Miksi pitää hyvässä parisuhteessa älykkään, temperamenttisen ja hellän miehen kanssa elävän kiltin ja rauhallista elämää rakastavan naisen seota työkaveriinsa niin, ettei pysty enää juuri muuta ajattelemaankaan?
Sanokaa, että tämä menee ohi. On niin ikäväkin ja kaikkea
Sanokaa, että tämä menee ohi. On niin ikäväkin ja kaikkea
Vastaukset 31
Vanhimmat
Voi Kypsä Kana, eipä tuota minunkaan tilannettani paremmin kuvata taitaisi kuin edellä teit.
Niin miksi? Minäkin olen onnellinen vaimo ja äiti. Rakastan ja ihailen miestäni, joka on kaikkea sitä, mitä Sinunkin miehesi. Unelmien mies.
On kaunis koti, aineellisetkin asiat kunnossa.
Kunnioitamme toisiamme ja luotamme toisiimme ehdottomasti. Vain hullu tätä rupeaisi rikkomaan. Pienet suloiset lapsetkin ympärillä, rakkaimmat maailmassa.
Mutta sitten, tuleekin reippaasti itseä nuorempi työkaveri, jutellaan, katsoo muutaman kerran, jotain tapahtuu, molemmat huomaavat; hämmennytään. Kuluu tunteja, päiviä, jokunen viikkokin. Alkaa kuulua pahaenteinen jylinä, lähestyy lähestymistään ja ennen kuin on ehtinyt kunnolla varautua, suunnaton hyökyaalto lyö ylitse.
Siitä se alkaa, yksi helvetti. Sydän polttaa rinnassa, takoo haljetakseen kun hänet näkee. Ikävä niin ettei saa unta. Naurattaa ja itkettää vuoroin. Mitään muuta ei voi ajatella kuin häntä, muistella kuumeessa sanoja, silmiä, suuta, käsiä, niskaa. Suudella, suudella unessa.
Laihtuu. Oma mies katsoo kysyen. Jää aina toisinaan ajatuksissaan tuijottamaan.
Eikä loppua näy. Aina uusia myrskyjä, välillä taivaissa, välillä epätoivon syövereissä.
Pelkään itseäni. Hallinnan menettäminen olisi seurauksiltaan pahempaa kuin kuolema. Se olisi elämäni suurin katastrofi. Kuitenkin kuljen häntä kohti kuin unessa, olen kuin mielipuoli enkä tiedä mitä teen, täysin edesvastuuton
Siis miten tässä kävi näin? Suunnilleen samat tunnelmat kuin sinulla . Pelkään menettäväni kontrollin ja toisaalta myös toivon sitä. Juuri tällä hetkellä on sellainen olo, että haluaisin puhua hänen kanssaan tästä asiasta ja siitä, miltä minusta tuntuu.
Tiedän etten uskalla.
Inhoan tätä tunteiden sekopäistä vuoristorataa ja yksinäisyyttä. En kehtaa enkä uskalla kenellekään edes kertoa. Éi ole ainuttakaan niin hyvää ystävää, johon luottaisin täysin ja sitä paitsi minua hävettää tämä asia aivan helvetisti.
Niin, minäkään en todellakaan ole mikään seikkailija. Olen koko toistakymmentä vuotta kestäneen yhdessäolomme ajan ollut miehelleni täysin uskollinen. Eikä ole ollut ongelmia siinä, mieheni on selvästi ollut ylivertainen ja täyttänyt kaikki tarpeeni.
Rakastan rauhallista kotielämää, baareissa en ole istuskellut koskaan. Minulla on moraali-ihanteetkin, joihin eivät syrjähypyt kuulu. Olen luullut, että kun on hyvän miehen saanut, uskollisena olo on helppoa. Olen tasainen luonnekin, pidän itseäni järkevänä naisena - muutkin pitävät.
Nyt vieras mies vetää puoleensa kuin magneetti. Jos hän päättäisi ottaa rohkean askeleen ja lähestyisi minua ehdottaen jotain...niin...seuraisin häntä varmaan sydän onnesta pakahtumaisillaan. MIKÄÄN EI SAISI MINUA PERÄÄNTYMÄÄN TUOSSA TILANTEESSA. Tämän tajuaminen on pelottavaa.
En minäkään tästä aijo kenellekään puhua, en viitsi. En halua nolata miestäni vähimmässäkään määrin asialla, jo jollekulle kertominen tuntuu miehen vähän aisankannattajaksi saattamiselta. Enkä itsekään viitsi paljastua tunteistani. On se kyllä niin noloa. Ja pakahdun kertakaikkiaan.
Nyt olemme pakkoerossa ihastukseni kanssa, kaipaan kuollakseni ja tunnen itseni yksinäiseksi kaikkialla. Etsin vain merkkejä hänestä, olemme kuitenkin samassa kaupungissa.
Niin Kypsä Kana, mikä auttaisi? Itse en keksi. Olenhan jo monta kertaa psyykannut itseni hänestä eroon, luullut onnistuvanikin kunnes olemme jälleen kohdanneet, muutamassa sekunnissa pää täysin sekaisin.
Tämä on niin tuskallista. Ei voi keksittyä mihinkään muuhun, olen täysin hänen pauloissaan. Olen ollut jo kohta vuoden.
ihastustilanteeseen. Sanoin ihastukselleni tunteistani ja olihan se tiedossa, että hän tuntee samoin. Ensin koskettelimme toisia vain vähän, mutta tunne vei mennessään. Nyt tapaamme paljon vapaa-ajallamme.
Ajatukset ovat edelleen sekaisin, ja olemme antaneet itsellemme luvan olla sekaisin, mitään hätiköityä emme tee, haluan häntä seksuaalisesti hyvin paljon, mutta sen rajan yli en ole vielä mennyt, koska tuntuu, että silloin riskeeraisin todella parisuhteeni.
Sovittiin ihastukseni kanssa, että tutustuaan toisiimme ja puntaroidaan uudemman kerran tunteitamme toisiimme sen jälkeen.
Nyt näyttääkin siltä, että kuohuva ihastus on laantumassa ystävyydeksi, joka tuntuu hyvältä ja turvalliselta. Jos meistä kumpikaan ei eläisi parisuhteessa, tai jos olisimme olleet valmiita luopumaan parisuhteistamme, olisimme antaneet ihastumisen roihahtaa rakkaudeksi, mutta näin kävi tällä kertaa.
Ja työt sujuu jälleen ja mielen rauha on palannut. Ihastuminen on inhimillistä ja sitä sattuu kenelle tahansa, on vain tekopyhiä ihmisiä, jotka kieltävät tällaiset tunteet jopa itseltään. Puolisolleni en kertonut, miksi tieten tahtoen haluaisin satuttaa häntä, parille parhaalle kaverille puhuin ja se helpotti huomattavasti. Kyse on maailman luonnollisimmista tunteista, ei niitä kannata hävetä tai syyllisyyttä tuntea. Lukuisat sitoutuneet ihmiset tuntevat vetoa muitakin kuin omaa puolisoa kohtaan, tunteitaan ei voi kieltää, ne täytyy elää.
Mistä sen tietää mitä tuumaan asiasta vaikka kahden päivän päästä, voin taas olla ihan hullaantuneessa tunnetilassa, koska yhtä vuoristorataa tämä on.
Yhden asian minkä voi itselleen palveluksena tehdä on se, että olla rehellinen itselleen tunteidensa kanssa.
Tunnen itseni ja tiedän, että noin järkevä toiminta ei itseltäni onnistuisi alkuunkaan. Missään tapauksessa aikomus ei ole kieltää tunteita, mutta en niitä lähde vapaaehtoisesti kyllä myöntämäänkään. Ainakaan aloitetta en tee siihen suuntaan. Tämä taas juontaa juurensa erinäisiin alle 20-vuotiaana sattuneisiin noloihin juttuihin, jotka hävettävät minua vieläkin. En kerta kaikkiaan kestäisi sitä vaihtoehtoa, että minulle ja tunteilleni naurettaisiin.
Mutta eiköhän tämä tästä. Lomat edessä ja aikaa ajatella asioita ja hemmotella itseään .
Myös mies voi tuntea samoin. Olen naimisisssa kohta 15 vuotta, lapsia, kaikki hyvin. Sitten pari vuotta sitten tapasin naisen joka vei jalata alta, tunsin oikein vapinaa kun häntä katsoin, edelleenkin tuntuu siltä. Jollakin ihmisellä on tämä vaikutus, heitä ei ihmiselämässä tule vastaan monta.
Syntyy palava halu saada olla toisen kanssa, tulee riskeerattua vaikka mitä välittämättä seurauksista. Yhdessä on mielettömän hyvä olla, keskustelu ei lopu koskaan, haluaa olla toisen lähellä loputtomiin, hyväillä, rakastelun
jälkeenkään ei halua pois, - se oli uusi tunne minulle, avioliitossanikaan en koskaan halunnut vaan jäädä toisen vierelle makamaan, tuntemaan toisen sydämen lyönnit.
Tulee pohjattomia onnen tunteita mutta myös tuskaa, menettämisen pelkoa, pakkoajatuksia. Ajatukset kiertävät kehää, tulee suunniteltua kaikkea tulevaisuuteen, sitten pelkää että mikään ei toteudu, tai että toinen kaikkoaa.
Kaikista vaikeinta on se että kokee että sitä toista ihmistä tarvitsee pakonomaisesti, että ei voi olla onnellinen ilman häntä, muut asiat ja muu
elämä eivät tunnu merkitsevän eivätkä tahdo antaa tyydytystä, - hirveä ristiriita?!?! Mikä saa haluamaan jotakuta palavasti; onko se jotain
ulkoista, sisäistä, niiden yhdistelmä, vai onko hän puuttuva pala omasta sielun palapelistä?!? - Vai onko meidät opetettu haluamaan tietynlaista
ihmistä. Kaikkea mahdollista pyörii mielessä, jo pari vuotta!!!!!
Miksi tämä ristiriita?! Eikö vain voin nauttia siitä että elämä on antanut kohdata sen ihmisen jota aina on halunnut. Vaikka ei antanut omaksi hänen kanssaan saa kuitenkin olla, tuntea lämpö, ystävyys, rakkaus.
Surullista että en koskaan ole tuntenut tätä vaimoani kohtaan, tai.., ehkä en suhdetta sitten olisi kestänytkään?!?!?
Sanoiko tämä jotain teille, jatkakaa ajatusten vaihtoa jos siltä tuntuu
Kun ihminen vanhentuu ja "kangistuu kaavoihinsa", niin uus ja vieras alkaa yhtäkkiä kiinnostamaan. Eli kyse saattaa olla tylsistymisestä. Joko sulla on tylsä kotielämä tai tylsä työelämä tai molempia. Ja vaikka tämä ehkä kuullostaa kliseiseltä, niin ei se ruoho OIKEASTI ole niin vihreätä toisella puolella aitaa, kuin miltä se näyttää...
Mitä ikinä teetkin, niin muista että työ ja koti ovat kaksi täysin toisistaan erissä olevaa maailmaa ja jos aiot tehdä jotain "ajattelematonta" toisessa, niin älä raahaa sitä toiseen.
Ja nuo "en mä voi tunteilleni mitään" -kommentit voit heittää romukoppaan samantien. Ihminen kun on siitä hassu eliö, että se VOI tunteilleen jotain.
Olen vakaasti eri mieltä. Ihminen ei voi TUNTEILLEEN mitään. Minun kokemukseni tukee tätä. Olen niin kiitollinen perheestäni ja rakastan ja arvostan niin paljon aviomiestäni, että ulkopuoliseen ihastuminen, etenkin kun se alkaa olla hallitsematonta, on todella pelottava tilanne.
Minä olen tuntenut suuria tunteita myös aviomiestäni kohtaan. Hänen lisäkseen ainoastaan tämä ihastus on saanut minut "kanttuvei". Ja olen sentään jo yli kolmikymppinen.
Siis tunteilleen ei vättämättä voi mitään. Mutta teoilleen periaatteessa pitäisi voida. Siihen ainakin yritän nyt toivoni laittaa. Toisaalta vintti humahtaa välillä niin pimeäksi että hirvittää...
Mutta Kakkosvitonen, älä mitätöi toisen vilpitöntä ja vakavaa kokemusta. Ellet itse ole jotain kokenut, ei se sitä tarkoita, ettei kukaan muukaan ole voinut. Annat vaan ymmärtämättömän kuvan itsestäsi, sellaisen, ettei paljon tekisi mieli näin raskasta tilannetta edes kanssasi jakaa.
vaikka olisi nuori ja eläisi viriilissä ja onnellisessa parisuhteessa, silti se rakkaus saattaa roihahtaa ja houkutella ottamaan askeleen tuntemattomaan.
Myönnän kyllä, että kaavoihin kangistunutta rupeaa uusi ja vieras kiinnostamaan helposti, mutta silloin tällöin se tapahtuu myös niille kenen elämässä on kokoajan sutinaa ja jännitystä.
Kelmeää kanaa en osaa mitenkään tässä asiassa neuvoa... teet niin tai sitten näin, lopputulos ei miellytä kuitenkaan. Jossain määrin kuseessä on järki vs. tunteet; kun järkeilet asiat, yrität epätoivoisesti unohtaa ihastuksesi ja pysyä miehesi rinnalla, tai kun tunteilet niin lemppaat miehesi lopulta katuen sitä, mutta rakkaudennälkä tyydyttyy saadessasi ihastuksen omaksesi. Miellyttävä kompromissi järjen ja tunteiden välille on todella vaikea löytää, tiedän kokemuksesta =)
Kerro toki myöhemmin, mihin ratkaisuun päädyit?!? Oma veikkaukseni on, että sorrut vielä ja siirryt aidan toiselle puolelle ruohon vehreystasoa.
Vilpitöntä ja vakavaa kokemusta?? Tuosta sun tapauksesta voi tyhmempikin päätellä, että vilpitön ja vakava kokemus näyttäisi sinulta juuri puuttuvan. Ikä ja kokemus harvoin kulkee käsi kädessä... Olen tämän monesti nähnyt, vai pitäisikö sanoa kokenut :)
Mutta jos päälle kolmekymppisenä vielä joudut tuollaisten "teinitunteiden" mylläkkään, niin henkinen kasvusi on pahasti pysähtynyt jossain vaiheessa elämääsi. Ja nuo "tunteet" ei todellakaan ole mikään alitajuntainen juttu, vaan niihin on yllättävänkin helppoa vaikuttaa. Itse ainakin olen siihen pystynyt. Usko pois kyllä 25 vuoteen asti on ehtinyt kertyä ihastumistapauksia maailmansivu, vaikkei uskoisi. Ja jos kohdalle on sattunut ns. toivottomia tapauksia (kuten sinulla), niin olen yksinkertaisesti vakuuttanut itselleni että mitä sitä asioita turhaan monimutkaistamaan.
Mutta olen myös huomannut että naisilla tuo asioiden monimutkaistaminen on turhan usein alitajuntaista :) Varsinkin päälle kolmekymppisillä, pitkässä seurustelusuhteessa elävillä....
Taidat kuule pikemminkin olla itse se ymmärtämätön oman tilanteesi suhteen, mutta jos kerta itseäsi nuorempien neuvot eivät kelpaa kaltaisellesi "aikuiselle", niin unohda koko edellinen tekstin pätkä...
Hyvin, hyvin harva ihminen tulee tietämään jotakin toisen ihmisen ilosta tai kivusta.
Ilman tietoa taas ei voi olla objektiivista arviota - mistään.
Niinpä, viisaasti sanottu. Ehkä nuoruuden ehdottomuuteen ja samalla näkemyksen kapeuteen ja ohuuteen kuuluu se, että asiat ovat selkeitä. - Näin on ja näin pitää olla!
Mitä enemmän ikää karttuu, sitä vähemmän mistään mitään oikeastaan tietää. Vähiten tietää juuri siitä, mitä toinen sisimmässään tuntee, millaisia taisteluita käy. On joutunut nöyrtymään itsensäkin edessä: ihanteet eivät toteudu omallakaan kohdalla. Elämä on niin ristiriitaista, vastaan tulevat tilanteet niin monista eri aineksista kokoonkeitettyjä monimutkaisia soppia, aina ei ole hyvää eikä pahaa, ei oikeaa eikä väärää.
Vasta kokemus opettaa, jos opettaa. Jotkut kyllä säilyvät ehdottomien totuuksien ihmisinä loppuun asti.
Kirjoiteltaisko kumpikin kuulumisemme vaikkapa 2 kuukauden kuluttua eli joskus heinäkuun viimeisinä päivinä?
Mielelläni kuulisin, kuinka sinulla menee. Samoin muutkin vastaavassa tilanteessa olevat ja vastanneet
Tilanteeni tuskin on miksikään muuttunut heinäkuun loppuun mennessä, sillä tapaamme ihastukseni kanssa seuraavan kerran vasta elo-syyskuun vaihteessa. Aijon makoilla riippumatossa ja mietiskellä. Toivon, että ero laannuttaisi tunteen. Tosin pelkään, että toive on turha...
Sen sijaan vaikka syyskuun lopussa voisikin olla raportoitavaa. Ja samoin, olisi kiva kuulla kuulumisesi. Tilanteesi vaikuttaa hyvin samankaltaiselta omani kanssa.
Joskus kuun viimeisinä päivinä, näillä samoilla nikeillä
Hyvää kesää sinulle!
Ok.
Tuntui muuten yllättävänkin suloiselta tuo "syyskuun lopussa sitten", ah tosiaan, olisipa kesä pian ohitse ja saisipa taas synkkä syksy...Tulisipa pian se päivä että kohtaamme jälleen.
On niin ikävä. Ikkunasta ikkunaan kuljen, vaikkei hän siellä ole.
Itse ajattelin keskittyä liikuntaharrastukseen kesän ajaksi, että saisi muuta ajateltavaa.
Olet aika lutka muija.
Kuules, juuri sitä nimenomaan en ole. Lyhin seksisuhteeni on kestänyt 6 vuotta.
Todennäköisesti olemme eri sukupolvea, ikäiseni miehet eivät puhu naisista noin
Kerro toki miehellesi sitten mitä on meneillään.
Etpä kuitenkaan kerro koska olet valehteleva lutka.
Kankimies, vaikutat ihailtavan terävältä kaverilta!
Kuitenkin yksi toivomus: jos ei mieheltä kankea löytynyt silloin kun sitä eniten olis tarvittu, älä täällä viitsi purkaa pettymystäs syyttömiin ja sivullisiin ihmisiin.
Ja onhan se toki kanki aina kanki, vaikka sitten korvien välissä! Lohduttaudu sillä.
Ai täällä ei saa mielipiteitä kirjoitella vai? Mielestäni tuo naikkonen on petturi, mutta tokihan teidän lutkien on kiva täällä lohdutella toisianne että voivoi kun on kovaa sinulla kun katselet miehesi selän takana työkaveriden perään.
Ja saako kysyä mistä päättelet että olen pettynyt tai että ei kankea löytynyt? Siitä kun tuomitsen valehtelijat ja petturit? Siitäkö?
Valehtelijat ja petturit? Häh??!!! Ellet ole vähän lapsellinen ja siitä syystä provosoi, olet todella omituinen.
Tekisi mieli kysyä, minkä ikäinen olet? Onko maailmankuvasi tosiaan voinut säilyä tuon kaltaisena yli viisitoistavuotiaaksi?
Tai sitten et yksinkertaisesti ole tajunnut, mistä tässä keskusteltiin. (Kanki korvien välissä.)
Tai, ei sitten kuitenkaan löytynyt sitä kankea itseltä ja pahalta tuntuu kun toisilta näyttää löytyvän riesaksi asti...
Minusta Kypsä Kana vaikuttaa tosi vilpittömältä ja vakavasti elämään suhtautuvalta, rehdiltä naiselta. Mutta ehkä näitä aikuisten asioita ei kannata vaivautua tasoisellesi ihmiselle enempää selittelemään. Et ymmärrä kuitenkaan.
Hyvää kesää Sinulle kaikesta huolimatta! Varo, ettei tule katseltua! (Muuten olet valehteleva pukki)
Valehtelija ja petturi. Voin sanoa näillä perusteilla kevyesti. Ei kehenkään työkaveriin "seota" niin ettei pystytä muuta ajattelemaankaan jos ollaan tosissaan parisuhteessa. Nyky ihmisillä vaan joillain tuntuu olevan parisuhteesta aika outo käsitys. Seuraavaksi kyseinen lutka valittaa että voi miksi tässä kävi näin että hyppäsin sänkyyn työkaverin kanssa vaikka elän niin ihanan miehen kanssa. Ja itsessä ei ole silloinkaan syy.
Oletteko aivan varmoja että nykyiset parisuhteenne ovat ns. mallillaan? Ja että ihastuminen nyt vain sattui eikä sille voi mitään??
Vaimoni ihastui työtoveriinsa. Nyt hän on saanut vastakaikua ihastukseltaan ja otti eron puheeksi kanssani. Minulla on todella pahoja vaikeuksia ymmärtää miksi hän ihastui. Tällä hetkellä uskon että meillä on tai oli vaikeuksia jonka takia ihastuminen tapahtui.
Kiitos fiksuista ajatuksista!
Ensinnäkin, SIITÄ OLEN VARMA ettei ihastumiselle voi mitään. Olen tuntenut pakokauhua asian takia, oikein todella. Välillä se tuntuu tuhon voimalta joka väistämättömällä mahdillaan rikkoo elämäni. Olen yllättynyt siitä, miten valtavalla voimalla tällainen voi vyöryä rauhaa rakastavan ihmisen elämään. Eiköhän rakastuminen ole vähän psykoottiseen tilan rinnastettavissa...
Onko liittoni mallillaan? Uskon, että on. En löydä siitä mitään erityistä moitittavaa. Kunnioitan ja rakastan miestäni, haluan sydämestäni olla hänelle uskollinen ja hänen luottamuksensa arvoinen vaimo. Ja myös hänen lastensa arvoinen äiti.
En usko, että elämäni ainakaan paremmaksi muuttuisi jos eroaisin ja menisin kimppaan ihastukseni kanssa. Ei tässä siitä ole kysymys.
(Rehellisesti sanoen, en tiedä mistä tässä on kysymys.)
Toivon sydämestäni, ettei mitään sellaista tapahtuisi, joka saattaisi alulle avioeroon johtavan kehityksen. Toistaiseksi mitään ei ole välillämme tapahtunut, siis ihastuksen kanssa. Mutta kyllä se hehku varmaan tuntuu ja näkyy. Toivottavasti hän kunnioittaa sitoumuksiani, joista hänelle olen paljon puhunut (lämmöllä miehestä ja lapsista) eikä aseta luonnettani koetukselle.
Minun valintani vaikuttavat monen ihmisen elämään, minulla on myös velvollisuuteni ja vastuu siitä mihin olen sitoutunut, mitä olen luvannut. Kykyni kantaa vastuuni on uhattuna ja tunnen hätää siitä. Se ei minulle pieni asia.
Surullista, että teillä vastaava tilanne on johtanut noin dramaattisiin seurauksiin.
Voimia, toivottavasti tilanne selkiintyy parhain päin. Aika ehkä ainoastaan voi auttaa ja antaa selvyyden.
Olet siis todellakin ihastunut toiseen ilman olemassa olevaa syytä (läheisyyden puute tms.) nykyisessä parisuhteessasi!? Täytyy myöntää että kyyniseksi tämä vetää. Ei millään pahalla, mutta jotenkin pohja koko parisuhteelle tuntuu katoavan.
Vaimoni ei myöskään osaa sanoa mitään syytä ihastumiselleen. Kyllä harmittaa. Tuntuu vain niin pirun epäoikeudenmukaiselta että hän pystyy tekemään niin 10 vuoden yhdessäolon jälkeen. Onhan se mahdollista että hän nyt vain on yksinkertaisesti kadottanut rakkautensa (uskon muuten että rakkaus on eri asia kuin ihastuminen, mutta tämä lienee sivuseikka) minuun, mutta miksi hän ei sitäkään syytä nimeä!? Kyllä tuntuu pahalta. Tiedän että aika niin sanotusti parantaa haavat ja mahdollisesti parin vuoden päästä muistelen tätä episodia vain pienenä pistona rintakehässä, mutta nyt on kyllä vaikeaa. On vain vaikea uskoa että pitkä suhde makaa loppujen lopuksi vain terävän miekan kärjessä, josta on lyhyt matka nopeaan pitkään tipahtamiseen.
Sinä tietenkin teet omat valintasi, mutta kuuntele ihmeessä ystävän neuvoa. Eli jos todella haluat "ottaa mittaa" ihastumisestasi ja sen aikana tai jälkeen olla nykyisen miehesi kanssa, niin älä ihmeessä kerro hänelle mitään. En usko että hänkään koskaan tajuaa ihastumistasi ja silloin anteeksiantaminen on todella vaikeaa.
Olen ajatellutkin, että en kerro miehelleni ihastumisestani. Ei ole mitään syytä. Aion itse käydä läpi oman taisteluni ja toivon, että siitä kunnialla selviän. Ehdottomasti haluan säilyttää hyvän avioliittoni. Lapsenikin ansaitsevat ehyen kodin.
Petturikaan en halua olla, joten vaihtoehtoja ei paljoa ole jäljellä. On yritettävä vastustaa lähes ylivoimaisia hokutuksia ja pitää mölyt mahassaan. Ei siis pihaustakaan asiasta kummallekaan miehelle.
En voisi elää sellaisen tuhon keskellä mitä ihastuminen ja siitä syntyvä suhde aiheuttaisi lähipiirissäni. En myöskään pidä petosta hyvänä lähtökohtana uudelle ihmissuhteelle. En usko ihastukseeni siinä mielessä.
Mutta vieras mies vetää kyllä puoleensa tällä hetkellä kuin magneetti, ei tämä helppoa tule olemaan. Olen ajatellut keskittyä vain huolehtimaan kaikista "tulenaroista" tilanteista: ei kahdestaan minnekään jne. Eli ensin juoksen karkuun, sitten vasta ajattelen.
Työpaikan vaihtaminen olisi ehkä paras vaihtoehto, mutta tämä nykyinen on minulle ammatillisesti oikea onnenpotku.
Uskon, että Sinunkin vaimollesi tilanne on ollut todella tukala. En tietenkään tiedä mitkä syyt johtavat siihen, että hän todella haluaa erota. Mutta ei se rakkauden puutettakaan välttämättä ole. Jos hän sanoo, että liittonne on ollut hyvä niin kyllähän siihen täytyy uskoa. Olisi paljon helpompaa osoittaa joitain konkreettisia syitä, mitkä eroon johtivat. Syyllisyys ei varmasti ole vähäisin tunne tuossa tilanteessa.
Mutta tämän kokemukseni "viisastamana" ajattelen kyllä, että miehelleni antaisin syrjähypyn anteeksi jos sellainen tilanne avioliitossamme eteen tulisi. Ei se olisi kerrasta poikki. Uskon, että ihminen voi joutua vastoin kaikkia periaatteitaan kiusaukseen, jonka vastustamiseen kaikki voimatkaan eivät sillä hetkellä riitä.
Itselläni ainakin on pää aivan sekaisin, en ymmärrä mitä tässä tapahtuu. Olen vuoroin onnen seitsemännessä taivaassa, vuoroin todella surullinen ja peloissani.
Oudot on jutut! Kyllä se pettämistä on jos ette partnerillenne kerro. Kuka nyt haluisi että puoliso ajattelee toista kokoajan selän takana. Vain naiset voivat tuossa tilanteessa tehdä itsestään ikäänkuin uhrin.
Ihastus täyttää aina jotain aukkoa. Joku aika sitten heräsin keskellä yötä uneen, jossa olin hyvin ihanasti ihastunut työkuvioista tuttuun tyyppiin, jonka olin tavannut muutaman kerran, mutta joka ei millään tavoin ollut herättänyt "mielenkiintoani". Olin niin hämmentynyt, että nousin ylös, istuskelin ja mietiskelin lähes tunnin kunnes ymmärsin mistä oli kysymys. Viimeksi tavatessamme mies oli liikkeellä vaimonsa kanssa. Ihastuin hänen suhtautumiseensa vaimoonsa, en mihinkään muuhun. Kun kirkastui, ei ole sen enempää tarvinnut haikailla eikä päiväunia katsella.
Tämä kuulostaa rationaalisen ajattelutavan omaavalle hyvältä! Uskonkin että vaimoni ihastui asioihin joita parisuhteemme ei ole tarjonnut. Harmi vain ettei hän ottanut niitä puheeksi jotta olisimme voineet yhdessä miettiä mitä puutteille voi tehdä.