Paniikkihäiriöistä kärsivät, lukekaa!

Nimenne? Koulu? Sähköpostiosoite?

Nuo ovat niitä perusjuttuja tälläisissä tapauksissa. Eli esittelette itsenne ja kerrotte mihin tämä ns. tutkimustulos tulee.

Eihän sitä kai täällä ole tarkoitus kertoa?
Kärsin todella pahoista paniikkihäiriöistä jo -70 luvulla ja siihen aikaan ei asiaa tunnettu yleisesti niinpä usein minua vietiin ambulanssilla pillit soiden sairaalaan kun epäilivät sydänkohtausta ja mitä milloinkin.Rauhoittavia sitten alkoivat antaa ja ehkä hullunakin pitivät mutta sitten jäin lääkekoukkuun ja kolmen vuosikymmenen helvetti alkoi....
Nyt olen jo isoisä ja takana ne paniikit&lääkitys!
Aikamoisen kirjan voisin saada kokemuksistani aikaan...

Työ tulee ihan vain luokalle esitettäväksi, ja en siis pyydä teitä nimiänne kertomaan, kaipaan vain vähän omakohtaisia kokemuksia, jotta voin luoda pikku pätkän tarinaa paniikkihäiriöisen elämästä.

Heips.Olen 20.v nainen ja sairastin n. 5 vuotta syömishäiriötä ja menin uuteen työpaikkaan.Töissä varmaan alkoi tämä oireilu pikkuhiljaa,kun aloin yhtäkkiä vain kammoamaan yhteisiä kahvitaukoja työkavereitten kanssa ja muutenkin ahdisti mennä aina töihin,kun en ollut oma itseni siellä.muutenkin oli kaikenlaista elämässä,kovaa ryyppäystä yms.noh,sitten tulin raskaaksi ja jäin melko nopeaa äitiyslomalle ja syömishäiriöni loppui kuin seinään.Raskausaika oli ihanaa,huoletonta ja tuntu että oikeasti elää,kun SAI syödä!Sitten synnytys.ja siitä pari kuukautta niin aloin ihmeellisesti oireilemaan.illalla tuntui aina nukkumaan mennessä että henkeä ahdistaa kamalasti ja tätä jatkui n.kuukauden.Yhtäkkisesti alkoi myös yhtenä päivänä päivästä jo siltä tuntumaan ja jouduin keskittymään hengitykseen,ja alko huimaamaan,kädet hikoamaan ja tärisemään ja sydän hakkasi lujaa,olin ihan varma että kuolen!Se oli ensimmäinen paniikkikohtaukseni.ja se tunne on aivan kamala,eikä sitä ihmiset jotka ei ole koskaan kokeneet sitä voi tietää miltä se tuntuu!Siitä alkoi painajainen.Sen jälkeen joka päivä,aamulla herätessäni pelkäsin uutta kohtausta ja samoin nukkumaan mennessä,pelkäsin että en enää herää.Kohtaukset alko vain pahenemaan:Korvissa piipaa,Vasen käsi puutuu,jalat puutuu,raajoissa kipua,pään särkyä,rintaan särkee,huimaa,epätodellinen olotila,tärinää,ja pelkoa.En silloin tiennyt mitä tämä oli,kerran sain niin pahan kohtauksen,että jouduin lähtemään päivystykseen,jalat ei enää kantaneet ja huimasi,en tuntenut käsiä kunnolla,olin varma että nyt tulee lähtö!noh,siellä en saanut sanaa suusta vaan haukoin henkeäni ja tärisin ja vilkuilin ympärille,minulta mitattiin happiarvot mitkä oli 100(normaalit on 95-97)eli hyperventiloin pahasti,mistä johtui kaikki nämä puutumiset yms.seuraavana päivänä soitin terveyskeskukseen ja kerroin tästä ongelmasta joka äityi niin pahaksi että en enää käynyt yksin kaupassa,en kylässä,en halunnut että meillä kävi vieraita,pelkäsin jäädä kotiin yksin vauvan kanssa,jos saan niin pahan kohtauksen että kuolen(vaikka siihen ei voi kuolla)noh,lääkäri lähetti sydänfilmeihin ja ne oli ok.kirjotti propralia jännityksen hoitoon.propral on verenpaine lääke,mikä estää pahimmat oireet,vapinan ja sydämmentykytyksen yms.mutta ei psyykkisesti auta mitenkään.noh,söin niitä n pari kuukautta ja kauhukseni huomasin että ne ei auta!sain yhtä pahan kohtauksen autossa vaikka olin lääkkeen ottanut.tästä menin vielä enemmän shokkiin.lopuksi minun oli pakko kertoa oman lapsen neuvolatädille tästä ja itkin,sanoin että luulen että tuun hulluksi.sain ajan psykologille.toivotaan että se auttaa.Tämän paniikkihäiriön mukana tuli myös ns."luulosairaus" aloin tarkkailemaan itseäni ja pienetkin kivut viittasin heti johonkin vakavaan sairauteen,johon kuolen.Tiedostan itse että varmaan kaikki tämä johtuu osikseen,syömishäiriöstä,huonosta itsetunnosta,ujoudesta,synnytys ei mennyt niin kuin ajattelin,imetys ei onnistunut,kovista ryyppäyskausista enne raskautta,työpaikan paine yms.niinhän sitä sanotaan että herkät ja huonon itsekunnioituksen omaavat ihmiset on alttiimpia sairastumaan paniikkihäiriöön.Sitä ei voi kuvitella miltä tämmöinen tuntuu,ennen kuin itse "sairastuu" tähän kavalaan pelkoon..lisätäkseni vielä,että jännä kun lääkärit määrää melkein aina propralia ja muitakin beetasalpaajia paniikkihäiriöön ja antavat asian olla sillä selvä.Mielestä se kaikki johtuu.

Itse olen 18-vuotias nainen, ja ole kärsinyt paniikkihäiriöistä n.8 luokalta asti. Olen ymmärtänyt myös, että suurin osa paniikkihäiriöist kärsivistä ihmisistä ovat poikkeuksellisen herkkiä ja heillä on useimmiten tavallista huonompi itsetunto. Olen kärsinyt koulukiusaamisesta ja perheväkivallasta ala-asteelta asti. (Huom. väkivallan ei todellakaan tarvitse olla fyysistä, vaan myös alistaminen ja manipulointi vaikuttavat.) Paniikkihäiriön usein luullaan alkavan vain, jos on kokenut vakavan trauman kuten läheisen kuolema, raiskaus tne. Mutta se saattaa alkaa pienistäkin jatkuvista ongelmista. Muutama vuosi sitten minulla todettiin keskivaikea masennus ja paniikkihäiriö, kävin psykiatrilla vähän aikaa ja sain atarax- lääkityksen. (Ataraxit ovat hyvin lieviä, käytetään myös lasten allergialääkkeenä.) Kumpikaan ei auttanut. Nykyään en osaa kuin turvautua alkoholiin ja toisinaan lääkkeisiin ja aineisiin. Paniikkikohtaukset ovat olleet yleensä kausittaisia, mutta nyt niitä on tullut parin kk:n aikana lähes joka päivä. Ahdistuksen (tai ahdistuksen pelon) takia en ole pystynyt käymään koulussa tai töissä juuri lainkaan, jonka seurauksena itsetunto laskee entisestään. Nyt minulla on ollut yli kuukauden ryyppyputki, jonka aikana olen myös käyttänyt hieman rauhoittavia ja poltellut. Elämä tuntuu suunnattoman suurelta esteeltä, enkä pysty enään huolehtimaan itsestäni. Paniikkikohtaukset ovat hyvin yksilöllisiä, tosin nykyään epäilen jo orastavaa psykoosia. Oli mielenterveyden häiriö mikä tahansa, paras keino selviytyä siitä, on etsiä toinen ihminen joka osaa kuunnella ja kärsii, tai on kärsinyt samasta ongelmasta. Monilla ei tällaista ihmistä ole. Toivottavasti valisti edes vähän, eikä kuulostanut hirveän angstiselta:)

Minua paniikkihäiriö kosketti vasta 28-vuotiaana. Sen puhkeaminen liittyi suureen elämänmuutokseen (työelämästä takaisin opiskelemaan, paikkakunnan muutto, vanhempien sairastuminen), ja itsestä tuntuu, että se on oli reaktio suunnattoman suureen henkiseen väsymykseen. Pääsin heti ensimmäisen kohtauksen tultua "hoidon" piiriin, mikä käsitti lääkäreiden ja lääkehoidon lisäksi myös psykotperapian, jota on jo kaksi talvea takana. Nyt olen pikku hiljaa ajanut lääkitystäni alas, joka loppuu tuossa kesällä. Siis voiton puolella!

Ahdistus oli kaikkein pahinta ihan alussa, kun ei oikein tiennyt, mistä oli kysymys. Sain kuitenkin onneksi heti diagnoosin, ja tärkein tieto minulle oli, että paniikkihäiriöstä voi parantua. Väsymys erityisesti pahensi paniikin oireita, ja alussa jouduin tosissani taistelemaan paniikin tuntemuksia vastaan. Oli ikään kuin pakko pysähtyä ja miettiä, että miksi näin tapahtui ja mitä sitten. Ei siis ole helppoa tämän kanssa ollut, mutta kuten joku asian on ilmaissut, mielenkiintoinen matka itseen. :)

Tuosta minun linkistä näät tiedot jos kiinnostaa.

Koulut lienee loppu...