 2
Vanhimmat
kuulostaa tutulta ja varsinkin jos joku antaa aihetta näpäyttää takas. Toisaalta itkettää ja on surkee kuin uitettu koira. Viikon lopulla olen väsynein niin silloin kynnys raivoomiseen on matalampi. Yleensä pyydän anteeksi jos olen pihahtanut. Mutta täytyy sanoa että erityisesti suututtaa kaupat ja yleiset paikat kun vaunujen ja kamojen kanssa yrität selvitä. Ihmiset on oikeesti aika itsekkäitä,kuten seistä tököttävät edessä, tai meillä pihaan naapuri yleiselle kulkureitille asetteli nyrkkiä isompia kiviä huvikseen,ei käynyt mielessä että kaikki ei kävele vain jalan tai autolla. Lumia ei aurata,teitä ei hiekotettu. Semmoset asiat saa raivon pintaan ja silloin sanat lentää. Jopa sekin ärsyttää kun kassajonossa keski-ikäinen äijä laittaa sen yhden ostoksen hihnalle eikä sitä välikapulaa kun itse hikipäässä huimaten yrität jaksaa seistä jonossa. Paiskasin kapulan tiskiin niin äänekkäästi että jäi katsomaan perään. Tämmösiä pieniä asioita,stressiä on niin hermot piukottaa. Jotkut huomaavaiset avaavat oven jne niistä tulee hyvä mieli ja kiitän. Täytyy yrittää pitää mölyt mahassa mutta aina se ei onnistu :(
Hei kuulostaa valitettavan samalta! Minä jopa irtisanouduin työstäni juuri kun kiukustuin pienestä asiasta. Jälkikäteen kun ajattelee niin ymmärtää kuinka älytöntä oma käytös on toisinaan mutta siinä hetkessä ei vain kykene kuin suuttumaan ja itkemään :(
Hyvä asia tässä on se, että minulle kävi näin esikoisenkin kohdalla, vasta joskus vuoden kahden päästä synnytyksestä aloin tuntea itseni omaksi itsekseni, ja olen siis päässyt asiasta varoittamaan jo ennen raskautta uutta miestäni.
Voimia kovasti kaikille teille muille! Muistakaa ettei asiasta kannata syyttää itseään vaan antaa kaikkien tunteiden tulla ja mennä niinkuin tuntuu, se kuuluu asiaan ja helpottaa sitten vauvan kanssa kun uskaltaa antaa itsensä olla niin iloinen ja onnellinen kuin vihainen ja surullinen :) Älkää siis olko liian ankaria itsellenne, itse huomasin että se vain pahentaa tilannetta.